~ O B S C U R I T A S ~
Osa: 6/?
A/N: Vittu mitä paskaa. Varmaan ois ollu joo ihan kiva kun kaiken tän odottamisen jälkeen ois tullu ees hyvä osa mutta asd. Anteeks. Tsemppaan. Linkin takana turvassa~
-
Kaksi hahmoa hiiviskelivät aamun pikkutunneilla käytävällä, heillä ei ole ollut ajasta minkäänlaista käsitystä enää kuukausiin. Toinen heistä laulaa hiljaa omalla äidinkielellään jota toinen taas vihaa.
"Ole jo hiljaa."
Pidempi ja vaarallisempi murahtaa, pysähtyen raskaan näköisen oven eteen, käytävässä heidän askeleensa kaikuvat kolkosti. Pikkumies jatkaa laulamista kunnes on saada nyrkistä. Hän vikisee, hiljenee hetkeksi ja kiertelee levottomasti käytävällä. Hän kurkkii ikkunoista sisään ja yrittää erottaa aamunhämärässä nukkuvat hahmot. Missä olisi kaikkein lihaisimmat ja makeimmat.
"Otetaan tämä."
Pidempi mies osoittaa yhtä ovista välinpitämättömän näköisenä, tuhlailematta sen enempää sanojaan turhuuksia jaarittelemaan.
"Mitä siellä on, mitä siellä on?" Pikkumies kurkottautuu katsomaan kurkkausluukusta, muttei kykene näkemään kunnolla sisälle. Heidän edellinen ruokansa oli päätynyt ikävästi. Ei niistä kahdesta pirpanasta ollut metsästäjäksi ja he olivatkin jääneet kiinni. Jotain hyötyä sentään oli, he saivat vapaat polut minne tahansa talossa. He voisivat vaikka lähteä ulos. Mutta ennen sitä, piti saada kosto aivan kaikesta siitä mitä he olivat kärsineet, ja mikäs siinä jos sai samalla ruokaa.
Avaimet kierähtivät lukossa ja ovi heilahti auki. He eivät vaivautuneet sulkemaan ovea perässään päästyään huoneeseen sisälle, pitihän pako reittikin jättää eikä sulkea ovia takanaan.
Lotus käveli jälleen märän pihan poikki kohti päärakennusta. Elyan ollessa lomalla hänen velvollisuutenaan oli laittaa aamupalaa, sekä nälkäisille potilaille että henkilökunnalle. Hän avasi raskaan pääoven ja ohitti tyhjillään olevan infon. Elyan pitäisi palata pian. Hän tiesi sairaalahuoneessa Doroboon nukkuvan muttei nähnyt vaivaa käymässä herättämään häntä. Raskaat metalliset portaat natisivat hänen astellessa yläkertaan. Hän oli ajatellut käyvänsä ensin kahvihuoneessa, katsastamassa joko muut yövuorolliset olivat painuneet nukkumaan, muiden työpäivä kun alkaisi tunnin päästä. Kahviossa ei ollut ketään, mutta hänen kääntyessään lähteäkseen keittiöön alakertaan, hän huomasi helpompien tapausten osastolla yhden aukinaisen oven.
"Mitähän siellä tapahtuu..?" Hän pohdiskeli ääneen ja kävellessään epävarmoin askelin kohti ovea.
Käytävällä askeleet kaikuivat epämukavasti muun hiljaisuuden keskeltä.
Verruckt säpsähti hereille kuulleessaan huoneessa olevan joku muu, joku vieras. Hän etsi katseellaan mahdollista uhkaa ympäristöstä. Mitään ei näkynyt. Oliko hän kuvitellut sen…?
Hän nousi istumaan vaivalloisesti, nälkä kurnien suolistossaan., se sai unohtua nyt.
Hän tunsi pienen kylmän kosketuksen nilkassaan, kylmät väreet juoksivat selkää pitkin. Varovaisena hän kumartui hitaasti kurkkaamaan sänkynsä alle. Varjoista paljastui vaalea laiha käsi, se piti Verrun jalasta kiinni. Tämä säpsähti ja yritti vetäistä jalkaansa pois. Jostain lankesi varjo hänen päälleen. Hitaasti hän jälleen kohotti katseensa ja näki jonkun humahtavan nopeasti kohti. Sitä ei ehtinyt mitenkään väistää, saati sitten analysoida mitä ehti tapahtua kun hän huomasi silmissään sumenevan. Hänen kehonsa valahti veltoksi, tajunnan hetkeksi karattua.
"Hän on ohut." Vaalea pienimies sanoi ja jyrsi uhrinsa nilkkaa.
"Älä syö vielä."
Toinen mies ärähti ja nosti Verrun turvaan toisen naskalihampailta. Hän kuunteli hetken valppaana ja kääntyi sitten katsomaan kohti ovea virnistäen.
Lotus tarttui oven kahvaan yrittäen kurkata varovaisesti sisään. Se oli Verrucktin huone, ei siis pitänyt olla mitään pelättävää mutta joku sai hänet varuilleen. Ehkäpä se tieto että hän oli yksin siellä vähempiosaisten keskellä. Kun ovelta katsottuna ei kyennyt näkemään mitään hän astui varovaisesti huoneeseen sisään.
"Hän on liian ohut, laiha. Ei tuollaisesta ruuaksi ole." Vaaleampi kitisi.
