Jungle drum
Tää on ehkä yks pisimmistä entryistä mitä oon tehnyt... Okei pisin.
Day 01 - Introduce yourself
Nyt kun uus kuukaus alko, niin enköhän minäkin :D
Eli esittelystä lähdetään, nimi on Laura ja netissä kuljeskelen (enimmäkseen finissä) Amynä.
Synnyin hieman päälle 21 vuotta sitten marraskuisena aamuna. Kotona oli jo valmiiksi iskä, äiti ja isoveli, joka on n. puoltoista vuotta vanhempi.
Lapsuus oli aivan ihanaa, vaikka ensimmäisistä vuosista en kauheesti mitään muista, niin kivaa oli. Iskä laulo meille aina iltasin Päivänsädettä ja menninkäistä ja aika pian kyllästyttiin siihen, mutta silti se aina hoilas sitä ja muistan sen varmaan aina ja ikuisesti ulkoa.
Viisi vuotta ja 8 kuukautta myöhemmin äitin masu oli kasvanu iiiiiisoksi palloksi ja pian käytiinkin jo katsomassa pikkusiskoa sairaalassa.
Muutettiin vuos ennen systeriä kerrostalosta omakotitaloon, jossa porukat ja systeri asuu vieläkin ja mä käyn tasaisin väliajoin siellä (enimmäkseen syömässä viikonloppusin :D)
Ala-aste aika oli ihanaa, oli paljon kavereita ja me tehtiin vaikka mitä! Milloin juostiin metsissä leikkien South Parkia, milloin pyörittiin kaverin isolla pihalla leikkien pokemonvalmentajia ja pokemoneja. Se oli ihanaa ja rentoa aikaa, ei ollut mitään paineita, kukaan ei katsonut vinosti, jos oli erilaisia vaatteita.
Alotin telinevoimistelun harrastamisen joskus seitsemän vuotiaana ja se oli kyllä tismalleen oikea laji. Olin aina ollut pieni ja notkea, joten eiköhän sitten heitelty pikkutrampalla voltteja ja permannolla kärrynpyöriä.
Sitten olikin jo yläasteen vuoro. Meidän luokalla oli suurinosa vanhoja luokkalaisia, aluks oli kai jotain seittemän tyttöä ja vähän päälle kymmenen poikaa.
Jostain kumman syystä entinen luokkalainen, jonka kanssa siis oltiin kuus vuotta oltu ihan-ok kavereita, päätti ottaa mut silmätikuks ja rupes sen uusien kavereiden kanssa kiusamaan. Koska en polttanut ja juonut ja pukeutunut kuin he.
Ensimmäiset kaksi vuotta oli suoraan sanottuna helvettiä, kestin oikeastaan ainoastaan harrastuksen voimin. Salille pääsin purkamaan kaiken paskan permantoon ja volttiradalle ja siellä sain olla oma itseni, he pitivät minusta minuna eivätkä puhuneet paskaa selän takana.
Ysille mentäessä olin jo kasvattanut sellaisen kuoren, ettei piikittely enää tuntunut missään. Annoin sen mennä läpi korvien ja okei, osasyy oli myös se, että kiusaajat kävivät koululla ehkä kerran viikossa. Itse pakersin koulussa ja vaikka sainkin, eh vähän huonoja numeroita, niin silti, pääsisin ainakin pois.
Tavallaan olen tyytyväinen, että minua kiusattiin, okei, se tuntui ihan kauhealta ja pahalta ja itketti silloin, mutta nyt kun mietin, niin se kasvatti mua ihan hemmetisti ihmisenä.
Ah, mutta siirtykäämme toiselle asteelle, eli ammattikouluun.
Lukio ei koskaan ollut mua varten, joten tieni vei leipuri-kondiittori linjalle, ja äitin suostuttelujen jälkeen aloitin vastahakoisesti kaksoistutkinnon.
Mutta vuosi kului eteenpäin ja sain lukiosta kaksi oikein älyttömän hyvää ystävää ja he ovat kulkeneet mukana tähän asti, vaikkei nyt vähään aikaan olla nähty, kun yksi on intissä ja toinen toisella paikkakunnalla.
Kevät saapui ja sen mukana työssäoppiminen, pääsin erään uimahallin kahvioon ja odotin sitä innoissani.
