A Winter's Tale
Virnistelen joka kerta kun katson ulos, koska siellä ei kerta kaikkiaan näytä tammikuulta as we know it. Ruoho ja ikivihreät lehtipuut (mitä semmoinen on olevinaan?) ovat vihreitä, linnut laulavat ja aurinko on paistanut koko viikon. Minusta tuo näyttää enimmäkseen huhtikuulta, ja on välillä vaikea muistaa, että tosiaan on vasta tammikuu ja olen ollut Englannissa hädin tuskin kaksi viikkoa. (Tänään tosin sataa, ei makeaa mahan täydeltä. Illalla jo myrskysi sen verran, että oletin tuulen ja sateen tulevan kylään ikkunalasin [yksikkö] läpi.)
Aikakäsityksen venymiseen vaikuttanee sekin, että viime viikko tuntui kestoltaan n. kolminkertaiselta. Luin tenttiin muutaman tunnin päivässä, ja vaikka aihe oli ihan mielenkiintoinen (kurssi käsitteli identiteettiä), olisin kaivannut illaksi jotain tekemistä. Mutta ei. Kaikki muut lukivat paniikissa eivätkä voineet edes kuvitella lähtevänsä hetkeksi ulos tuulettumaan. En koskaan elämässäni ole nähnyt tällaista opiskelua, ellei sitten lukulomalla ennen kirjoituksia. En edes liioittele, kun kerron, että kysyin lauantai-iltana kahdeksan maissa kaveria lähtemään yksille (useampia ihmisiä oli onneksi menossa) ja hän ei voinut tulla, kun piti opiskella. Hulluutta. Onneksi Taina kotiutui lopultakin, että mulla on sentään jotain järjellistä seuraa.
Ekan tentin tehneenä en edes tajua tuota lukemisen määrää. Okei, media studies nyt on ihan uskomatonta diipadaapaa, mutta silti! Kahden tunnin tentti, jossa vastataan kahteen kysymykseen, ei voi vaatia viikkokausien valmistelua. Ainoa varsinainen hankaluus piili siinä, että meidän pitää tenttivastauksissa käyttää lähdeviitteitä sivunumeroita lukuun ottamatta ihan samoin kuin esseissä. Onhan se ihan hyvä tietää, ketä lainaa, mutta opetella nyt tuhat nimeä ja vuosilukua yhteen tenttiin... Loppujen lopuksi sotkinkin sedät, vuosiluvut ja ajatukset aik lahjakkaasti keskenään, mutta kaipa niistä jotain oikeinkin meni. Kaiken kaikkiaan myös koevastauksissa pyrittiin näköjään samaan kun kaikessa muussakin täällä: opettele ulkoa, mitä muut on kirjoittaneet, äläkä missään nimessä ajattele itse. Sain tämän vastauksen ihan suoraankin yhdeltä opettajalta:
ANNI: So can we put in our own thoughts and conclusions at all?
OPE: Well, no.
Itse tenttijärjestelyt olivatkin sitten Jotain Ihan Muuta. Jokaisella oli oma määrätty istumapaikka katetulla jalkapallokentällä, koepaperi oli sellainen vihko, johon ei merkitty omaa nimeä lain vaan pelkkä opiskelijanumero ja pöydän koodi (...), ja porukkaa oli paljon. Lisäksi rivien välissä kierteli koko ajan sinisiin liiveihin pukeutuneita valvojia, invigilators, jotka huolehti ettei kukaan sorru synnin teille ja lunttaa. Nimettömyys muuten toi mukanaan sellaisen pikku ongelman, ettei mihinkään voinut ikään kuin pikku pikku vihjeeksi kirjoittaa 'Erasmus student', ja lisäksi stressaan koko ajan siitä, että joku luku meni kuitenkin väärin ja reputan koko paskan. Ei niin, että muutenkaan odottaisin suurta menestystä, mutta luulisin sentään saavani sen 40% jonka läpi pääsemiseen tarttee. Toivottavasti, knock on wood... Tentin lopussa salista ei saanut enää poistua, joten mulle jäi aikaa laskeskella, kuinka paljon porukkaa oli paikalla. Laskin ainakin 20 riviä, joissa jokaisessa oli vähintään 40 ihmistä (ihan kauheasti en uskaltanut valvojien takia olkani yli kurkkia), joten eri tenttejä teki salissa ainakin 800 ihmistä. Voitte uskoa, että sen porukan poistuminen oli pitkällinen kokemus.
