(no subject)
Oijoi. Hurjan hauska päivä. Olin aamulla töissä ja todellakin, työ on tuntunut tällä viikolla kivalta, kehittävältä ja mielenkiintoiselta. Eli sellaiselta, jolta sen tulisi ihannetilanteessa tuntua aina. Tänään kävin metsästämässä kuvauksiin kamaa ja sain kaikkea muutakin aikaan todella paljon. Aiemmin tällä viikolla sain australialaiselta asiakkaalta henkilökohtaisen paketin, jossa oli kaikenlaista koala-aiheista tavaraa. Ihan siitä hyvästä, että olen palvellut häntä hyvin. Ja muutenkin työstä on tullut tyydyttävä olo. Huomenna fiilis toivottavasti jatkuu, kun pääsen pitkästä aikaa kirjoittamaan kunnon juttua. Mutta en silti aio muuttaa lafkan kanssa Rovaniemelle.
Töiden jälkeen menin palaveeraamaan ensi viikon ilmakitarakisoista. Päätin pitää kolme päivää kesälomaa ja käyttää ne tehokkaasti musavideofestareiden staffissa. Jos en aivan väärin muista, niin tämä on viides vuosi, kun kikkailen mukana ilmakitaraemäntänä. Viime vuonna uhosin, että en enää jaksa. Tapahtuma on kuitenkin melkoinen koitos, neljä vuorokautta valvomista, sosialiseerausta ja lähes pakollista kaljoittelua. Mutta sitten kävin keväällä katsomassa aiheesta tehdyn Air Guitar Nation -elokuvan ja päätin, että en ainakaan tänä vuonna jätä bileitä väliin. Ja nyt homma näyttääkin oikein pätevästi järjestetyltä ja siltä, että voin tosiaan keskittyä ilmakitaristeista huolehtimiseen, enkä vaikkapa ruoanlaittoon.
Palaverin jälkeen poljimme Tiinan kanssa Hietasaareen, lippukunnan paatille, jonka nimi on Pohjantähti. Kumpikaan ei ollut käynyt veneellä koko kesänä ja alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus oli käydä myös uimassa. Meitä oli (onneksi) vain minä, Tiina ja Pore, joten saatoimme ajella paatilla täysin vapaata reittiä - niitä meressä töllöttäviä merkkejä lukuunottamatta. Koska mulle ja Tiinalle ei ollut mitään väliä määränpäällä vaan fiiliksellä, Pore ajeli Varjakan saareen. Ja voi, siellä odotti aivan mieletön kesäseikkailu. Haahuilimme tunnin verran metsässä ja tsekkailimme autioita, 1920-luvulla sahayhdyskuntaan kuuluneita rakennuksia. Lopulta Pore vei meidät ehkä suurimman talon pihalle. Katselimme vähän aikaa ikkunoista sisään, kunnes huomasin yhden oven olevan auki. Oli niin jännittävää mennä tyhjillään olevaan rakennukseen hieman luvattomasti. Vatsassa kihelmöi aivan kuin joskus lapsena, kun teki jotain uutta. Kävelimme huoneesta toiseen, kiersimme molemmat kerrokset, selailimme vanhoja lehtiä ja kuvittelimme, mitä kaikkea moisella kartanolla voisimme tehdä. Pihalla kasvoi vattupuskia, joista poimimme vielä viimeiset marjat. Vielä takaisin paatille palatessamme kiersimme pienen lenkin ja katselimme jonkun aikoinaan poluille pystyttämiä tilataideteoksia. Pore pelotteli minua ja Tiinaa saaren surullisella historialla ja olimme molemmat melko säikkyinä.