Noh, juuri päivää edeltävänä yönä nilkkaani ilmaantui jokin täysin tuntematon kipu. Se oli jotain täysin… Ei sitä pystynyt edes kuvailemaan, aivan kuin joku olisi rusentanut koko nilkan ja sitten törkkinyt sisustaa puukolla.
Itkin ensimmäisen päivän ja soitin lääkärille ajan ja se viikko meni sairaslomalla.
Lääkärit laittoivat jotain pientä sidettä ja kokeilivat niveliä ja jänteitä ja sanoivat, että jokin varmaan revähtänyt harkoissa ja nyt vasta ilmaantunut.
Ahaa, selvä, ei mitään sen vakavampaa, hyvä juttu.
Pari viikkoa meni.
Pari kuukautta meni.
Ahaa, eli sittenkin jotain vakavampaa. Ei niin hyvä juttu.
2007 marraskuussa, viikko ennen synttäreitä, oli varattu lääkäriaika.
Kesällä he olivat epäilleet jotain niveltulehdusta ja sanoivat, että se hoituu leikkauksella, joten oletimme, että tämä oli se leikkauspäivä. Noh, eipä ollut ei.
En ole koskaan tuntenut itseäni niin heikoksi, voimattomaks ja pieneksi. En edes silloin, kun mua kiusattiin.
Lääkäri oli täysi kusimulkku tunteeton sika.
Iskä oli mukana ja istuin siihen lääkärin pöydän viereen, se tutkaili hetken papereitaan ja kääntyi sitten katsomaan mua.
”Sulla on nivelreuma.”
Nii, anteeks mikä?
Nivelreuma, sairaus, jonka olin joskus ohi mennen kuullut ja oletin, että se on vanhojen ihmisten sairaus.
Lääkäri sitten ilmoitti ilmekään värähtämättä, että kun tähänkään mennessä ei ole pillerit toimineet niin ei taida toimia vastaisuudessakaan.
Noh, kysyin sitten sen kysymyksen, joka oli pyörinyt päässä jo puolitoista vuotta:
”Mites näytösvoimistelu? Voinko vielä harrastaa?”
”Et.” Ei mitään muuta, sanoi vaan, että sori, paska homma, näin käy joskus.
Mä vaan istuin siinä ja itkin, se ei tehnyt pienen pientä elettäkään, ei sanonut, että kyllä se siitä. Me keksitään kyllä jotain. Tuputti vaan faktat ja sano, että leikkaus saattaa ehkä auttaa, mutta ei sekään välttämättä.
Sitte ku lähettiin pois sieltä en voinu muuta ku vaan itkeä.
Tiesin, että sitä ammattia, mihin olin jo kaks ja puol vuotta kouluttautunut en tulis koskaan tekemään, toisaalta se ei haitannu, koska koko juttu oli alkanu maistuu pahalta, ku en voinu seistä tai kävellä ilman helvetinmoisia kipuja.
Noh, mä sanoin porukoille saman tien, että mä haluun leikkaukseen, en haluu kokeilla mitään helvetin lääkkeitä, mä haluan leikkaukseen, koska siinä oli edes se mahdollisuus, että mä voisin joskus edes olla hetken ilman sitä kipua, joka oli kestänyt jo puoltoistavuotta.
Nyt ku muistelen sitä aikaa en tiiä miten selvisin siitä yksin.
Mul oli vähintään kerran päivässä itsetuhosia ajatuksia. Seisoin keittiössä veitsi kädessä ja mietin, tuntisinko mä edes sitä terää, koska kipu nilkoissa oli niin vallitseva.
Sain ajokortin melkein heti, kun täytin 18 samaisena marraskuuna ja joka kerta, kun ajoin motarilla mietin, miten helppoa ois ajaa täydestä nopeudesta auto metsään. En välttämättä ehtis tuntea mitään.
En kertonu kellekään, että mul oli tämmöisiä ajatuksia. Porukoille en oo vieläkään kertonu, enkä aio koskaan kertoakaan, ei niiden tarvi tietää. Ne luuli, että mä vaan elin nilkkojeni kanssa, että kivut ei ollu kovin kovat.
Mutta ne oli, ne helvetti vie oli.
