life is a luminous halo, a semi-transparent envelope
Aamulla herään ilman herätyskelloa. Kuuntelen vieressäni nukkuvan ihmisen hengitystä, katson hämärässä vaaleaa tukkaa joka peiton alta pilkottaa. Kaivaudun kylkeen, pussaan niskaa, silitän varpaallani lämmintä nilkkaansa. Tämä on minun elämäni, tätä se on nyt. Kohta nousen, keitämme kahvia, syömme aamiaista, toivottavasti emme riitele. Sitten menen itsekseni teakille miksaamaan eli kuuntelemaan ääniä tilassa. Kenraaliharjoitus oli eilen, ensi-ilta maanantaina. Tulee ikävä kyseistä porukkaa. Hauska matka kanssansa ol'.
Iltapäivällä tapaan äidin, joka on vastikään jäänyt eläkkeelle. Kun näen hänet kadun toisella puolella, havaitsen hänessä mummo(vainaa)ni hahmon, oman äitinsä piirteet. Missä vaiheessa äidistä on tullut maatuskanmuotoinen? Vuodet ja painovoima ovat venyttäneet posket, murjoneet terävät kulmat pehmeämmiksi, muovanneet äidin matalaksi sämpyläksi. Istumme Fazerilla vastakkain, äiti haluaa välttämättä tarjota roseekuohuviiniä. Kuuntelen kuinka hän puhuu viulistista joka soitti Musiikkitalolla noitamaisesti Bartokia, kuulen kuinka hän sai työkaveriltaan urheusmitalin ja minkälainen loppukevennys hänen eläkkeellejäämispuheessaan oli, kuulen kuinka isäni oli loukkaantunut taas kerran jostain ja sitten taas leppynyt, kuulen kylpyhuoneremontin kosteuseristysdraaman kaikki vaiheet, kuuntelen vaan. Ajattelen, että haluan kuunnella vanhempiani enemmän, enkä enää väittää jatkuvasti vastaan. Haluan antaa olla. Pitää huolta, sitten kun sitä tarvitaan. Minusta on pidetty huolta ja yhä pidetään, tässä sitä pätkätyöläinen juo ja syö äidin piikkiin.
Viime tiistaina täysikuuyönä en tahtonut saada unta lain, vaikka olin ottanut nukahtamislääkkeen, joka normaalisti takaa tainnutuksen. Pyörin sängyssä monta tuntia, tuijotin verhonraosta peitolle langennutta hohtavaa kuunvaloraitaa. Lopulta nukahdin ja unessani jättimäinen koiperhonen lensi olohuoneeseen avoimesta parvekkeenovesta.
Koi ei ole harmaa, vaan sateenkaarenkirjava, helmiäisenhohtoinen. Se räpiköi ilmassa, pyörii pörheltää osuu verhoihin. Hyönteinen hermostuttaa minua. Pyydystän sen valkoiseen kirjekuoreen. Liiskaan koin nyrkilläni, tunnen sen muodon paperin läpi, kirjekuori muuttuu märäksi hyönteisen kohdalta.
Seuraavana päivänä guugletin huvikseni, että mitä koi symboloi. Ja kas: "As a creature of the night, and by her navigational devices, we see the moth is highly influenced by the power of the moon. This aspect ties in with animal symbolism of intuition, and psychic awareness. --- The moon is her mother." Kreisiä! Täysikuu ujutti koin päähäni lepattamaan. (En kai nyt vain vertauskuvallisesti murhannut intuitioni liiskaamalla koin?!) Ajattelen sanoja moon, month, moth, mother. Olen ainetta, jonka alkuperää en ymmärrä, samaa ainetta kuin jokainen ihminen, täynnä mekanismeja ja yhteyksiä, sähköä jännitteitä hermoratoja alkuaineita. Olen se, joka stockan herkussa tuntee kädessään lämpimän bagelin pussin läpi (jumalauta onko se niiden bagel-laari lämmitetty vai oliko leipomus uunituore, en tiedä), olen se joka laittaa äitiä varten siistimmät kengät jalkaan, olen se joka ei ole pessyt ikkunoita kahteen vuoteen (muistan sen aina keväisin), olen se jonka rakastaja liimaa ehjäksi keramiikkaesineen joka on ollut kolme vuotta rikki, olen se jota rakastetaan yhä vaan kehollisesti sillee että sielu ja ruumis halkee, olen se joka lähti ja rikkoi, rikkoi ja lähti ja palasi, olen se joka menee nyt ystävän uuteen kotiin ne bagelit muassaan, enkä toivottavasti riko mitään paitsi vatsalihaksen naurusta.
