Pumpulilinna
Olen yksin. Kuuden vuoden jälkeenkään olo ei ole muuttunut. Huoli pojista on vähentynyt, siinä ei ole enää samaa katkeruutta. On vain kylmiä tosiasioita kuten se, että olen itse aiheuttanut epäonnistumiseni. Mietin monesti, eikö tällaisen teinimäisen ahdistuksen kuuluisi hiipua lukion loppuun. En osaa enää kirjoittaa. Pelkään koiran kuolevan tänä kesänä. Ehkä sen olisi niin parempi olla. On jälleen niitä kausia, kun asunnosta poistuminen vaatii mahdottoman suurilta tuntuvia ponnisteluja. Koira ulkoiluttaa minua, ei toisinpäin. Muut tuntuvat rakentavan jonkinlaista pumpulilinnaa ympärilleni. "Kaikki on hyvin, ei tarvitse saada töitä, ei tarvitse onnistua, olet hyvä tuollaisena..." Olenhan minä muuttunutkin. En oksenna enää (olen kyllä kokeillut ja osaan sen yhä), asun omillani ja opiskelen yliopistossa. Painan enemmän kuin ennen ja syön myös huolettomammin (huolimattomammin). Kesäkaverit, Hannat ja ystävän olen kaikki ajanut pois. Minulla on Heidi ja Inkeri, joille en kuitenkaan uskalla puhua. Tunnen "paljon" ihmisiä, ja hyvinä päivinä voisin sanoa pystyväni purkamaan mieltäni muille. Todellisuudessa lukkiudun sisätiloihin, nyyhkytän ja käyn läpi tapoja murskata kallo. Mieleni vilisee myös tuttuja. Voiko tälle --- entä tälle --- häiritsenkö nyt pahasti ajatteleekohan se nyt mitenkäs hän ---. Ei ketään. Tiedän, onhan minulla Mikael. Olen silti sitä mieltä, ettei minunlaiseni kuuluisi olla hänenlaisensa kanssa. Tyypillistä, ajatuskatko. Vihaan itseäni.