Jos mun perhe ois ollu jotain vähemmän kuin mitä ne on, veikkaan, että oisin vieny ajatukseni ihan fyysiselle tasolle. Koska joka kerta, kun mä ajattelin, että tekisin jotain pahaa ittelleni tiesin, etten vois tehä sitä porukoille. Mä en vois olla niin itsekäs paska, että antaisin jonku tämmösen kivun voittaa mut, vaikka ne kuinka vähätteli sitä ja sano, että kestäisin sen hammasta purren.
Itkin melkein joka yö. Söin kipulääkkeitä enemmän kuin sallitun määrän ja ihmettelen vieläkin, miten en saanu ittelleni mahahaavaa aikaseks.. Pahimpina päivinä meni vajaa kymmenen kasisatasta buranaa, parempina päivinä vaan viis.
Noh, sitten tuli huhtikuun ensimmäinen päivä ja samalla mun leikkauspäivä. Pari päivää aikasemmin olin jutellu anestesialääkärin kanssa ja päädyttiin epiduraalipuudutukseen, koska en halunnu nukutusta.
Neulat ei pelottanu mua, koska multa oli elämäni aikana otettu enemmän verikokeita kun normaalilta ihmiseltä yleensä.
Mutta se, kun se epiduraali vaikutti enkä tuntenu mun jalkojani. Se oli jotain maailmankaikkeuden ihaninta. Noin kahen vuoden kidutus, itku, kipu ja kaikki se, oli poissa. Noin vain. Halusin vaan makaa pöydällä ja hymyillä.
Kivut hävisivät aikalailla siihen, kävin kirjotuksissa keväällä ja päin hittojahan ne meni, mutta en mä muuta odottanutkaan, koska tarkoitus oli käydä koulut kolmessa ja puolessa vuodessa. Syksyllä kirjotin loput ja sitte olikin odottelua.
Vieläkin on täysin tuoreessa muistissa se päivä, keskellä viikkoa, olin uimassa yksin ja kun tulin kaapille niin puhelimessa oli kaks ääniviestiä.
No, ei muuta kun puhelin korvalle ja pian sieltä kuuluikin:
”No opo tässä hei! Halusin vain soittaa ja onnitella, susta tulee ylioppilas!” (ja perään ne muodollisuudet, missä, milloin, monelta, jne..)
Mä vaan istuin typerästi hymillen penkillä enkä tienny kenelle soittaa eka. Iskän pikavalinta oli helpoin ja pian se vastaski. Kysyin lähtiskö se ostaa mun kanssa lakkia, se ei tajunu, joten väänsin rautalangasta ja sanoin, että pääsin ylioppilaaks, kirjotukset meni läpi. Se onnitteli ja sano, että mennään vaikka heti.
Mulla ei ollut mitään suunnitelmia Joulukuun jälkeen, oli lakitus, sitte lähettiin pari päivää sen jälkeen kaverin kaa viikoks Kanarialle, meil oli keittiöremppa ja ku tulin takas mul oli juhlat ja ekaa kertaa olin kaiken keskipisteenä.
Äiti ja iskä ei uskonu oikeestaan hetkeekään, että pääsisin ylioppilaaks, sano vaan, että jos et lue, ei susta tuu mitään, et sä niitä kirjotuksia läpi pääse. Mutta oli se kiva näyttää niille, että vaikka paskasti meni, niin läpi meni kuitenkin.
Sittenpä tuli tammikuu ja helmikuu ja vaan löhösin kotona tekemättä mitään. En mä tienny mitä mä halusin elämältä. Kouluun en menis, mutta mitä mä halusin tehdä? Töitä etin jatkuvalla syötöllä, mutta ei tärpänny.
Äiti käski hakea johonkin kouluun. Se ehdotti, että musta tulis hyvä päiväkotitäti. Ja rupesin miettimään sitä, mä tykkäsin lapsista ja se ois varmaan vaihteleva ja mukava ympäristö.
Noh, tuli yhteishaut ja tein sen vajaassa viidessä minuutissa ja laitoin vain yhden koulun. Päätin, että jos pääsen, niin pääsen, jos en, niin en.