Tämän ekan tentin lisäksi olen tehnyt miljoona pientä käännöstä, kielioppitestiä ja esitelmää ranskantunnille, kaksi esseetä ja toinen tentti odottaa vielä. Loppujen lopuksi suhteellisen vähän hommaa, siis. Saamamme arvosanat muuten ovat vasta suuntaa-antavia, koska kokeemme tarkastaa myös joku ulkopuolinen taho - tämän maan byrokratian tuntien luultavasi parlamentin ylähuone. Olen kuitenkin hyvällä tuulella, sillä sain ekasta (kirjaimellisesti ensimmäisestä koskaan kirjoittamastani) esseestäni suuntaa-antavaksi arvosanaksi A- ! Lisäksi ranskan esitelmäni oli (and I quote) "SUPER = très très bien" (brittien täytyy olla TODELLA huonoja vieraissa kielissä). Nyt siis ei tarvitse huolehtia muusta kuin siitä, että saisi loput jutut läpi. Olen vaan niin haltioissani siitä, että sain täältä yhden arvosanan, jota ei tarvitse hävetä.
Tenttien takia on tullut vietettyä muuten aika lailla hiljaiseloa. Olen totutellut hiljalleen takaisin sinkkuelämään, drinkkeihin, syvään uurrettuihin mekkoihin ja irtosuhteisiin (=teekupponen, flannellipyjama ja Will & Gracen uusinnat Channel Fourilla). Sääilmiöt ovat myös olleet mielenkiintoisia. Ennen tätä mainitsemaani kevättä ehti olla muutaman päivän ajan jotain, jonka tulkitsin olevan englantilainen talvi: sumua ja pari astetta pakkasta. Tullessani junalla St Pancrasista Loughboroughiin katselin peltojen päälle nousevaa kylmää sumua enkä enää yhtään ihmetellyt, että tässä maassa on kirjoitettu niin Humiseva Harju kuin Baskervillen koirakin.
(Istuessani Undergroudissa ja katsellessani Piccadilly Linen pysäkkien nimiä [Hyde Park Corner, Piccadilly Circus, Covent Garden...] en voinut olla hymyilemättä kun muistelin sitä pikkutyttöä, joka kuultuaan ihan liian monta Lontoo-aiheista laulua ajatteli kyseisen kaupungin olevan Täydellisyys Itse. Jos hänelle olisi kerrottu, että hän tulevaisuudessa pendelöi täysin rauhallisesti tuon nimisten pysäkkien läpi ja jatkaa sitten matkaa East Midlands Trainsilla, hän olisi varmaan pyörtynyt).
Mutta siis se talvi. Oli hilpeää, että tulin -15 asteen pakkasesta, ja silti tuntui että nenäni irtoaa, kun astuin ulos n. -4 asteeseen. Mutta urheasti en edes ottanut taksia, vaan menin bussilla Market Placelle ja kävelin siitä ruokakaupan kautta kotiin matkalaukkuineni kaikkineni. Tällainen joukkoliikennevälineiden käyttäminen tietysti korvasi aiheuttamani lentosaasteet. Seuraavan viikon eksistenssi olikin sitten melko surkea, kun ei ollut muuta tekemistä kuin lukea, ja lisäksi sain vielä varsin huonoja terveydellisiä uutisia kotoa. Kaiken huipuksi serkkuni pikku poika, vauva vasta, joutui sairaalaan nenämahaletkuun, mutta voi nyttemmin jo paremmin. Toinenkin huono juttu on hoidossa ja päättyy varmasti hyvin, mutta sain taas huomata, kuinka moderneinkaan teknologia ei korvaa sitä, että voisi olla rakkaiden ihmisten luona ja tukena.
