Kaikkea mahdollista
On taas niin pitkä aika kun on viimeksi tänne kirjoittanut. Tai yleensäkään käynyt täällä lukemassa muiden juttuja. Mä toivon että kaikki eksyy tänne lukemaan tämän joskus, koska olen laiska paska enkä jaksa käydä erikseen muiden päiviksissä kirjoittelemassa.
Mie olen nyt ajatellut jättää kokonaan tämän livejournalin päiviksen pitämisen. En minä kuitenkaan jaksa tänne kirjoitella ja jotenkin ahdistaa tuo kommentointimahdollisuus. Aivan kuin muiden olisi pakko kommentoida. En tiedä. Ajattelin kyllä käydä lukemassa muiden juttuja täällä kuitenkin, joten varokaa vain. Ajattelin kunnostaa vanhat kotisivut ja tehdä niistä blogin. Sinne saa sitten mennä kuka haluaa.
Huomasin huvikseni ennen kuin aloin kirjoittelemaan, että Jonna oli tehnyt saman päätöksen lopettaa livejournalin päivittelyn (muuta kuin kuvilla?).
Mutta sitä ennen minä haluan kertoa asioita. Anteeksi kun en ole käynyt irkissä, mutta aina kun menen sinne, siellä ei ole ketään. Ja todennäköisesti en edes ole kotona kun muut ovat siellä, kun on aikidoa ja kaikkea. Kuitenkin, eiköhän me vielä satuta yhtäaikaa paikalle :)
Mä haluan kertoa Annalle kuinka paljon mua harmittaa kun tulin silloin sairaaksi. Jostain syystä se on masentanut mua enemmän kuin se sairastuminen. Se siis, ettei nähty teitä. Olisi niin kiva ollut mennä ryyppäämään teidän kanssa :) Kerrot ehdottomasti sitten kun pääsette toisen kerran. Harkitsin lähtemistä sairaanakin Ouluun, mutta kun en edes pystyssä pysynyt niin Marko sanoi ettei kyllä lähdetä minnekään. Sitä ei koskaan sairaana tajua kuinka sairas oikeasti on. Me tullaan joku päivä Markon kanssa katsomaan teitä, Millaa ja kissoja. Sitten kun on aikaa ja kykenee.
Mulla on ihan hirveä ikävä teitä kaikkia. Anna, Jonna, Hemuli ja Saana.
Mä en tiedä kiinnostaako ketään paskan vertaa mutta mun on pakko kirjoittaa tämä. Itseni takia. Mä huomasin jotain jokin aika sitten. Jo kauan aikaa sitten huomasin, että en osaa käyttäytyä vieraassa ja jopa vähän tutummassakin seurassa. Ja tällä en tarkoita sitä, että olisin häirikkö, vaan että en osaa puhua. Jään monesti vain kuuntelemaan mitä muut puhuvat, kun sanon jotain niin tuntuu ettei kukaan reagoi siihen mitenkään. Tämä on johtanut siihen, etten todellakaan uskalla sanoa mitään. Toinen asia, jonka olen tiennyt jo kauan aikaa on se, etten paljasta kenellekään mitä päässäni oikeasti liikkuu. Välillä en edes Markolle. Kaikki mitä täällä päiväkirjassani on on vain yleistä, varsin neutraalia juttua, paskanjauhantaa jolla on vain vähän merkitystä. Aina kun en ole käynyt päivittämässä pitkään aikaan, se johtuu siitä, etten halua kertoa asioitani. En uskalla kertoa asioitani. Koska minua pelottaa.
Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, Dr.Phil-ohjelma sai minut tajuamaan erään asian. Satuin katsomaan jakson, jossa oli itseään viilteleviä nuoria. Eräs nuori kertoi, että hänen tunteitaan oli loukattu pahasti ja usein nuoruudessa, ja sen takia hän ei näytä niitä kenellekään. Hän pitää tuskan sisällään, ja vain ruumiillinen kipu lievittää hetkellisesti henkistä kipua. En todellakaan ole koskaan itse viillellyt itseäni, mutta ajatukset kuulostivat tutuilta. Tyttö piti tunteensa ja ajatuksensa itsellään, koska pelkäsi tulevansa loukatuksi. Siinä se oli. Tämä ei kuitenkaan vielä hetkauttanut minua, vaan se mitä itse tohtori sanoi. Ensin hän tietenkin kertoi tytölle että voit parantua blaa blaa. Mutta. Se ei tule olemaan helppoa. Sinua tullaan loukkaamaan. Sitä siinä jankutettiin, että ihmiset tulevat loukkaamaan sinua ja tunteitasi. Mutta tulet myös kestämään sen.