Takaisin Ouluun ajellessamme olin ihan hiljaa, nautiskelin meren tuoksusta ja siitä tunteesta, kun tietää olevansa ystävien seurassa. Nauratti, mutta sen takana piileksi jossain liikutus. Pyöräilimme kolmestaan kaupunkiin, Tiina lähti Timon luokse kotiin. Päätimme Poren kanssa mennä vielä yhdessä syömään ja oli todella mukavaa jutella pitkästä aikaa. Olin jotenkin kaivannut sitä ihmistä, ehkä huomaamattani. Yksin kotiin polkiessani mietin, kuinka mukavaa on, että ystäväni ovat saaneet keskinäiset välinsä selvitettyä ja voin nyt rauhassa olla tekemisissä molempien kanssa. Kuinka kivaa elämä voi ollakaan.
Töiden jälkeen menin palaveeraamaan ensi viikon ilmakitarakisoista. Päätin pitää kolme päivää kesälomaa ja käyttää ne tehokkaasti musavideofestareiden staffissa. Jos en aivan väärin muista, niin tämä on viides vuosi, kun kikkailen mukana ilmakitaraemäntänä. Viime vuonna uhosin, että en enää jaksa. Tapahtuma on kuitenkin melkoinen koitos, neljä vuorokautta valvomista, sosialiseerausta ja lähes pakollista kaljoittelua. Mutta sitten kävin keväällä katsomassa aiheesta tehdyn Air Guitar Nation -elokuvan ja päätin, että en ainakaan tänä vuonna jätä bileitä väliin. Ja nyt homma näyttääkin oikein pätevästi järjestetyltä ja siltä, että voin tosiaan keskittyä ilmakitaristeista huolehtimiseen, enkä vaikkapa ruoanlaittoon.
Palaverin jälkeen poljimme Tiinan kanssa Hietasaareen, lippukunnan paatille, jonka nimi on Pohjantähti. Kumpikaan ei ollut käynyt veneellä koko kesänä ja alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus oli käydä myös uimassa. Meitä oli (onneksi) vain minä, Tiina ja Pore, joten saatoimme ajella paatilla täysin vapaata reittiä - niitä meressä töllöttäviä merkkejä lukuunottamatta. Koska mulle ja Tiinalle ei ollut mitään väliä määränpäällä vaan fiiliksellä, Pore ajeli Varjakan saareen. Ja voi, siellä odotti aivan mieletön kesäseikkailu. Haahuilimme tunnin verran metsässä ja tsekkailimme autioita, 1920-luvulla sahayhdyskuntaan kuuluneita rakennuksia. Lopulta Pore vei meidät ehkä suurimman talon pihalle. Katselimme vähän aikaa ikkunoista sisään, kunnes huomasin yhden oven olevan auki. Oli niin jännittävää mennä tyhjillään olevaan rakennukseen hieman luvattomasti. Vatsassa kihelmöi aivan kuin joskus lapsena, kun teki jotain uutta. Kävelimme huoneesta toiseen, kiersimme molemmat kerrokset, selailimme vanhoja lehtiä ja kuvittelimme, mitä kaikkea moisella kartanolla voisimme tehdä. Pihalla kasvoi vattupuskia, joista poimimme vielä viimeiset marjat. Vielä takaisin paatille palatessamme kiersimme pienen lenkin ja katselimme jonkun aikoinaan poluille pystyttämiä tilataideteoksia. Pore pelotteli minua ja Tiinaa saaren surullisella historialla ja olimme molemmat melko säikkyinä.
Takaisin Ouluun ajellessamme olin ihan hiljaa, nautiskelin meren tuoksusta ja siitä tunteesta, kun tietää olevansa ystävien seurassa. Nauratti, mutta sen takana piileksi jossain liikutus. Pyöräilimme kolmestaan kaupunkiin, Tiina lähti Timon luokse kotiin. Päätimme Poren kanssa mennä vielä yhdessä syömään ja oli todella mukavaa jutella pitkästä aikaa. Olin jotenkin kaivannut sitä ihmistä, ehkä huomaamattani. Yksin kotiin polkiessani mietin, kuinka mukavaa on, että ystäväni ovat saaneet keskinäiset välinsä selvitettyä ja voin nyt rauhassa olla tekemisissä molempien kanssa. Kuinka kivaa elämä voi ollakaan.