Lotus seisoi järkyttyneenä paikallaan. Hän ei tiennyt mitä oli tekeillä mutta sen hän tiesi ettei se ollut mitään hyvää. Hän näki Verrun makaavan tajuttomana toisen miehen käsivarsilla, hän kääntyi ja lähti juoksemaan karkuun minkä jaloistaan pääsi. Keitä he olivat, mistä he olivat tulleet, hän ei aikonut jäädä kyselemään.
"Ei se mitään, otetaan tyttö myös."
Mies virnisti ja laski Verrun alas sängylleen. Hän otti muutaman juoksuaskeleen ja lähti vauhdilla tytön perään.
Lotus juoksi, hän vilkaisi muutamaan otteeseen taakseen. Mies oli vielä kaukana. Hän pysähtyi ovelle joka oli lukossa. Hän repi hetken aikaa kahvaa ja sitten kääntyi hädissään etsimään avaimiaan. Kädet tärisivät eikä hän millään meinannut saada avainta lukkoon. Avaimen pää osui huonosti oveen ja nippu tippui kilisten lattialle. Mies lähestyi nyt kävellen. Lotus kumartui ottamaan avaimia lattialta, sovitti niitä taas lukkoon. Mies oli liian lähellä. Lukko naksahteli auki. Mies oli kosketusetäisyydellä. Lotus kiskaisi oven auki, otti muutaman juoksu askeleen. Tunsi miten kädet tarrasivat häneen kiinni. Hän koetti taistella vastaan mutta oli liian heikko pakokauhun antamasta voimasta huolimatta. Hän huusi apua, mutta hänen suunsa tukittiin nopeasti. Hän ummisti silmänsä ja toivoi pian heräävänsä tästä kamalasta painajaisesta. Hän tunsi miten hänen jalkansa eivät enää ylettyneet potkuiltaan maahan. Apua!
SIN ei ollut myöhässä, niin harvinaista kun se olikin. Hän kyyristeli keittiössä joka oli tyhjillään, hän oli päättänyt yllättää kaikki heräämällä aikaisin ja jakamalla aamiaisen, mutta yllätys oli mennyt pieleen kun keittiössä ei ollutkaan ruokaa valmiina. Hän nojasi päätään polviin ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän ei tiennyt kuka olisi vastuussa ruuasta kun Elya olisi poissa. Kello tikitti taustalla, uni valtasi harsomaisena pilvenä turruttaen aistit. Käytävästä kuului vaimea kolahdus ja huuto, joka kuitenkin meni nukahtaneen nuoren miehen korvien ohitse.
"Nobu!? Mitä sinä täällä teet?" Komorin erittäin ärsyttävä ääni tunkeutui inhottavasti uneen. SIN havahtui nojaamasta päätään keittiön pöytään. Hän säpsähti ja pomppasi vähemmän ketterästi ylös maastaan. Hänen poskessaan oli epämukava painautuma pöydän reunasta.
"Minä… minä odotin että joku tekisi potilaille aamupalaa…"
"Mitä eikö Lotus ole tehnyt sitä…?"
"Ei. En ole nähnyt häntä tänään."
"Hänen oli tarkoitus tehdä se ennen kuin menee nukkumaan." Komori näytti mietteliäältä. Hän raapi päätään hetken ja huokaisi sitten raskaasti, kuin hänen olisi ilmoitettava jotain erittäin raskasta.
"No hän on varmasti unohtanut, tämä ei ole hänen tapaistaan lainkaan. Ei auta tähän hätään ollenkaan, sinun on tehtävä ruokaa." Komori näytti kummalliselta, aivan kun hän tietäisi jotain enemmänkin.
"Minun…?" SINistä tuntui että häntä juuri syytettiin jostain mihin hän ei ole syyllinen.
"Niin sinun, äläkä yritä mitään tekosyitä ettet muka osaa, olen havainnut jo sen, ettei Toraa ainakaan voi päästää hellan ääreen ja Kotorilla on muita tehtäviä. Muistan turhan elävästi vieläkin sen sotkun mitä siitä syntyi kun hella räjähti kun kerran erehdyin käskemään Toran laittamaan ruokaa…" Komori sanoi ja näytti vaipuvan taas aatoksiinsa. Hän nuokkui hetken paikallaan ja kääntyi sitten kannoiltaan kohti ovea.
"Olen Cleton huoneessa jos on asiaa, mutta uskoisin jopa sinun pärjäävän tällaisesta tehtävästä."
SIN tuijotti hellaa, ja pakotti sitten itsensä kääntymään kohti jääkaappia. Hän etsi kaiken mahdollisen mistä aamupalaa voi vain tehdä ja kasasi kaiken isoksi kasaksi pöydälle. Hän toivoi että mahdollisimman monella potilaalla olisi lääkitys joka pilaisi makuaistin.
Verru heräsi hämärästä huoneesta. Hänen lisäkseen huoneessa oli kolme muutakin ihmistä. Yhden hän tunnisti tutuksi hoitajaksi. Verru yritti kurkottaa kättänsä kohti sinihiuksista tyttöä, vain todetakseen olevansa sidottu. Köysi oli paksua ja niin tiukalle sidottua ettei sieltä ollut toivoakaan livahtaa pois. Hänen silmänsä tottuivat nopeasti hämärään. Hoitajan lisäksi hän näki etäisesti tutun miehen makaavan lattialla. Hänellä oli punamustat hiukset ja suuri ristikoru. Verrun utelias katse keskittyi kolmanteen henkilöön. Hän oli hereillä, mutta ei sidottuna. Verru ummisti nopeasti silmänsä ja kurkki silloin tällöin silmäluomiensa alta hoikkaa valkotukkaista poikaa. Pojan ääni oli heleä, hän lauloi jotain vieraalla kiellellä. Kun Verru tarpeeksi keskittyi, hän pystyi tunnistamaan sanan sieltä täältä, hänen eräs ystävänsä puhui äidinkielenään samaa kieltä. Se oli venäjää. Missä hän oikein oli ja mitä hän teki täällä..?