Samalla kaupunki soitti ja sano, että mä voisin mennä yhen päiväkodin työhaastatteluun. Se meni hyvin vaikka sekosin sanoissani enemmän kuin laki sallii. Sitten kun noustiin ylös ja ne sano, että me jäädään pohtimaan, ne käänty toisiinsa. ”Vai tarviiko tätä enää miettiä?” ”No ei tarvi” ”tervetuloa” Wou… okei, töitä.. Siistiä hei!
Ja siellä vietin kolme kuukautta ennen kuin alotin koulun jossa oon nyt ollu vajaat kaks vuotta, oon tutustunu kahteen ihanaan ihmiseen ja vaikka ne on mua neljä vuotta nuorempia, ei se näy. Meillä klikkaa ihan loistavasti.
Vaikka tällä hetkellä en jaksais tätä jaksoa, meil on ihan liikaa töitä ja hommia ja kaikkea ja tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan. Mutta pitää ottaa itteään niskasta kiinni ja hoitaa homma edes suht kunnialla kotiin.
Tästähän tuli oikein elämänkerta.. oh well.. jos tänne asti olet päässyt, niin onnittelut, se olikin elämäntarinani ei niin pähkinänkuoressa. Mutta tämmönen mä olen, kaikki pitää selittää ja nyt tuntu, että on hyvä hetki vuodattaa kaikki ulos.
Kysymyksiä saa esittää ihan kaikesta, koska tykkään vastailla kysymyksiin ja sitten kun joku kysyy jotain sellaista mitä en ole tullut ajatelleeksikaan se saa mut aluks pois raiteilta "Tosiaan, miksen mä oo tajunnu tota?" ja sitte löydän itsestäni jotain uutta ja ihmeellistä
Pieni IIP-hetki tähän loppuun:
Laura
@tylerwardmusic I just discoverd you in youtube, and fell in love immidiately! I mean, your voice, it's just, pure honey to my ears <3
@tylerwardmusic Tyler Ward
@*** aw, ur soooo sweet! Thank u so much :-)
Ja tosiaan, löysin ton eilen, ja heti ekan lauseen kuultuani mä oikeesti halusin sulaa mun tuolilleni (Born this way cover, paaaaaaaaaljon parempi ku Gaga <3)
Day 01 - Introduce yourself
Nyt kun uus kuukaus alko, niin enköhän minäkin :D
Eli esittelystä lähdetään, nimi on Laura ja netissä kuljeskelen (enimmäkseen finissä) Amynä.
Synnyin hieman päälle 21 vuotta sitten marraskuisena aamuna. Kotona oli jo valmiiksi iskä, äiti ja isoveli, joka on n. puoltoista vuotta vanhempi.
Lapsuus oli aivan ihanaa, vaikka ensimmäisistä vuosista en kauheesti mitään muista, niin kivaa oli. Iskä laulo meille aina iltasin Päivänsädettä ja menninkäistä ja aika pian kyllästyttiin siihen, mutta silti se aina hoilas sitä ja muistan sen varmaan aina ja ikuisesti ulkoa.
Viisi vuotta ja 8 kuukautta myöhemmin äitin masu oli kasvanu iiiiiisoksi palloksi ja pian käytiinkin jo katsomassa pikkusiskoa sairaalassa.
Muutettiin vuos ennen systeriä kerrostalosta omakotitaloon, jossa porukat ja systeri asuu vieläkin ja mä käyn tasaisin väliajoin siellä (enimmäkseen syömässä viikonloppusin :D)
Ala-aste aika oli ihanaa, oli paljon kavereita ja me tehtiin vaikka mitä! Milloin juostiin metsissä leikkien South Parkia, milloin pyörittiin kaverin isolla pihalla leikkien pokemonvalmentajia ja pokemoneja. Se oli ihanaa ja rentoa aikaa, ei ollut mitään paineita, kukaan ei katsonut vinosti, jos oli erilaisia vaatteita.
Alotin telinevoimistelun harrastamisen joskus seitsemän vuotiaana ja se oli kyllä tismalleen oikea laji. Olin aina ollut pieni ja notkea, joten eiköhän sitten heitelty pikkutrampalla voltteja ja permannolla kärrynpyöriä.
