Matkailua edelleen
Keskiviikko 15.6.
Sam paahtava aurinko polttaa altaassa polskivien ja paisteessa makaavien palvojiensa ihon punaiseksi. Satunnaisesti ohikulkeva ruotsalaisten merirosvolasten ryhmä särkee tasaisen vesileikkien ja iloisen puheensorinan muodostaman äänivallin huudahduksillaan. Viihdyn varjon alla - aurinko on liian kuuma näin keskipäivällä, ja nautin viilentävästä merellisestä tuulahduksesta. Jani erittelee eilistä ravintolalaskua, suurin vaikeus lienee Cava-pullon hinnan jakamisessa. Perheen pienimmät vilvoittelevat mehujäällä ja viileällä suihkulla uimistensa välillä. Jopa uimisesta aiemmin kieltäytynyt Eino on löytänyt itsestään niin ison vesipedon, että on vaikea saada hänet altaasta aurinkorasvan levitykseen. Inclusive-väki kilisyttelee aterimiaan lounaalla. Odotan jo iltaa ja joogatuntia, väsyttää, mutta uni ei tule. Pyyhin aurinkolasien linsseistä aurinkoöljyn tahroja ja selaan eilisen retken infovihkosta. Keskittyminen on vaikeaa. Tällä matkalla olen kuitenkin lukenut kaksi kirjaa loppuun: Jenny Erpenbackin Vanhan lapsen tarina, ja Ian McEwanin Vieraan turva. Jo vuosia sitten kesken jäänyt, intiaanien näkökulmasta lännen valloituksesta kertova Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen uhkaa jälleen jäädä lukematta. Panetoston matalat penkit, välimerelle aukeava maisematerassi ja paikanpäällä tuoreista, makeista appelsiineista puritsettu mehu kiehtoisivat jälleen tänään.
Tämä kylä näyttää parhaimpansa yöaikaan. Paikan todellinen kauneus on sen hiljaisuudessa, täyskuun loistaessa äärettömän, tummansinisen meren yllä, viileän tuulen kahisuttaessa palmun lehviä ja kissojen jahdatessa katulampun valossa lämmitteleviä heinäsirkkoja.
Uiminen on tuntunut hauskalta, vaikka ei helppoa edelleenkään ole. Taidottomuudestani huolimatta, tai ehkä juuri siksi, haluan tatuoida pohkeeseeni eri paksuisin viivoin hahmotellun merenneidon. Edessäni istuneen naisen valtava, selän peirttävä, kirkasvärinen ja yksityiskohtineen tarkka lohikäärmetatuointi herätti valtavan kuumeen ja ihastelin kuvaa hyvän aikaa, lakkaamatta, salaa.
Perjantai 17.6.
Kotiinlähdön hetki on tullut. Istun kentällä ja odotan, että muut pääsevät lähtöportille saakka. Turvatarkastuksen jälkeen portille oli kävelymatkaa vielä kymmenisen minuuttia, liukuportaita loputon määrä ja uusia aina seuraavan nurkan takana. Hämmästytin tilastoja kirjaavan haastattelijan kertomalla, että en suinkaan ole yksin matkalla vaikka juuri nyt yksin istunkin; seurueeseen kuuluu lisäkseni 16 muuta ihmistä. Ja heti seuraavaksihan haastattelija bongasi jostain äitini (ennen minua), ja alkoi haastatella. Pelastin huonosti englantia puhuvan äitini kertomalla, että tässä on osa seurueestani, niistä kuudestatoista muusta ihmisestä. Sitten olikin jo aika siirtyä koneeseen ja istua lähes neljä tuntia parkuvien lasten, sillipurkkiruoan ja huonovointiseksi tekevän turbulenssin saattelemana kotimatkalle. Loma oli hyvä, ja sitä oli tarpeeksi. Nyt on oikea hetki palata kotiin.
Näin eilen kauneimman kuutamon koskaan; täysikuu taivaanrannassa oli lauluista tuttu ruosteenpunainen.
Kotona on vain oltu. Eilinen siivottiin, mutta muutoin on lähinnä keskitytty syömiseen ja toisiimme. Kissat saavat myös runsaasti rakkautta osakseen, ja sitä taisivat kaivatakin Lillin jutustelutarpeesta päätellen. Reissusta kaipaan vain niitä ihanan mehukkaita ja makeita appelsiineja, joille olen allerginen mutta joita söin varovasti nautiskellen. Viileä, raikas ilma tuksuvat ihanille, sadekaan ei haittaa. Kuuntelen Alessandro Mannarinoa, kaihoisasa italialaista musiikkia, jonka bongasin eräänä iltana Johannan blogista (italian kieli tosiaan tuntuu tekevän kaikesta sanottavasta kaunista, kuten Johanna matkalla ihaili tippukiviluolien esitettä selatessaan), juon kahvia ja suunnittelen torireissua pensasmustikkavaraston täydentämiseksi. Keskiviikkona palaankin taas töihin reiluksi viikoksi, sitten lomailen jälleen kolme viikkoa.