Ovi raottui ja vaaleahiuksisen katse kohdistui keskittyneenä oveen. Ovella kyykki kaksi lasta, aivan identtistä.
"Herra sanoi että on ruoka aika."
SIN tarjosi epämääräisen näköistä ruokalautasellista Kentille. Kent katsoi hieman orvon näköisenä lautasta ja sitten SINiä. SINin ilme taisi olla aika toiveikas, sillä poika otti varovaisesti lautasen vastaan, koettaen haarukalla varovaisesti ruokaa. Hän laittoi vielä varovaisemmin sitä suuhunsa, ja nielaisi tovin mössöä pyöriteltyään suussaan. Hän yhä hymyili hieman pahoittelevasti, veden kertyessä silmiin. SIN huokaisi.
Hänestä ei olisi ruuanlaittajaksi, se oli selvä. Ehkä banaanin, puuron ja pekonin yhdistäminen ei ollut aivan hyvä valinta, mutta mistä hän tiesi, hän ei koskaan ollut tehnyt aamupalaa edes itselleen. Kent sai kuitenkin valittamatta kaiken alas ja SIN palasi käytävään tyhjän lautasen kanssa, epäilemättä Kent ei vain kehdannut sanoa miten pahaa ruoka oli ollut, mutta ainakin tämä oli saanut aamupalansa.
Kyuuketsuki roikkui ovensa kaltereissa, huitoen SINiä tulemaan hänen luoksensa. Hänen silmänsä olivat täynnä sanoinkuvaamatonta intoa. Ehkäpä hän oli löytänyt taas torakan.
"Juhuu, poika! Kiinnostavia uutisia, uutisia."
"Kerro toki?" SIN sanoi vähemmän kiinnostuneena. Hän oli kerran jo lentänyt siihen typerään torakka jekkuun, hän yritti olla varuillaan vaikka olikin kovin utelias.
"Tule lähemmäs!"
Kyyketsuki vaikutti vauhkolta. Hän lähes pomppi paikallaan innoissaan kun pieni lapsi, SINin avatessa ovea kyllästyneenä. SIN pysähtyi heti oven viereen ja painoi oven kiinni.
"No, nyt olen tässä. Kerro?"
Kyuuketsuki naureskeli ja oli tukehtua kieleensä. SIN ei tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Kun irokeesimies oli saanut kuolansa pyyhittyä tyynyliinaan tämä jatkoi yhä innoissaan.
"Ne olivat täällä tänään."
"Ketkä?"
"No he. Iso ja vahva ja pieni ja valittava."
"Kuulostaa joltain ohukaiselta ja paksukaiselta."
"Hiljaa. Huono lapsi, huono. Opettele kuuntelemaan tarkkaavaisesti niin ymmärrät."
"En ymmärrä kuitenkaan. Voitko olla kuolaamatta päälleni."
Kyuuketsuki nuolaisi leualtaan karanneen kuolansa takaisin ja näytti loukkaantuneelta siitä, ettei hänen suurta salaisuuttaan pidettykään niin arvossa kuin hän kuvitteli. SIN peruutti taas jo kohti ovea, hänen olisi pitänyt vain jättää mielipuolen huutelut omaan arvoonsa, eikä aina lähteä mukaan tähän sekopäiseen leikkiin, kun Kyuuketsuki yhtäkkiä kääntyi haudan vakavana kohti SINiä.
"Jos toimit oikein, voit ehkä pelastaa heidät. Ehkä meidän kaikki, jos vain toimit ennen kuin on liian myöhäistä." Kyuuketsuki sanoi hitaasti nauraen vielä pehmeästi päälle. SIN poistui huoneesta sulkien oven perässään. Hän työnsi kärryään apaattisena kohti alakertaa, jättäen Kyuuketsukin puheet omaan arvoonsa. Hän sen sijaan yritti valmistautua kuulemaan haukut Eerikalta hänen huonosta ruuanlaitto taidoistaan.
Vahvat kädet tarttuivat Verrun siteisiin ja nostivat hänet ilmaan. Verru ei tiennyt olisiko hänen enää järkevä esittää nukkuvaa. Hän näki silmäkulmastaan että myös tyttö sekä tummahiuksinen mies nostettiin ylös. Vaaleahiuksinen lauloi kirkkaalla äänellä. Hänet komennettiin nopeasti hiljaiseksi, jolloin tämä rupesi murjottamaan. Tilanne vaikutti kireältä.
Verru laskettiin kovakouraisesti maahan. Sinihiuksinen hoitaja laskettiin hänen vierellensä. Tyttö näytti pelokkaalta ja hämmentyneeltä. Kolmas vanki jätettiin kauemmas seuraamaan tilannetta.
"On suoritettava jako."
Nuori ääni jostain ikkunan suunnalta sanoi julistavasti. Alkoi kamala meteli ja nahistelu jonka yksi luja nyrkin pamahdus riitti hiljentämään. Kaikki kuuntelivat jälleen hiljaa ja vakavana.
