Lauantai. Päivä, jolloin maito on päivän liian vanhaa.
Peiton pitää olla silleen, että pussilakanan kaks pikkureikää on pää-päässä ja jalkopäässä on se isompi pussilakanareikä. Vessapaperi on silleen, että paperi tulee siitä päältä, ei seinää pitkin. Aion kasvattaa lapseni uskomaan Jumalaan, myöhemmällä iällä saavat löytää omat jumalansa. Koruissa on muistoja enemmän kuin musiikissa. Oon kadottanut oman makepovertyhistory-käsinauhani, molemmat. Ja sen vaaleanpunaisen, jossa luki LOVE ja jonka ostin Italiasta.
..Viimeinkin uskallan sanoa haluavani eroon tästä kaikesta loskasta.
En oo koskaan istunut puistossa ruokkimassa lintuja enkä oo koskaan käynyt treffeillä. Oon aina halunnut osata soittaa viulua. Haluan rastat, kielilävärin ja oman asunnon jostain Tampereelta tai jostain, jossa on viherkasveja, aurinkoinen ikkuna, lämmin parveke ja kissa tai kaksi. Oon tottunut siihen, että en tarvitse omia mielipiteitäni. Nyt niitä ei sitten olekaan.
Haluan sen ihanan tytön joka unessani luki suomentamani kirjan ja tykkäs siitä ja sitten me rullisteltiin ja ja ja haluan sen tytön joka toi mulle kynttiläastian jossa oli punainen geelikynttilä ja haluan löytää sen vanhan korun joka oli maailman kaunein.
En halua aiheuttaa ajatuksillani tai teoillani pahennusta muissa ihmisissä, mutta kai niinkin täytyy tehdä, jos haluan saavuttaa jotain mulle niin tärkeää. En halua istua tässä yksiössä seuraavia vuosia katsoen kuinka teknologia jyrää ja seuraten kuka putoaa seuraavana pokeripöydästä. Kun tiedän, että en saa Toista muuttumaan, pitäisi muuttua itse, mutta mitä jos olen jo muuttunut niin paljon, että olen hukannut Minäni? Miten uskaltaisin koskaan sanoa äidille, että seurustelenkin tytön kanssa jos sellaisen saisin?
Miten voisin koskaan antaa itselleni anteeksi jos nyt lopettaisin suhteeni Raunon kanssa?
Kuinka minusta koskaan tulisi itsenäinen, ellen nyt lähtisi?
Pistän yup:n soimaan ja mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, mitä voisin tehdä toisin ja mitä tekisin tulevaisuudessa toisin. En oo koskaan uskonut kissojen yhdeksään elämään ja tiedän että mullakin on vaan tämä yksi. Mitä tällä teen? Kulutan irkissä? Seurustelen? Elän muiden elämää. Haluan elää itseäni varten, tehdä itselleni hyvää. Oulu ei tarvitse minua enkä minä Oulua. Uskaltaisinpa hypätä unelmiini, matkustaa Etelään ja Aloittaa.
Mennyt elämä ja väärät valinnat, uskaltamattomuus ja muille eläminen alkaa tässä vaiheessa kostautua. Mistä löydän itseni 10 vuoden päästä? Tahtoisin löytyä kirjoittamasta gradua jostain mielenkiintoisesta asiasta, asumasta yksin ja keikoilta. En halua löytyä siitä rivarinpätkästä, en vielä. Ei minusta ole vielä kotiäidiksi tai -vaimoksi, haluan ensin olla itseni hetken aikaa.
Siksi minun pitääkin saada selville mitä edustan, mitä ajattelen maailmasta ja löytää oma jumalani.
Kun kuitenkin tiedän, ettei unelmani ole niin kaukainen. En halua olla Monacon uusi kruununprinsessa tai päästä töihin Wall Streetille tai syntyä uudelleen Mikko Lempilammeksi. Ehkä mulla on kriisi, en minä tiedä. Mitäpä tietäisin. En löydä itseäni kirjoista, kahvipaketeista, röökiaskeista tai muista ihmisistä. Oon ihan hukassa, anteeksi. Joskus on vähän näitä itkettämisiltoja kun mietin miten helppoa olisi elää ilman rakkaita. Se olisi surullista, mutta helppoa, ainakin hetken aikaa.
tarvitsen enemmän kuin pitkään aikaan
(Oi äiti maa!
Jos voisin routaiseen rintaasi pään upottaa
tyytyisin vähään,
lupaisin: "tähän
jäädä voin, onneni teen."
mutta tuuliajolla avaruuden jolla harhailee...
Minä olen Kolumbus.
Tosin koskaan en saavu satamaan...
Olen suurin kuunkävijä
ei-kenenkään-maan,
unohdettuna avaruuteen ajelehtimaan.
Rautakylkinen amme on vankilamme.)