Sam paahtava aurinko polttaa altaassa polskivien ja paisteessa makaavien palvojiensa ihon punaiseksi. Satunnaisesti ohikulkeva ruotsalaisten merirosvolasten ryhmä särkee tasaisen vesileikkien ja iloisen puheensorinan muodostaman äänivallin huudahduksillaan. Viihdyn varjon alla - aurinko on liian kuuma näin keskipäivällä, ja nautin viilentävästä merellisestä tuulahduksesta. Jani erittelee eilistä ravintolalaskua, suurin vaikeus lienee Cava-pullon hinnan jakamisessa. Perheen pienimmät vilvoittelevat mehujäällä ja viileällä suihkulla uimistensa välillä. Jopa uimisesta aiemmin kieltäytynyt Eino on löytänyt itsestään niin ison vesipedon, että on vaikea saada hänet altaasta aurinkorasvan levitykseen. Inclusive-väki kilisyttelee aterimiaan lounaalla. Odotan jo iltaa ja joogatuntia, väsyttää, mutta uni ei tule. Pyyhin aurinkolasien linsseistä aurinkoöljyn tahroja ja selaan eilisen retken infovihkosta. Keskittyminen on vaikeaa. Tällä matkalla olen kuitenkin lukenut kaksi kirjaa loppuun: Jenny Erpenbackin Vanhan lapsen tarina, ja Ian McEwanin Vieraan turva. Jo vuosia sitten kesken jäänyt, intiaanien näkökulmasta lännen valloituksesta kertova Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen uhkaa jälleen jäädä lukematta. Panetoston matalat penkit, välimerelle aukeava maisematerassi ja paikanpäällä tuoreista, makeista appelsiineista puritsettu mehu kiehtoisivat jälleen tänään.
Tämä kylä näyttää parhaimpansa yöaikaan. Paikan todellinen kauneus on sen hiljaisuudessa, täyskuun loistaessa äärettömän, tummansinisen meren yllä, viileän tuulen kahisuttaessa palmun lehviä ja kissojen jahdatessa katulampun valossa lämmitteleviä heinäsirkkoja.
Uiminen on tuntunut hauskalta, vaikka ei helppoa edelleenkään ole. Taidottomuudestani huolimatta, tai ehkä juuri siksi, haluan tatuoida pohkeeseeni eri paksuisin viivoin hahmotellun merenneidon. Edessäni istuneen naisen valtava, selän peirttävä, kirkasvärinen ja yksityiskohtineen tarkka lohikäärmetatuointi herätti valtavan kuumeen ja ihastelin kuvaa hyvän aikaa, lakkaamatta, salaa.
Perjantai 17.6.
Kotiinlähdön hetki on tullut. Istun kentällä ja odotan, että muut pääsevät lähtöportille saakka. Turvatarkastuksen jälkeen portille oli kävelymatkaa vielä kymmenisen minuuttia, liukuportaita loputon määrä ja uusia aina seuraavan nurkan takana. Hämmästytin tilastoja kirjaavan haastattelijan kertomalla, että en suinkaan ole yksin matkalla vaikka juuri nyt yksin istunkin; seurueeseen kuuluu lisäkseni 16 muuta ihmistä. Ja heti seuraavaksihan haastattelija bongasi jostain äitini (ennen minua), ja alkoi haastatella. Pelastin huonosti englantia puhuvan äitini kertomalla, että tässä on osa seurueestani, niistä kuudestatoista muusta ihmisestä. Sitten olikin jo aika siirtyä koneeseen ja istua lähes neljä tuntia parkuvien lasten, sillipurkkiruoan ja huonovointiseksi tekevän turbulenssin saattelemana kotimatkalle. Loma oli hyvä, ja sitä oli tarpeeksi. Nyt on oikea hetki palata kotiin.
Näin eilen kauneimman kuutamon koskaan; täysikuu taivaanrannassa oli lauluista tuttu ruosteenpunainen.
Kotona on vain oltu. Eilinen siivottiin, mutta muutoin on lähinnä keskitytty syömiseen ja toisiimme. Kissat saavat myös runsaasti rakkautta osakseen, ja sitä taisivat kaivatakin Lillin jutustelutarpeesta päätellen. Reissusta kaipaan vain niitä ihanan mehukkaita ja makeita appelsiineja, joille olen allerginen mutta joita söin varovasti nautiskellen. Viileä, raikas ilma tuksuvat ihanille, sadekaan ei haittaa. Kuuntelen Alessandro Mannarinoa, kaihoisasa italialaista musiikkia, jonka bongasin eräänä iltana Johannan blogista (italian kieli tosiaan tuntuu tekevän kaikesta sanottavasta kaunista, kuten Johanna matkalla ihaili tippukiviluolien esitettä selatessaan), juon kahvia ja suunnittelen torireissua pensasmustikkavaraston täydentämiseksi. Keskiviikkona palaankin taas töihin reiluksi viikoksi, sitten lomailen jälleen kolme viikkoa.