"Kuinka kiitämme saalistajiamme?"
Supatusta. Verru yritti nähdä hahmoja, mutta kaikki oli tummaa. Hänen edessään oleva mies oli vahva ja täynnä isoja haavoja joista valui kudosnestettä ja mätää. Hän näytti uhkaavalta, vaikkei Verru kyennytkään näkemään hänen kasvojaan kunnolla. Tyttö hänen vieressään inisi ja kuulosti kun hän olisi sopertanut jotain veljestään hieman sekavan oloisena.
"Annamme suuren osan?" Joku vihdoin uskaltautui sanomaan hiljaa.
"Hienoa te opitte. Kumpi näyttää paremmalta, tyttö vai laiheliini?"
Ääni ikkunalaudalta sanoi. Hän mietti hetken ja päätti sitten syödä paremmin ravitusta, välittämättä kuulla toisten mielipiteitä.
"Seis! Tämä on mielisairasta! Päästäkää minut, niin annan teille ruokaa. Annan teille pelastuksen ja rukoilen teidän pelastumisenne puolesta." Cleto huudahti, mutta hän sai palkakseen vain pilkkaavaa naurua ja riemukasta huutoa, joku tukki hänen suunsa likaisella rätillä.
"Pidä jumalasi, emme me tarvitse enää kenenkään apua...Nyt olkaa hyvä. Hyvää ruokahalua."
Verru näki miten hahmot lähestyivät. Muuttuivat hahmoista ihmisolennoiksi. Niiden ilmeet olivat verenhimosta sekaisin. Pakokauhu kasvoi mytyksi ja Verru yritti kieriä pakoon, nähden sen olevan ainoa mahdollisuus edes yrittää paeta. Hän ei tahtoisi päättää päiviään sekopäisen olento joukon ruokana, mutta hän tiesi sisimmässään olevansa tuhoon tuomittu. Hän tunsi miten niiden kylmät ja tahmaiset sormet hipelöivät hänen käsiään ja jalkojaan. Hän oli vähällä päästä karkuun ihmeen kaupalla, kun joku vahva nosti hänet kauluksesta ilmaan. Hän ehti nähdä tämän kasvoista vain vilahduksen jotain tuttua. Se oli hän.
"R--?"
Verru ei ehtinyt sanoa edes kokonaista sanaa kun tuska juoksi läpi hänen kehonsa, keskeyttäen kaiken aivotoiminnan. Joka puolella oli verta, hänen omaansa. Hänen jalkansa, hän ei tuntenut jalkojansa. Hän huusi tuskasta ja shokista joka iski seuraavaksi. Hän näki miten ase kohosi taas uuteen lyöntiin. Hänen oli turha yrittää rimpuilla, sillä hänen vartalonsa ei totellut hänen epätoivosta kimpoavia käskyjään.
"Seuraava pala!"
Veitsi upposi lihaan yhtä nopeasti kuin äskenkin, kaikki oli ohi muutamassa sekunnissa kun luut rusahtelivat poikki. Musta ja punainen valtasivat näköalan. Ja sitten se sammui kokonaan, jäi vain rikki repivä tuska ja sitten…
…ei mitään.
Lotus huusi. Hänen päälleen lensi verta, pakokauhun kyyneleet valuivat poskille hänen maatessaan täristen paikallaan. Hän ei halunnut kuolla, hän ei halunnut että kukaan kuolee, ei vielä. Vasta sitten kun he olisivat vanhoja ja kokeneita, ei näin. Verrun huuto repi hänet takaisin todellisuuteen. Hän ei uskaltanut katsoa mitä tapahtui. Sitten se oli ohi. Lattialle putosi kalahtaen verinen ase. Hän tiesi mikä se oli, hän muisti heidän katsoneen hänen veljensä Mesenin kanssa joskus ruotsalaista rikossarjaa jossa murhaaja käytti samaa asetta. Sillä pystyi katkaisemaan ihmisen luun helposti yhdellä iskulla. Hän ei kyennyt enää edes huutamaan.
Miksi…
Miksi…
Pieni kosketus, hellä. Lotus avasi silmänsä, hänen edessään kyykisteli pieni lapsi. Hän ei kyennyt varmuudella sanomaan oliko se poika vai tyttö. Se hymyili rauhoittavasti.
"Älä pelkää…"
Lotus hymyili. Se olisi ohi. Se olisi ohi vihdoin.
"…Ei se satu."
Tyttö nosti piikin pystyyn ja painoi sen hellästi Lotuksen käsivarteen. Piikki lävisti ihon, siitä pulppusi ainetta vereen. Tyttö veti pian piikin pois ja lauloi hiljaa tuutulaulua jonka melodia oli lapsuudesta tuttu. Lotuksen silmissä sumeni.
Se oli ohi. Hän olisi vapaa.
Hän näkisi jälleen ystäviään. Tora.
Hän pelastaisi heidät kaikki. Kotori.
He palaisivat kotiin ja saisivat vielä roppakaupalla hyviä muistoja. He kuolisivat vasta vanhainkodissa jossa aika olisi kullannut jopa näin rujon muiston. Mesen.
Jotain lämmintä nousi suuhun. Se valui huulia pitkin lattialle. Verta. Lotus parkaisi ääneen viimeistä kertaa. Syanidia.
Mesen, olisinpa saanut sanoa edes vielä viimeiset hyvästit.