Minusta asia kuulosti järkyttävältä kun se noin suoraan sanottiin. Tuli heti sellainen tunne, että ei ei, miksi kukaan haluaisi ottaa sen riskin, että häntä loukattaisiin. Nyt pari päivää myöhemmin huomasin sen olevan aivan totta. Olen piilotelut nämä kaikki vuodet, pelännyt että joku sanoo jotain ilkeää minulle ja murrun. Olen ollut sellainen aivan lapsesta asti. Muistan, kuinka en pikkuisena uskaltanut sanoa mitä halusin, eivätkä vanhemmat osanneet sitä arvata. En uskaltanut sanoa, koska pelkäsin sitä, miten muut siihen reagoisivat. Pelkäsin aina pahinta.
Meni kauan, ennen kuin uskalsin puhua Markolle surullisista asioista. Varmaan pari vuotta ainakin. Onneksi tajusin silloin, ettei Marko ansaitse tätä, että minun pitäisi kertoa hänelle asiani. Ei hän osannut arvata mitä päässäni liikkui. Viime aikoina asiat ovat kuitenkin menneet aika lailla päin persettä, mutta nyt on ollut pari hyvää päivää, ja uskon että tulevaisuudessa menee paremmin. Aivan liian monta kertaa olen tämänkin vuoden aikana itkenyt yksin, enkä ole antanut Markon lohduttaa. Tätäkin kirjoittaessa itken, mutta tällä kertaa en henkisestä tuskasta.
Näin, olen siis tehnyt päätöksen. Olen päättänyt, että otan riskin. Olen päättänyt, että olen avoimempi ja sanon mitä mielessäni on. Jos joku loukkaa minua, opettelen selviämään. Ilman kipua en selviä joka tapauksessa, mutta tiedän että pystyn kestämään sen. Tietenkin minun pitää aloittaa pienin askelin, ja tämä kirjoitus on yksi askeleista. Tiedän, että tästä tulee hankalaa, ja siihen tulee kulumaan aikaa.
En tarkista tätä tekstiä, koska saattaisin tulla toisiin aatoksiin. Ja sehän vain tarkoittaisi, että antautuisin pelolle. Ja nyt painan "Päivitä päiväkirjaa" -nappia, tuli mitä tuli. Mitä sitten tulikaan, minä kestän sen. Minua pelottaa, mutta näin saan pelon katoamaan.
Mie olen nyt ajatellut jättää kokonaan tämän livejournalin päiviksen pitämisen. En minä kuitenkaan jaksa tänne kirjoitella ja jotenkin ahdistaa tuo kommentointimahdollisuus. Aivan kuin muiden olisi pakko kommentoida. En tiedä. Ajattelin kyllä käydä lukemassa muiden juttuja täällä kuitenkin, joten varokaa vain. Ajattelin kunnostaa vanhat kotisivut ja tehdä niistä blogin. Sinne saa sitten mennä kuka haluaa.
Huomasin huvikseni ennen kuin aloin kirjoittelemaan, että Jonna oli tehnyt saman päätöksen lopettaa livejournalin päivittelyn (muuta kuin kuvilla?).
Mutta sitä ennen minä haluan kertoa asioita. Anteeksi kun en ole käynyt irkissä, mutta aina kun menen sinne, siellä ei ole ketään. Ja todennäköisesti en edes ole kotona kun muut ovat siellä, kun on aikidoa ja kaikkea. Kuitenkin, eiköhän me vielä satuta yhtäaikaa paikalle :)
Mä haluan kertoa Annalle kuinka paljon mua harmittaa kun tulin silloin sairaaksi. Jostain syystä se on masentanut mua enemmän kuin se sairastuminen. Se siis, ettei nähty teitä. Olisi niin kiva ollut mennä ryyppäämään teidän kanssa :) Kerrot ehdottomasti sitten kun pääsette toisen kerran. Harkitsin lähtemistä sairaanakin Ouluun, mutta kun en edes pystyssä pysynyt niin Marko sanoi ettei kyllä lähdetä minnekään. Sitä ei koskaan sairaana tajua kuinka sairas oikeasti on. Me tullaan joku päivä Markon kanssa katsomaan teitä, Millaa ja kissoja. Sitten kun on aikaa ja kykenee.
Mulla on ihan hirveä ikävä teitä kaikkia. Anna, Jonna, Hemuli ja Saana.