Sitten olikin jo yläasteen vuoro. Meidän luokalla oli suurinosa vanhoja luokkalaisia, aluks oli kai jotain seittemän tyttöä ja vähän päälle kymmenen poikaa.
Jostain kumman syystä entinen luokkalainen, jonka kanssa siis oltiin kuus vuotta oltu ihan-ok kavereita, päätti ottaa mut silmätikuks ja rupes sen uusien kavereiden kanssa kiusamaan. Koska en polttanut ja juonut ja pukeutunut kuin he.
Ensimmäiset kaksi vuotta oli suoraan sanottuna helvettiä, kestin oikeastaan ainoastaan harrastuksen voimin. Salille pääsin purkamaan kaiken paskan permantoon ja volttiradalle ja siellä sain olla oma itseni, he pitivät minusta minuna eivätkä puhuneet paskaa selän takana.
Ysille mentäessä olin jo kasvattanut sellaisen kuoren, ettei piikittely enää tuntunut missään. Annoin sen mennä läpi korvien ja okei, osasyy oli myös se, että kiusaajat kävivät koululla ehkä kerran viikossa. Itse pakersin koulussa ja vaikka sainkin, eh vähän huonoja numeroita, niin silti, pääsisin ainakin pois.
Tavallaan olen tyytyväinen, että minua kiusattiin, okei, se tuntui ihan kauhealta ja pahalta ja itketti silloin, mutta nyt kun mietin, niin se kasvatti mua ihan hemmetisti ihmisenä.
Ah, mutta siirtykäämme toiselle asteelle, eli ammattikouluun.
Lukio ei koskaan ollut mua varten, joten tieni vei leipuri-kondiittori linjalle, ja äitin suostuttelujen jälkeen aloitin vastahakoisesti kaksoistutkinnon.
Mutta vuosi kului eteenpäin ja sain lukiosta kaksi oikein älyttömän hyvää ystävää ja he ovat kulkeneet mukana tähän asti, vaikkei nyt vähään aikaan olla nähty, kun yksi on intissä ja toinen toisella paikkakunnalla.
Kevät saapui ja sen mukana työssäoppiminen, pääsin erään uimahallin kahvioon ja odotin sitä innoissani.
Noh, juuri päivää edeltävänä yönä nilkkaani ilmaantui jokin täysin tuntematon kipu. Se oli jotain täysin… Ei sitä pystynyt edes kuvailemaan, aivan kuin joku olisi rusentanut koko nilkan ja sitten törkkinyt sisustaa puukolla.
Itkin ensimmäisen päivän ja soitin lääkärille ajan ja se viikko meni sairaslomalla.
Lääkärit laittoivat jotain pientä sidettä ja kokeilivat niveliä ja jänteitä ja sanoivat, että jokin varmaan revähtänyt harkoissa ja nyt vasta ilmaantunut.
Ahaa, selvä, ei mitään sen vakavampaa, hyvä juttu.
Pari viikkoa meni.
Pari kuukautta meni.
Ahaa, eli sittenkin jotain vakavampaa. Ei niin hyvä juttu.
2007 marraskuussa, viikko ennen synttäreitä, oli varattu lääkäriaika.
Kesällä he olivat epäilleet jotain niveltulehdusta ja sanoivat, että se hoituu leikkauksella, joten oletimme, että tämä oli se leikkauspäivä. Noh, eipä ollut ei.
En ole koskaan tuntenut itseäni niin heikoksi, voimattomaks ja pieneksi. En edes silloin, kun mua kiusattiin.
Lääkäri oli täysi kusimulkku tunteeton sika.
Iskä oli mukana ja istuin siihen lääkärin pöydän viereen, se tutkaili hetken papereitaan ja kääntyi sitten katsomaan mua.
”Sulla on nivelreuma.”
Nii, anteeks mikä?
Nivelreuma, sairaus, jonka olin joskus ohi mennen kuullut ja oletin, että se on vanhojen ihmisten sairaus.
Lääkäri sitten ilmoitti ilmekään värähtämättä, että kun tähänkään mennessä ei ole pillerit toimineet niin ei taida toimia vastaisuudessakaan.
Noh, kysyin sitten sen kysymyksen, joka oli pyörinyt päässä jo puolitoista vuotta:
”Mites näytösvoimistelu? Voinko vielä harrastaa?”