<< Previous Chapter
Next Chapter >>
A/N: Vittu mitä paskaa. Varmaan ois ollu joo ihan kiva kun kaiken tän odottamisen jälkeen ois tullu ees hyvä osa mutta asd. Anteeks. Tsemppaan. Linkin takana turvassa~
-
Kaksi hahmoa hiiviskelivät aamun pikkutunneilla käytävällä, heillä ei ole ollut ajasta minkäänlaista käsitystä enää kuukausiin. Toinen heistä laulaa hiljaa omalla äidinkielellään jota toinen taas vihaa.
"Ole jo hiljaa."
Pidempi ja vaarallisempi murahtaa, pysähtyen raskaan näköisen oven eteen, käytävässä heidän askeleensa kaikuvat kolkosti. Pikkumies jatkaa laulamista kunnes on saada nyrkistä. Hän vikisee, hiljenee hetkeksi ja kiertelee levottomasti käytävällä. Hän kurkkii ikkunoista sisään ja yrittää erottaa aamunhämärässä nukkuvat hahmot. Missä olisi kaikkein lihaisimmat ja makeimmat.
"Otetaan tämä."
Pidempi mies osoittaa yhtä ovista välinpitämättömän näköisenä, tuhlailematta sen enempää sanojaan turhuuksia jaarittelemaan.
"Mitä siellä on, mitä siellä on?" Pikkumies kurkottautuu katsomaan kurkkausluukusta, muttei kykene näkemään kunnolla sisälle. Heidän edellinen ruokansa oli päätynyt ikävästi. Ei niistä kahdesta pirpanasta ollut metsästäjäksi ja he olivatkin jääneet kiinni. Jotain hyötyä sentään oli, he saivat vapaat polut minne tahansa talossa. He voisivat vaikka lähteä ulos. Mutta ennen sitä, piti saada kosto aivan kaikesta siitä mitä he olivat kärsineet, ja mikäs siinä jos sai samalla ruokaa.
Avaimet kierähtivät lukossa ja ovi heilahti auki. He eivät vaivautuneet sulkemaan ovea perässään päästyään huoneeseen sisälle, pitihän pako reittikin jättää eikä sulkea ovia takanaan.
Lotus käveli jälleen märän pihan poikki kohti päärakennusta. Elyan ollessa lomalla hänen velvollisuutenaan oli laittaa aamupalaa, sekä nälkäisille potilaille että henkilökunnalle. Hän avasi raskaan pääoven ja ohitti tyhjillään olevan infon. Elyan pitäisi palata pian. Hän tiesi sairaalahuoneessa Doroboon nukkuvan muttei nähnyt vaivaa käymässä herättämään häntä. Raskaat metalliset portaat natisivat hänen astellessa yläkertaan. Hän oli ajatellut käyvänsä ensin kahvihuoneessa, katsastamassa joko muut yövuorolliset olivat painuneet nukkumaan, muiden työpäivä kun alkaisi tunnin päästä. Kahviossa ei ollut ketään, mutta hänen kääntyessään lähteäkseen keittiöön alakertaan, hän huomasi helpompien tapausten osastolla yhden aukinaisen oven.
"Mitähän siellä tapahtuu..?" Hän pohdiskeli ääneen ja kävellessään epävarmoin askelin kohti ovea.
Käytävällä askeleet kaikuivat epämukavasti muun hiljaisuuden keskeltä.
Verruckt säpsähti hereille kuulleessaan huoneessa olevan joku muu, joku vieras. Hän etsi katseellaan mahdollista uhkaa ympäristöstä. Mitään ei näkynyt. Oliko hän kuvitellut sen…?
Hän nousi istumaan vaivalloisesti, nälkä kurnien suolistossaan., se sai unohtua nyt.
Hän tunsi pienen kylmän kosketuksen nilkassaan, kylmät väreet juoksivat selkää pitkin. Varovaisena hän kumartui hitaasti kurkkaamaan sänkynsä alle. Varjoista paljastui vaalea laiha käsi, se piti Verrun jalasta kiinni. Tämä säpsähti ja yritti vetäistä jalkaansa pois. Jostain lankesi varjo hänen päälleen. Hitaasti hän jälleen kohotti katseensa ja näki jonkun humahtavan nopeasti kohti. Sitä ei ehtinyt mitenkään väistää, saati sitten analysoida mitä ehti tapahtua kun hän huomasi silmissään sumenevan. Hänen kehonsa valahti veltoksi, tajunnan hetkeksi karattua.
"Hän on ohut." Vaalea pienimies sanoi ja jyrsi uhrinsa nilkkaa.
"Älä syö vielä."
Toinen mies ärähti ja nosti Verrun turvaan toisen naskalihampailta. Hän kuunteli hetken valppaana ja kääntyi sitten katsomaan kohti ovea virnistäen.
Lotus tarttui oven kahvaan yrittäen kurkata varovaisesti sisään. Se oli Verrucktin huone, ei siis pitänyt olla mitään pelättävää mutta joku sai hänet varuilleen. Ehkäpä se tieto että hän oli yksin siellä vähempiosaisten keskellä. Kun ovelta katsottuna ei kyennyt näkemään mitään hän astui varovaisesti huoneeseen sisään.
"Hän on liian ohut, laiha. Ei tuollaisesta ruuaksi ole." Vaaleampi kitisi.
