ain't it funny how things sometimes look so clear
and feel so near Elämä on laulun haaveunta merten prinssi ja valtakunta Orkesteri soittaa viulu ei voi enää kauniimmin vaieta Ottein lujin mies tanssittaa huolehtii, eikä päästä koskaanViimeisin merkintä tehty 96 viikkoa sitten, melkein kaksi vuotta siitä. Hui. Luin alusta asti vanhoja kirjoituksia, jotka samaan aikaan hävettivät mutta saivat myös hieman surulliseksi. Miten osaakaan maailma pyöriä vain yhden ympärillä? Ei ihme, jos ärsytin muita. Saan kiittää, että jaksoivat vaikeilua noinkin kauan. Nyt ovat asiat kovin toisin kuin kolme vuotta tai 96 viikkoa sitten. Min olen ehjempi kuin silloin, toivottavasti myös helpompi. Ystävätkaverit ovat vaihtuneet ja pysyneet samoina. Koulu on vaihtunut toiseen, Olarin teekkaritehtaalta itse Polille. Muutaman viikon päästä alkavat opinnot fyysikkofuksina, jiih! Kulunut kevät oli yllätyksiä täynnä, paras niistä ilmestyi näkökenttään 20.3. (aitoon olarilaiseen tapaan matematiikan kirjoitusten jatkoilla). Minä osaan puhua asioista ja olenkin päässyt puhumaan paljon. Ehkä on jo aika jättää ne pois. Osaan hengittää, vaikka joskus luulin, etten pystyisi. Hyperventiloinnin uhatessa on nimittäin yksi, joka tarttuu käsistä, katsoo silmiin ja hiljentää, rauhoittaa. Hän kuiskii öisin ja toisinaan päivisinkin, kun on valoisaa, hän osaa niin monituisesti asettaa sanansa juuri niin kuin pitääkin. Hän suunnittelee, ei lupaa mitään varmasti mutta uskoo. Tarttuu käteen kiinni, jos ote irtoaa; saa pelkällä olemisellaan hymyilemään. Olen muuttanut viime kirjoitusten jälkeen monta kertaa. Ensin Kain ja Saaran luo Tuomarilaan vuosi sitten, sitten maaliskuussa viimein pois Antinkujalta (äititalo). Nyt asun Mankkaalla, edelleen Kain ja Saaran kanssa. Näin on hyvin, jokaisessa perheessä riidellään välillä. Heidi on ihana tyttö, ja niin on moni muukin. Kolmen tunnin puheluja puhelimessa, istumiset koululla aamukahdeksasta iltakymmeneen. Olen onnekas ja onnellinen, vaikka se valkeneekin kokonaisuudessaan vasta nyt. Minä en ole enää niin vaikea, näetkö? En haikaile vanhojen perään ja lupaan hävittää turhat vanhat mustatharmaat mietteet päästä. Poispoisvaikeajuulia, sinusta tykätään juuri tuommoisena kuin olet! Ja koska nyt on jo perjantai (0:01), näen tulevan lentosotamieheni jo huomenna. "Tämä lämpö, tämä on minulle uutta. Matala ääni lähellä korvaani, ja aivan tavallisia asioita, ei mitään hienoa, aamiaisia vain. Minun nimeni toisen suussa, se riittää. Pieniä asioita, ei keskikokoisia koskaan. Joskus en jaksa kantaa tätä onnea, joskus luulen, että se on surua, mutta suru on onnea kevyempää, se on onnea helpompaa. Tämä painava, tämä ei ole surua enää. Minä yritän olla hiljaa, katsoa vain ja olla ajattelematta mitään. Ja minä yritän olla itseni kokoinen tästä päivästä eteenpäin. Ettei tarvitse yksin syödä kuitenkaan." (Edelleenkin Ranya ElRamly: Auringon asema. Nyt ehkä ymmärrän.)