Tulipa mailista pitkä kuin Obaman virkaanastujaispuheesta. Odottelen jo innolla seuraavan lukukauden alkua ja uusia mielenkiintoisia kursseja, mutta vielä pitäisi kiinnostua yhdestä tentistä. No, huomenna. Päätin myös vähän noiden huonojen kotiuutistenkin takia sitten tulla helmikuussa saattamaan Sintun ja Samin avioliiton satamaan, eli jos jollain ei viidennentoista päivän tienoilla ole tekemistä, ottakaapa yhteyttä.
Aikakäsityksen venymiseen vaikuttanee sekin, että viime viikko tuntui kestoltaan n. kolminkertaiselta. Luin tenttiin muutaman tunnin päivässä, ja vaikka aihe oli ihan mielenkiintoinen (kurssi käsitteli identiteettiä), olisin kaivannut illaksi jotain tekemistä. Mutta ei. Kaikki muut lukivat paniikissa eivätkä voineet edes kuvitella lähtevänsä hetkeksi ulos tuulettumaan. En koskaan elämässäni ole nähnyt tällaista opiskelua, ellei sitten lukulomalla ennen kirjoituksia. En edes liioittele, kun kerron, että kysyin lauantai-iltana kahdeksan maissa kaveria lähtemään yksille (useampia ihmisiä oli onneksi menossa) ja hän ei voinut tulla, kun piti opiskella. Hulluutta. Onneksi Taina kotiutui lopultakin, että mulla on sentään jotain järjellistä seuraa.
Ekan tentin tehneenä en edes tajua tuota lukemisen määrää. Okei, media studies nyt on ihan uskomatonta diipadaapaa, mutta silti! Kahden tunnin tentti, jossa vastataan kahteen kysymykseen, ei voi vaatia viikkokausien valmistelua. Ainoa varsinainen hankaluus piili siinä, että meidän pitää tenttivastauksissa käyttää lähdeviitteitä sivunumeroita lukuun ottamatta ihan samoin kuin esseissä. Onhan se ihan hyvä tietää, ketä lainaa, mutta opetella nyt tuhat nimeä ja vuosilukua yhteen tenttiin... Loppujen lopuksi sotkinkin sedät, vuosiluvut ja ajatukset aik lahjakkaasti keskenään, mutta kaipa niistä jotain oikeinkin meni. Kaiken kaikkiaan myös koevastauksissa pyrittiin näköjään samaan kun kaikessa muussakin täällä: opettele ulkoa, mitä muut on kirjoittaneet, äläkä missään nimessä ajattele itse. Sain tämän vastauksen ihan suoraankin yhdeltä opettajalta:
ANNI: So can we put in our own thoughts and conclusions at all?
OPE: Well, no.
Itse tenttijärjestelyt olivatkin sitten Jotain Ihan Muuta. Jokaisella oli oma määrätty istumapaikka katetulla jalkapallokentällä, koepaperi oli sellainen vihko, johon ei merkitty omaa nimeä lain vaan pelkkä opiskelijanumero ja pöydän koodi (...), ja porukkaa oli paljon. Lisäksi rivien välissä kierteli koko ajan sinisiin liiveihin pukeutuneita valvojia, invigilators, jotka huolehti ettei kukaan sorru synnin teille ja lunttaa. Nimettömyys muuten toi mukanaan sellaisen pikku ongelman, ettei mihinkään voinut ikään kuin pikku pikku vihjeeksi kirjoittaa 'Erasmus student', ja lisäksi stressaan koko ajan siitä, että joku luku meni kuitenkin väärin ja reputan koko paskan. Ei niin, että muutenkaan odottaisin suurta menestystä, mutta luulisin sentään saavani sen 40% jonka läpi pääsemiseen tarttee. Toivottavasti, knock on wood... Tentin lopussa salista ei saanut enää poistua, joten mulle jäi aikaa laskeskella, kuinka paljon porukkaa oli paikalla. Laskin ainakin 20 riviä, joissa jokaisessa oli vähintään 40 ihmistä (ihan kauheasti en uskaltanut valvojien takia olkani yli kurkkia), joten eri tenttejä teki salissa ainakin 800 ihmistä. Voitte uskoa, että sen porukan poistuminen oli pitkällinen kokemus.