Lotus seisoi järkyttyneenä paikallaan. Hän ei tiennyt mitä oli tekeillä mutta sen hän tiesi ettei se ollut mitään hyvää. Hän näki Verrun makaavan tajuttomana toisen miehen käsivarsilla, hän kääntyi ja lähti juoksemaan karkuun minkä jaloistaan pääsi. Keitä he olivat, mistä he olivat tulleet, hän ei aikonut jäädä kyselemään.
"Ei se mitään, otetaan tyttö myös."
Mies virnisti ja laski Verrun alas sängylleen. Hän otti muutaman juoksuaskeleen ja lähti vauhdilla tytön perään.
Lotus juoksi, hän vilkaisi muutamaan otteeseen taakseen. Mies oli vielä kaukana. Hän pysähtyi ovelle joka oli lukossa. Hän repi hetken aikaa kahvaa ja sitten kääntyi hädissään etsimään avaimiaan. Kädet tärisivät eikä hän millään meinannut saada avainta lukkoon. Avaimen pää osui huonosti oveen ja nippu tippui kilisten lattialle. Mies lähestyi nyt kävellen. Lotus kumartui ottamaan avaimia lattialta, sovitti niitä taas lukkoon. Mies oli liian lähellä. Lukko naksahteli auki. Mies oli kosketusetäisyydellä. Lotus kiskaisi oven auki, otti muutaman juoksu askeleen. Tunsi miten kädet tarrasivat häneen kiinni. Hän koetti taistella vastaan mutta oli liian heikko pakokauhun antamasta voimasta huolimatta. Hän huusi apua, mutta hänen suunsa tukittiin nopeasti. Hän ummisti silmänsä ja toivoi pian heräävänsä tästä kamalasta painajaisesta. Hän tunsi miten hänen jalkansa eivät enää ylettyneet potkuiltaan maahan. Apua!
SIN ei ollut myöhässä, niin harvinaista kun se olikin. Hän kyyristeli keittiössä joka oli tyhjillään, hän oli päättänyt yllättää kaikki heräämällä aikaisin ja jakamalla aamiaisen, mutta yllätys oli mennyt pieleen kun keittiössä ei ollutkaan ruokaa valmiina. Hän nojasi päätään polviin ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän ei tiennyt kuka olisi vastuussa ruuasta kun Elya olisi poissa. Kello tikitti taustalla, uni valtasi harsomaisena pilvenä turruttaen aistit. Käytävästä kuului vaimea kolahdus ja huuto, joka kuitenkin meni nukahtaneen nuoren miehen korvien ohitse.
"Nobu!? Mitä sinä täällä teet?" Komorin erittäin ärsyttävä ääni tunkeutui inhottavasti uneen. SIN havahtui nojaamasta päätään keittiön pöytään. Hän säpsähti ja pomppasi vähemmän ketterästi ylös maastaan. Hänen poskessaan oli epämukava painautuma pöydän reunasta.
"Minä… minä odotin että joku tekisi potilaille aamupalaa…"
"Mitä eikö Lotus ole tehnyt sitä…?"
"Ei. En ole nähnyt häntä tänään."
"Hänen oli tarkoitus tehdä se ennen kuin menee nukkumaan." Komori näytti mietteliäältä. Hän raapi päätään hetken ja huokaisi sitten raskaasti, kuin hänen olisi ilmoitettava jotain erittäin raskasta.
"No hän on varmasti unohtanut, tämä ei ole hänen tapaistaan lainkaan. Ei auta tähän hätään ollenkaan, sinun on tehtävä ruokaa." Komori näytti kummalliselta, aivan kun hän tietäisi jotain enemmänkin.
"Minun…?" SINistä tuntui että häntä juuri syytettiin jostain mihin hän ei ole syyllinen.
"Niin sinun, äläkä yritä mitään tekosyitä ettet muka osaa, olen havainnut jo sen, ettei Toraa ainakaan voi päästää hellan ääreen ja Kotorilla on muita tehtäviä. Muistan turhan elävästi vieläkin sen sotkun mitä siitä syntyi kun hella räjähti kun kerran erehdyin käskemään Toran laittamaan ruokaa…" Komori sanoi ja näytti vaipuvan taas aatoksiinsa. Hän nuokkui hetken paikallaan ja kääntyi sitten kannoiltaan kohti ovea.
"Olen Cleton huoneessa jos on asiaa, mutta uskoisin jopa sinun pärjäävän tällaisesta tehtävästä."
SIN tuijotti hellaa, ja pakotti sitten itsensä kääntymään kohti jääkaappia. Hän etsi kaiken mahdollisen mistä aamupalaa voi vain tehdä ja kasasi kaiken isoksi kasaksi pöydälle. Hän toivoi että mahdollisimman monella potilaalla olisi lääkitys joka pilaisi makuaistin.
Verru heräsi hämärästä huoneesta. Hänen lisäkseen huoneessa oli kolme muutakin ihmistä. Yhden hän tunnisti tutuksi hoitajaksi. Verru yritti kurkottaa kättänsä kohti sinihiuksista tyttöä, vain todetakseen olevansa sidottu. Köysi oli paksua ja niin tiukalle sidottua ettei sieltä ollut toivoakaan livahtaa pois. Hänen silmänsä tottuivat nopeasti hämärään. Hoitajan lisäksi hän näki etäisesti tutun miehen makaavan lattialla. Hänellä oli punamustat hiukset ja suuri ristikoru. Verrun utelias katse keskittyi kolmanteen henkilöön. Hän oli hereillä, mutta ei sidottuna. Verru ummisti nopeasti silmänsä ja kurkki silloin tällöin silmäluomiensa alta hoikkaa valkotukkaista poikaa. Pojan ääni oli heleä, hän lauloi jotain vieraalla kiellellä. Kun Verru tarpeeksi keskittyi, hän pystyi tunnistamaan sanan sieltä täältä, hänen eräs ystävänsä puhui äidinkielenään samaa kieltä. Se oli venäjää. Missä hän oikein oli ja mitä hän teki täällä..?