Mä en tiedä kiinnostaako ketään paskan vertaa mutta mun on pakko kirjoittaa tämä. Itseni takia. Mä huomasin jotain jokin aika sitten. Jo kauan aikaa sitten huomasin, että en osaa käyttäytyä vieraassa ja jopa vähän tutummassakin seurassa. Ja tällä en tarkoita sitä, että olisin häirikkö, vaan että en osaa puhua. Jään monesti vain kuuntelemaan mitä muut puhuvat, kun sanon jotain niin tuntuu ettei kukaan reagoi siihen mitenkään. Tämä on johtanut siihen, etten todellakaan uskalla sanoa mitään. Toinen asia, jonka olen tiennyt jo kauan aikaa on se, etten paljasta kenellekään mitä päässäni oikeasti liikkuu. Välillä en edes Markolle. Kaikki mitä täällä päiväkirjassani on on vain yleistä, varsin neutraalia juttua, paskanjauhantaa jolla on vain vähän merkitystä. Aina kun en ole käynyt päivittämässä pitkään aikaan, se johtuu siitä, etten halua kertoa asioitani. En uskalla kertoa asioitani. Koska minua pelottaa.
Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, Dr.Phil-ohjelma sai minut tajuamaan erään asian. Satuin katsomaan jakson, jossa oli itseään viilteleviä nuoria. Eräs nuori kertoi, että hänen tunteitaan oli loukattu pahasti ja usein nuoruudessa, ja sen takia hän ei näytä niitä kenellekään. Hän pitää tuskan sisällään, ja vain ruumiillinen kipu lievittää hetkellisesti henkistä kipua. En todellakaan ole koskaan itse viillellyt itseäni, mutta ajatukset kuulostivat tutuilta. Tyttö piti tunteensa ja ajatuksensa itsellään, koska pelkäsi tulevansa loukatuksi. Siinä se oli. Tämä ei kuitenkaan vielä hetkauttanut minua, vaan se mitä itse tohtori sanoi. Ensin hän tietenkin kertoi tytölle että voit parantua blaa blaa. Mutta. Se ei tule olemaan helppoa. Sinua tullaan loukkaamaan. Sitä siinä jankutettiin, että ihmiset tulevat loukkaamaan sinua ja tunteitasi. Mutta tulet myös kestämään sen.
Minusta asia kuulosti järkyttävältä kun se noin suoraan sanottiin. Tuli heti sellainen tunne, että ei ei, miksi kukaan haluaisi ottaa sen riskin, että häntä loukattaisiin. Nyt pari päivää myöhemmin huomasin sen olevan aivan totta. Olen piilotelut nämä kaikki vuodet, pelännyt että joku sanoo jotain ilkeää minulle ja murrun. Olen ollut sellainen aivan lapsesta asti. Muistan, kuinka en pikkuisena uskaltanut sanoa mitä halusin, eivätkä vanhemmat osanneet sitä arvata. En uskaltanut sanoa, koska pelkäsin sitä, miten muut siihen reagoisivat. Pelkäsin aina pahinta.
Meni kauan, ennen kuin uskalsin puhua Markolle surullisista asioista. Varmaan pari vuotta ainakin. Onneksi tajusin silloin, ettei Marko ansaitse tätä, että minun pitäisi kertoa hänelle asiani. Ei hän osannut arvata mitä päässäni liikkui. Viime aikoina asiat ovat kuitenkin menneet aika lailla päin persettä, mutta nyt on ollut pari hyvää päivää, ja uskon että tulevaisuudessa menee paremmin. Aivan liian monta kertaa olen tämänkin vuoden aikana itkenyt yksin, enkä ole antanut Markon lohduttaa. Tätäkin kirjoittaessa itken, mutta tällä kertaa en henkisestä tuskasta.
Näin, olen siis tehnyt päätöksen. Olen päättänyt, että otan riskin. Olen päättänyt, että olen avoimempi ja sanon mitä mielessäni on. Jos joku loukkaa minua, opettelen selviämään. Ilman kipua en selviä joka tapauksessa, mutta tiedän että pystyn kestämään sen. Tietenkin minun pitää aloittaa pienin askelin, ja tämä kirjoitus on yksi askeleista. Tiedän, että tästä tulee hankalaa, ja siihen tulee kulumaan aikaa.
En tarkista tätä tekstiä, koska saattaisin tulla toisiin aatoksiin. Ja sehän vain tarkoittaisi, että antautuisin pelolle. Ja nyt painan "Päivitä päiväkirjaa" -nappia, tuli mitä tuli. Mitä sitten tulikaan, minä kestän sen. Minua pelottaa, mutta näin saan pelon katoamaan.