”Et.” Ei mitään muuta, sanoi vaan, että sori, paska homma, näin käy joskus.
Mä vaan istuin siinä ja itkin, se ei tehnyt pienen pientä elettäkään, ei sanonut, että kyllä se siitä. Me keksitään kyllä jotain. Tuputti vaan faktat ja sano, että leikkaus saattaa ehkä auttaa, mutta ei sekään välttämättä.
Sitte ku lähettiin pois sieltä en voinu muuta ku vaan itkeä.
Tiesin, että sitä ammattia, mihin olin jo kaks ja puol vuotta kouluttautunut en tulis koskaan tekemään, toisaalta se ei haitannu, koska koko juttu oli alkanu maistuu pahalta, ku en voinu seistä tai kävellä ilman helvetinmoisia kipuja.
Noh, mä sanoin porukoille saman tien, että mä haluun leikkaukseen, en haluu kokeilla mitään helvetin lääkkeitä, mä haluan leikkaukseen, koska siinä oli edes se mahdollisuus, että mä voisin joskus edes olla hetken ilman sitä kipua, joka oli kestänyt jo puoltoistavuotta.
Nyt ku muistelen sitä aikaa en tiiä miten selvisin siitä yksin.
Mul oli vähintään kerran päivässä itsetuhosia ajatuksia. Seisoin keittiössä veitsi kädessä ja mietin, tuntisinko mä edes sitä terää, koska kipu nilkoissa oli niin vallitseva.
Sain ajokortin melkein heti, kun täytin 18 samaisena marraskuuna ja joka kerta, kun ajoin motarilla mietin, miten helppoa ois ajaa täydestä nopeudesta auto metsään. En välttämättä ehtis tuntea mitään.
En kertonu kellekään, että mul oli tämmöisiä ajatuksia. Porukoille en oo vieläkään kertonu, enkä aio koskaan kertoakaan, ei niiden tarvi tietää. Ne luuli, että mä vaan elin nilkkojeni kanssa, että kivut ei ollu kovin kovat.
Mutta ne oli, ne helvetti vie oli.
Jos mun perhe ois ollu jotain vähemmän kuin mitä ne on, veikkaan, että oisin vieny ajatukseni ihan fyysiselle tasolle. Koska joka kerta, kun mä ajattelin, että tekisin jotain pahaa ittelleni tiesin, etten vois tehä sitä porukoille. Mä en vois olla niin itsekäs paska, että antaisin jonku tämmösen kivun voittaa mut, vaikka ne kuinka vähätteli sitä ja sano, että kestäisin sen hammasta purren.
Itkin melkein joka yö. Söin kipulääkkeitä enemmän kuin sallitun määrän ja ihmettelen vieläkin, miten en saanu ittelleni mahahaavaa aikaseks.. Pahimpina päivinä meni vajaa kymmenen kasisatasta buranaa, parempina päivinä vaan viis.
Noh, sitten tuli huhtikuun ensimmäinen päivä ja samalla mun leikkauspäivä. Pari päivää aikasemmin olin jutellu anestesialääkärin kanssa ja päädyttiin epiduraalipuudutukseen, koska en halunnu nukutusta.
Neulat ei pelottanu mua, koska multa oli elämäni aikana otettu enemmän verikokeita kun normaalilta ihmiseltä yleensä.
Mutta se, kun se epiduraali vaikutti enkä tuntenu mun jalkojani. Se oli jotain maailmankaikkeuden ihaninta. Noin kahen vuoden kidutus, itku, kipu ja kaikki se, oli poissa. Noin vain. Halusin vaan makaa pöydällä ja hymyillä.
Kivut hävisivät aikalailla siihen, kävin kirjotuksissa keväällä ja päin hittojahan ne meni, mutta en mä muuta odottanutkaan, koska tarkoitus oli käydä koulut kolmessa ja puolessa vuodessa. Syksyllä kirjotin loput ja sitte olikin odottelua.
Vieläkin on täysin tuoreessa muistissa se päivä, keskellä viikkoa, olin uimassa yksin ja kun tulin kaapille niin puhelimessa oli kaks ääniviestiä.