Ovi raottui ja vaaleahiuksisen katse kohdistui keskittyneenä oveen. Ovella kyykki kaksi lasta, aivan identtistä.
"Herra sanoi että on ruoka aika."
SIN tarjosi epämääräisen näköistä ruokalautasellista Kentille. Kent katsoi hieman orvon näköisenä lautasta ja sitten SINiä. SINin ilme taisi olla aika toiveikas, sillä poika otti varovaisesti lautasen vastaan, koettaen haarukalla varovaisesti ruokaa. Hän laittoi vielä varovaisemmin sitä suuhunsa, ja nielaisi tovin mössöä pyöriteltyään suussaan. Hän yhä hymyili hieman pahoittelevasti, veden kertyessä silmiin. SIN huokaisi.
Hänestä ei olisi ruuanlaittajaksi, se oli selvä. Ehkä banaanin, puuron ja pekonin yhdistäminen ei ollut aivan hyvä valinta, mutta mistä hän tiesi, hän ei koskaan ollut tehnyt aamupalaa edes itselleen. Kent sai kuitenkin valittamatta kaiken alas ja SIN palasi käytävään tyhjän lautasen kanssa, epäilemättä Kent ei vain kehdannut sanoa miten pahaa ruoka oli ollut, mutta ainakin tämä oli saanut aamupalansa.
Kyuuketsuki roikkui ovensa kaltereissa, huitoen SINiä tulemaan hänen luoksensa. Hänen silmänsä olivat täynnä sanoinkuvaamatonta intoa. Ehkäpä hän oli löytänyt taas torakan.
"Juhuu, poika! Kiinnostavia uutisia, uutisia."
"Kerro toki?" SIN sanoi vähemmän kiinnostuneena. Hän oli kerran jo lentänyt siihen typerään torakka jekkuun, hän yritti olla varuillaan vaikka olikin kovin utelias.
"Tule lähemmäs!"
Kyyketsuki vaikutti vauhkolta. Hän lähes pomppi paikallaan innoissaan kun pieni lapsi, SINin avatessa ovea kyllästyneenä. SIN pysähtyi heti oven viereen ja painoi oven kiinni.
"No, nyt olen tässä. Kerro?"
Kyuuketsuki naureskeli ja oli tukehtua kieleensä. SIN ei tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Kun irokeesimies oli saanut kuolansa pyyhittyä tyynyliinaan tämä jatkoi yhä innoissaan.
"Ne olivat täällä tänään."
"Ketkä?"
"No he. Iso ja vahva ja pieni ja valittava."
"Kuulostaa joltain ohukaiselta ja paksukaiselta."
"Hiljaa. Huono lapsi, huono. Opettele kuuntelemaan tarkkaavaisesti niin ymmärrät."
"En ymmärrä kuitenkaan. Voitko olla kuolaamatta päälleni."
Kyuuketsuki nuolaisi leualtaan karanneen kuolansa takaisin ja näytti loukkaantuneelta siitä, ettei hänen suurta salaisuuttaan pidettykään niin arvossa kuin hän kuvitteli. SIN peruutti taas jo kohti ovea, hänen olisi pitänyt vain jättää mielipuolen huutelut omaan arvoonsa, eikä aina lähteä mukaan tähän sekopäiseen leikkiin, kun Kyuuketsuki yhtäkkiä kääntyi haudan vakavana kohti SINiä.
"Jos toimit oikein, voit ehkä pelastaa heidät. Ehkä meidän kaikki, jos vain toimit ennen kuin on liian myöhäistä." Kyuuketsuki sanoi hitaasti nauraen vielä pehmeästi päälle. SIN poistui huoneesta sulkien oven perässään. Hän työnsi kärryään apaattisena kohti alakertaa, jättäen Kyuuketsukin puheet omaan arvoonsa. Hän sen sijaan yritti valmistautua kuulemaan haukut Eerikalta hänen huonosta ruuanlaitto taidoistaan.
Vahvat kädet tarttuivat Verrun siteisiin ja nostivat hänet ilmaan. Verru ei tiennyt olisiko hänen enää järkevä esittää nukkuvaa. Hän näki silmäkulmastaan että myös tyttö sekä tummahiuksinen mies nostettiin ylös. Vaaleahiuksinen lauloi kirkkaalla äänellä. Hänet komennettiin nopeasti hiljaiseksi, jolloin tämä rupesi murjottamaan. Tilanne vaikutti kireältä.
Verru laskettiin kovakouraisesti maahan. Sinihiuksinen hoitaja laskettiin hänen vierellensä. Tyttö näytti pelokkaalta ja hämmentyneeltä. Kolmas vanki jätettiin kauemmas seuraamaan tilannetta.
"On suoritettava jako."
Nuori ääni jostain ikkunan suunnalta sanoi julistavasti. Alkoi kamala meteli ja nahistelu jonka yksi luja nyrkin pamahdus riitti hiljentämään. Kaikki kuuntelivat jälleen hiljaa ja vakavana.