En halua joutua töihin alumiinitehtaaseen jonnekin Helsingin varjoon. Huomenna pitää tehdä sitä varten ansioluettelo. Enkö saisi vielä tämän (ensimmäisen ja) viimeisen kerran sanoa normeille "ei"? Nuorena en kapinoinut, ehkä nyt on sen vuoro? Kohta on jo liian myöhä.
Tämä
ei
ole
minun
elämäni
..Viimeinkin uskallan sanoa haluavani eroon tästä kaikesta loskasta.
En oo koskaan istunut puistossa ruokkimassa lintuja enkä oo koskaan käynyt treffeillä. Oon aina halunnut osata soittaa viulua. Haluan rastat, kielilävärin ja oman asunnon jostain Tampereelta tai jostain, jossa on viherkasveja, aurinkoinen ikkuna, lämmin parveke ja kissa tai kaksi. Oon tottunut siihen, että en tarvitse omia mielipiteitäni. Nyt niitä ei sitten olekaan.
Haluan sen ihanan tytön joka unessani luki suomentamani kirjan ja tykkäs siitä ja sitten me rullisteltiin ja ja ja haluan sen tytön joka toi mulle kynttiläastian jossa oli punainen geelikynttilä ja haluan löytää sen vanhan korun joka oli maailman kaunein.
En halua aiheuttaa ajatuksillani tai teoillani pahennusta muissa ihmisissä, mutta kai niinkin täytyy tehdä, jos haluan saavuttaa jotain mulle niin tärkeää. En halua istua tässä yksiössä seuraavia vuosia katsoen kuinka teknologia jyrää ja seuraten kuka putoaa seuraavana pokeripöydästä. Kun tiedän, että en saa Toista muuttumaan, pitäisi muuttua itse, mutta mitä jos olen jo muuttunut niin paljon, että olen hukannut Minäni? Miten uskaltaisin koskaan sanoa äidille, että seurustelenkin tytön kanssa jos sellaisen saisin?
Miten voisin koskaan antaa itselleni anteeksi jos nyt lopettaisin suhteeni Raunon kanssa?
Kuinka minusta koskaan tulisi itsenäinen, ellen nyt lähtisi?
Pistän yup:n soimaan ja mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, mitä voisin tehdä toisin ja mitä tekisin tulevaisuudessa toisin. En oo koskaan uskonut kissojen yhdeksään elämään ja tiedän että mullakin on vaan tämä yksi. Mitä tällä teen? Kulutan irkissä? Seurustelen? Elän muiden elämää. Haluan elää itseäni varten, tehdä itselleni hyvää. Oulu ei tarvitse minua enkä minä Oulua. Uskaltaisinpa hypätä unelmiini, matkustaa Etelään ja Aloittaa.
Mennyt elämä ja väärät valinnat, uskaltamattomuus ja muille eläminen alkaa tässä vaiheessa kostautua. Mistä löydän itseni 10 vuoden päästä? Tahtoisin löytyä kirjoittamasta gradua jostain mielenkiintoisesta asiasta, asumasta yksin ja keikoilta. En halua löytyä siitä rivarinpätkästä, en vielä. Ei minusta ole vielä kotiäidiksi tai -vaimoksi, haluan ensin olla itseni hetken aikaa.
Siksi minun pitääkin saada selville mitä edustan, mitä ajattelen maailmasta ja löytää oma jumalani.
Kun kuitenkin tiedän, ettei unelmani ole niin kaukainen. En halua olla Monacon uusi kruununprinsessa tai päästä töihin Wall Streetille tai syntyä uudelleen Mikko Lempilammeksi. Ehkä mulla on kriisi, en minä tiedä. Mitäpä tietäisin. En löydä itseäni kirjoista, kahvipaketeista, röökiaskeista tai muista ihmisistä. Oon ihan hukassa, anteeksi. Joskus on vähän näitä itkettämisiltoja kun mietin miten helppoa olisi elää ilman rakkaita. Se olisi surullista, mutta helppoa, ainakin hetken aikaa.
tarvitsen enemmän kuin pitkään aikaan
(Oi äiti maa!
Jos voisin routaiseen rintaasi pään upottaa
tyytyisin vähään,
lupaisin: "tähän
jäädä voin, onneni teen."
mutta tuuliajolla avaruuden jolla harhailee...
Minä olen Kolumbus.
Tosin koskaan en saavu satamaan...
Olen suurin kuunkävijä
ei-kenenkään-maan,
unohdettuna avaruuteen ajelehtimaan.
Rautakylkinen amme on vankilamme.)
En halua joutua töihin alumiinitehtaaseen jonnekin Helsingin varjoon. Huomenna pitää tehdä sitä varten ansioluettelo. Enkö saisi vielä tämän (ensimmäisen ja) viimeisen kerran sanoa normeille "ei"? Nuorena en kapinoinut, ehkä nyt on sen vuoro? Kohta on jo liian myöhä.
Tämä
ei
ole
minun
elämäni