Iltapäivällä tapaan äidin, joka on vastikään jäänyt eläkkeelle. Kun näen hänet kadun toisella puolella, havaitsen hänessä mummo(vainaa)ni hahmon, oman äitinsä piirteet. Missä vaiheessa äidistä on tullut maatuskanmuotoinen? Vuodet ja painovoima ovat venyttäneet posket, murjoneet terävät kulmat pehmeämmiksi, muovanneet äidin matalaksi sämpyläksi. Istumme Fazerilla vastakkain, äiti haluaa välttämättä tarjota roseekuohuviiniä. Kuuntelen kuinka hän puhuu viulistista joka soitti Musiikkitalolla noitamaisesti Bartokia, kuulen kuinka hän sai työkaveriltaan urheusmitalin ja minkälainen loppukevennys hänen eläkkeellejäämispuheessaan oli, kuulen kuinka isäni oli loukkaantunut taas kerran jostain ja sitten taas leppynyt, kuulen kylpyhuoneremontin kosteuseristysdraaman kaikki vaiheet, kuuntelen vaan. Ajattelen, että haluan kuunnella vanhempiani enemmän, enkä enää väittää jatkuvasti vastaan. Haluan antaa olla. Pitää huolta, sitten kun sitä tarvitaan. Minusta on pidetty huolta ja yhä pidetään, tässä sitä pätkätyöläinen juo ja syö äidin piikkiin.
Viime tiistaina täysikuuyönä en tahtonut saada unta lain, vaikka olin ottanut nukahtamislääkkeen, joka normaalisti takaa tainnutuksen. Pyörin sängyssä monta tuntia, tuijotin verhonraosta peitolle langennutta hohtavaa kuunvaloraitaa. Lopulta nukahdin ja unessani jättimäinen koiperhonen lensi olohuoneeseen avoimesta parvekkeenovesta.
Koi ei ole harmaa, vaan sateenkaarenkirjava, helmiäisenhohtoinen. Se räpiköi ilmassa, pyörii pörheltää osuu verhoihin. Hyönteinen hermostuttaa minua. Pyydystän sen valkoiseen kirjekuoreen. Liiskaan koin nyrkilläni, tunnen sen muodon paperin läpi, kirjekuori muuttuu märäksi hyönteisen kohdalta.
Seuraavana päivänä guugletin huvikseni, että mitä koi symboloi. Ja kas: "As a creature of the night, and by her navigational devices, we see the moth is highly influenced by the power of the moon. This aspect ties in with animal symbolism of intuition, and psychic awareness. --- The moon is her mother." Kreisiä! Täysikuu ujutti koin päähäni lepattamaan. (En kai nyt vain vertauskuvallisesti murhannut intuitioni liiskaamalla koin?!) Ajattelen sanoja moon, month, moth, mother. Olen ainetta, jonka alkuperää en ymmärrä, samaa ainetta kuin jokainen ihminen, täynnä mekanismeja ja yhteyksiä, sähköä jännitteitä hermoratoja alkuaineita. Olen se, joka stockan herkussa tuntee kädessään lämpimän bagelin pussin läpi (jumalauta onko se niiden bagel-laari lämmitetty vai oliko leipomus uunituore, en tiedä), olen se joka laittaa äitiä varten siistimmät kengät jalkaan, olen se joka ei ole pessyt ikkunoita kahteen vuoteen (muistan sen aina keväisin), olen se jonka rakastaja liimaa ehjäksi keramiikkaesineen joka on ollut kolme vuotta rikki, olen se jota rakastetaan yhä vaan kehollisesti sillee että sielu ja ruumis halkee, olen se joka lähti ja rikkoi, rikkoi ja lähti ja palasi, olen se joka menee nyt ystävän uuteen kotiin ne bagelit muassaan, enkä toivottavasti riko mitään paitsi vatsalihaksen naurusta.