"Kuinka kiitämme saalistajiamme?"
Supatusta. Verru yritti nähdä hahmoja, mutta kaikki oli tummaa. Hänen edessään oleva mies oli vahva ja täynnä isoja haavoja joista valui kudosnestettä ja mätää. Hän näytti uhkaavalta, vaikkei Verru kyennytkään näkemään hänen kasvojaan kunnolla. Tyttö hänen vieressään inisi ja kuulosti kun hän olisi sopertanut jotain veljestään hieman sekavan oloisena.
"Annamme suuren osan?" Joku vihdoin uskaltautui sanomaan hiljaa.
"Hienoa te opitte. Kumpi näyttää paremmalta, tyttö vai laiheliini?"
Ääni ikkunalaudalta sanoi. Hän mietti hetken ja päätti sitten syödä paremmin ravitusta, välittämättä kuulla toisten mielipiteitä.
"Seis! Tämä on mielisairasta! Päästäkää minut, niin annan teille ruokaa. Annan teille pelastuksen ja rukoilen teidän pelastumisenne puolesta." Cleto huudahti, mutta hän sai palkakseen vain pilkkaavaa naurua ja riemukasta huutoa, joku tukki hänen suunsa likaisella rätillä.
"Pidä jumalasi, emme me tarvitse enää kenenkään apua...Nyt olkaa hyvä. Hyvää ruokahalua."
Verru näki miten hahmot lähestyivät. Muuttuivat hahmoista ihmisolennoiksi. Niiden ilmeet olivat verenhimosta sekaisin. Pakokauhu kasvoi mytyksi ja Verru yritti kieriä pakoon, nähden sen olevan ainoa mahdollisuus edes yrittää paeta. Hän ei tahtoisi päättää päiviään sekopäisen olento joukon ruokana, mutta hän tiesi sisimmässään olevansa tuhoon tuomittu. Hän tunsi miten niiden kylmät ja tahmaiset sormet hipelöivät hänen käsiään ja jalkojaan. Hän oli vähällä päästä karkuun ihmeen kaupalla, kun joku vahva nosti hänet kauluksesta ilmaan. Hän ehti nähdä tämän kasvoista vain vilahduksen jotain tuttua. Se oli hän.
"R--?"
Verru ei ehtinyt sanoa edes kokonaista sanaa kun tuska juoksi läpi hänen kehonsa, keskeyttäen kaiken aivotoiminnan. Joka puolella oli verta, hänen omaansa. Hänen jalkansa, hän ei tuntenut jalkojansa. Hän huusi tuskasta ja shokista joka iski seuraavaksi. Hän näki miten ase kohosi taas uuteen lyöntiin. Hänen oli turha yrittää rimpuilla, sillä hänen vartalonsa ei totellut hänen epätoivosta kimpoavia käskyjään.
"Seuraava pala!"
Veitsi upposi lihaan yhtä nopeasti kuin äskenkin, kaikki oli ohi muutamassa sekunnissa kun luut rusahtelivat poikki. Musta ja punainen valtasivat näköalan. Ja sitten se sammui kokonaan, jäi vain rikki repivä tuska ja sitten…
…ei mitään.
Lotus huusi. Hänen päälleen lensi verta, pakokauhun kyyneleet valuivat poskille hänen maatessaan täristen paikallaan. Hän ei halunnut kuolla, hän ei halunnut että kukaan kuolee, ei vielä. Vasta sitten kun he olisivat vanhoja ja kokeneita, ei näin. Verrun huuto repi hänet takaisin todellisuuteen. Hän ei uskaltanut katsoa mitä tapahtui. Sitten se oli ohi. Lattialle putosi kalahtaen verinen ase. Hän tiesi mikä se oli, hän muisti heidän katsoneen hänen veljensä Mesenin kanssa joskus ruotsalaista rikossarjaa jossa murhaaja käytti samaa asetta. Sillä pystyi katkaisemaan ihmisen luun helposti yhdellä iskulla. Hän ei kyennyt enää edes huutamaan.
Miksi…
Miksi…
Pieni kosketus, hellä. Lotus avasi silmänsä, hänen edessään kyykisteli pieni lapsi. Hän ei kyennyt varmuudella sanomaan oliko se poika vai tyttö. Se hymyili rauhoittavasti.
"Älä pelkää…"
Lotus hymyili. Se olisi ohi. Se olisi ohi vihdoin.
"…Ei se satu."
Tyttö nosti piikin pystyyn ja painoi sen hellästi Lotuksen käsivarteen. Piikki lävisti ihon, siitä pulppusi ainetta vereen. Tyttö veti pian piikin pois ja lauloi hiljaa tuutulaulua jonka melodia oli lapsuudesta tuttu. Lotuksen silmissä sumeni.
Se oli ohi. Hän olisi vapaa.
Hän näkisi jälleen ystäviään. Tora.
Hän pelastaisi heidät kaikki. Kotori.
He palaisivat kotiin ja saisivat vielä roppakaupalla hyviä muistoja. He kuolisivat vasta vanhainkodissa jossa aika olisi kullannut jopa näin rujon muiston. Mesen.
Jotain lämmintä nousi suuhun. Se valui huulia pitkin lattialle. Verta. Lotus parkaisi ääneen viimeistä kertaa. Syanidia.
Mesen, olisinpa saanut sanoa edes vielä viimeiset hyvästit.
<< Previous Chapter
Next Chapter >>