No, ei muuta kun puhelin korvalle ja pian sieltä kuuluikin:
”No opo tässä hei! Halusin vain soittaa ja onnitella, susta tulee ylioppilas!” (ja perään ne muodollisuudet, missä, milloin, monelta, jne..)
Mä vaan istuin typerästi hymillen penkillä enkä tienny kenelle soittaa eka. Iskän pikavalinta oli helpoin ja pian se vastaski. Kysyin lähtiskö se ostaa mun kanssa lakkia, se ei tajunu, joten väänsin rautalangasta ja sanoin, että pääsin ylioppilaaks, kirjotukset meni läpi. Se onnitteli ja sano, että mennään vaikka heti.
Mulla ei ollut mitään suunnitelmia Joulukuun jälkeen, oli lakitus, sitte lähettiin pari päivää sen jälkeen kaverin kaa viikoks Kanarialle, meil oli keittiöremppa ja ku tulin takas mul oli juhlat ja ekaa kertaa olin kaiken keskipisteenä.
Äiti ja iskä ei uskonu oikeestaan hetkeekään, että pääsisin ylioppilaaks, sano vaan, että jos et lue, ei susta tuu mitään, et sä niitä kirjotuksia läpi pääse. Mutta oli se kiva näyttää niille, että vaikka paskasti meni, niin läpi meni kuitenkin.
Sittenpä tuli tammikuu ja helmikuu ja vaan löhösin kotona tekemättä mitään. En mä tienny mitä mä halusin elämältä. Kouluun en menis, mutta mitä mä halusin tehdä? Töitä etin jatkuvalla syötöllä, mutta ei tärpänny.
Äiti käski hakea johonkin kouluun. Se ehdotti, että musta tulis hyvä päiväkotitäti. Ja rupesin miettimään sitä, mä tykkäsin lapsista ja se ois varmaan vaihteleva ja mukava ympäristö.
Noh, tuli yhteishaut ja tein sen vajaassa viidessä minuutissa ja laitoin vain yhden koulun. Päätin, että jos pääsen, niin pääsen, jos en, niin en.
Samalla kaupunki soitti ja sano, että mä voisin mennä yhen päiväkodin työhaastatteluun. Se meni hyvin vaikka sekosin sanoissani enemmän kuin laki sallii. Sitten kun noustiin ylös ja ne sano, että me jäädään pohtimaan, ne käänty toisiinsa. ”Vai tarviiko tätä enää miettiä?” ”No ei tarvi” ”tervetuloa” Wou… okei, töitä.. Siistiä hei!
Ja siellä vietin kolme kuukautta ennen kuin alotin koulun jossa oon nyt ollu vajaat kaks vuotta, oon tutustunu kahteen ihanaan ihmiseen ja vaikka ne on mua neljä vuotta nuorempia, ei se näy. Meillä klikkaa ihan loistavasti.
Vaikka tällä hetkellä en jaksais tätä jaksoa, meil on ihan liikaa töitä ja hommia ja kaikkea ja tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan. Mutta pitää ottaa itteään niskasta kiinni ja hoitaa homma edes suht kunnialla kotiin.
Tästähän tuli oikein elämänkerta.. oh well.. jos tänne asti olet päässyt, niin onnittelut, se olikin elämäntarinani ei niin pähkinänkuoressa. Mutta tämmönen mä olen, kaikki pitää selittää ja nyt tuntu, että on hyvä hetki vuodattaa kaikki ulos.
Kysymyksiä saa esittää ihan kaikesta, koska tykkään vastailla kysymyksiin ja sitten kun joku kysyy jotain sellaista mitä en ole tullut ajatelleeksikaan se saa mut aluks pois raiteilta "Tosiaan, miksen mä oo tajunnu tota?" ja sitte löydän itsestäni jotain uutta ja ihmeellistä
Pieni IIP-hetki tähän loppuun:
Laura
@tylerwardmusic I just discoverd you in youtube, and fell in love immidiately! I mean, your voice, it's just, pure honey to my ears <3
@tylerwardmusic Tyler Ward
@*** aw, ur soooo sweet! Thank u so much :-)
Ja tosiaan, löysin ton eilen, ja heti ekan lauseen kuultuani mä oikeesti halusin sulaa mun tuolilleni (Born this way cover, paaaaaaaaaljon parempi ku Gaga <3)