Tämän ekan tentin lisäksi olen tehnyt miljoona pientä käännöstä, kielioppitestiä ja esitelmää ranskantunnille, kaksi esseetä ja toinen tentti odottaa vielä. Loppujen lopuksi suhteellisen vähän hommaa, siis. Saamamme arvosanat muuten ovat vasta suuntaa-antavia, koska kokeemme tarkastaa myös joku ulkopuolinen taho - tämän maan byrokratian tuntien luultavasi parlamentin ylähuone. Olen kuitenkin hyvällä tuulella, sillä sain ekasta (kirjaimellisesti ensimmäisestä koskaan kirjoittamastani) esseestäni suuntaa-antavaksi arvosanaksi A- ! Lisäksi ranskan esitelmäni oli (and I quote) "SUPER = très très bien" (brittien täytyy olla TODELLA huonoja vieraissa kielissä). Nyt siis ei tarvitse huolehtia muusta kuin siitä, että saisi loput jutut läpi. Olen vaan niin haltioissani siitä, että sain täältä yhden arvosanan, jota ei tarvitse hävetä.
Tenttien takia on tullut vietettyä muuten aika lailla hiljaiseloa. Olen totutellut hiljalleen takaisin sinkkuelämään, drinkkeihin, syvään uurrettuihin mekkoihin ja irtosuhteisiin (=teekupponen, flannellipyjama ja Will & Gracen uusinnat Channel Fourilla). Sääilmiöt ovat myös olleet mielenkiintoisia. Ennen tätä mainitsemaani kevättä ehti olla muutaman päivän ajan jotain, jonka tulkitsin olevan englantilainen talvi: sumua ja pari astetta pakkasta. Tullessani junalla St Pancrasista Loughboroughiin katselin peltojen päälle nousevaa kylmää sumua enkä enää yhtään ihmetellyt, että tässä maassa on kirjoitettu niin Humiseva Harju kuin Baskervillen koirakin.
(Istuessani Undergroudissa ja katsellessani Piccadilly Linen pysäkkien nimiä [Hyde Park Corner, Piccadilly Circus, Covent Garden...] en voinut olla hymyilemättä kun muistelin sitä pikkutyttöä, joka kuultuaan ihan liian monta Lontoo-aiheista laulua ajatteli kyseisen kaupungin olevan Täydellisyys Itse. Jos hänelle olisi kerrottu, että hän tulevaisuudessa pendelöi täysin rauhallisesti tuon nimisten pysäkkien läpi ja jatkaa sitten matkaa East Midlands Trainsilla, hän olisi varmaan pyörtynyt).
Mutta siis se talvi. Oli hilpeää, että tulin -15 asteen pakkasesta, ja silti tuntui että nenäni irtoaa, kun astuin ulos n. -4 asteeseen. Mutta urheasti en edes ottanut taksia, vaan menin bussilla Market Placelle ja kävelin siitä ruokakaupan kautta kotiin matkalaukkuineni kaikkineni. Tällainen joukkoliikennevälineiden käyttäminen tietysti korvasi aiheuttamani lentosaasteet. Seuraavan viikon eksistenssi olikin sitten melko surkea, kun ei ollut muuta tekemistä kuin lukea, ja lisäksi sain vielä varsin huonoja terveydellisiä uutisia kotoa. Kaiken huipuksi serkkuni pikku poika, vauva vasta, joutui sairaalaan nenämahaletkuun, mutta voi nyttemmin jo paremmin. Toinenkin huono juttu on hoidossa ja päättyy varmasti hyvin, mutta sain taas huomata, kuinka moderneinkaan teknologia ei korvaa sitä, että voisi olla rakkaiden ihmisten luona ja tukena.
Tulipa mailista pitkä kuin Obaman virkaanastujaispuheesta. Odottelen jo innolla seuraavan lukukauden alkua ja uusia mielenkiintoisia kursseja, mutta vielä pitäisi kiinnostua yhdestä tentistä. No, huomenna. Päätin myös vähän noiden huonojen kotiuutistenkin takia sitten tulla helmikuussa saattamaan Sintun ja Samin avioliiton satamaan, eli jos jollain ei viidennentoista päivän tienoilla ole tekemistä, ottakaapa yhteyttä.