Lisää viisiä sanoja
Jatkan edellisessä postauksessani aloittamaani meemiinreagoimista, kun sain muutaman uuden viiden sanan ryppään. Olivat muuten niin hirmuisen hyviä sanoja, että varautukaa eeppisiin mittoihin venyviin selityksiin.
anckyria antoi selitettäväksi seuraavat sanat:
Purjelaiva
Isot purjelaivat ovat minulle jonkinlaisia menneen maailman (romanttisia) vapauden ja elementtien kanssa elämisen symboleja. On lähes käsittämätöntä, minkälainen ihmiskunnan purjehtimisen historia on, mitä uskomattomia sankaritekoja purjelaivojen avustuksella on tehty. Kuinka ällistyttävän rohkeita olivat ne ensimmäiset purjehtijat, jotka uskalsivat purjehtia kauas länteen, merikäärmeiden kartoittamattomille alueille. Tutkittuani enemmänkin 1700-luvun lopun brittiläistä merihistoriaa, on minulle kyllä jokseenkin selvää, että elämä erityisesti laivaston sota-aluksilla oli parhaimmillaankin ankaraa ja niukkaa, mutta se ei ollenkaan vähennä ihailuani. Vanhanaikaiset merenkäynnin taidot, pienen suljetun yhteisön hierarkia ja selviytymiskeinot - kyllä purjelaivojen aikakaudessa vaan on Jotain. Ja kaikkest paras kapteeni on tiätty Horatio Hornblower! :D
Niin, ja olen tietenkin purjelaivafanina syntynyt sopivaisena päivänä. Trafalgarin taistelun vuosipäivänä.
Univormu
Oo, miehet univormuissa... Vaikken oikeasti ole mikään militaristi, asevoimien univormuissa on aika usein jotain, hmm, ryhdikästä. :) Monien maiden laivastounivormut (ja historialliset univormut vielä useammin) ovat komeaa katseltavaa, etenkin jos puhutaan vaikkapa hyväkuntoisista upseerismiehistä. Khihi. Tähän sanaan ei siis liity mitään syvällisyyksiä, vain superpinnallista kuolaamista.
Ratsu
Minähän saan tässä kokoon kohta koko historialliset asevoimat... Ratsut, hevoset ylipäänsä, ovat minun elämäni ykköseläimiä. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni, lähemmäs 15 vuotta, olen ollut luita ja ytimiäni myöten heppatyttö. Olen ratsastanut, hoitanut, ajanut, vikeltänyt, uittanut, piirtänyt, valokuvannut ja rapsutellut hevosia. Minua surettaa suuresti, etten näin aikuisiällä ole päässyt ratsastamaan. Ehkäpä nyt vihdoin alkaisi olla aika herätellä vanha rakas harrastus, kun tulot ovat säännölliset ja raskas työnteko vaatisi kyllä vähän jotain vastapainoakin.
Jos ajatellaan runollisemmin, minusta hevoset ovat maailman kauneimpia eläimiä, niiden voimassa ja uljaudessa sekä siinä, että ne ovat ihmiselle niin hyviä kumppaneita, on jotain perustavanlaatuista magiaa.
Karttakeppi
Arkaainen kouluväline. :D Minulla ei ole koskaan ollut karttakeppiä enkä oikeastaan sellaista tarvitsekaan. Nykyisin kun on huomattavan helppoa osoitella kalvoja ihan tavallisella kynällä vaikka, kun alkuperäinen on kuitenkin dokkarikameran alla. Tai SmartBoardilla osoittelun voi tehdä ihan hiirelläkin. Uudessa koulussa ei tosin valitettavasti käytössäni ole Smarttia.
No mutta siis karttakeppi. Mieleen palaa heti isän kertomus omilta kouluvuosiltaan, kun poikakoululaiset olivat kiusanneet opettajaa teroittamalla karttakepin useita kertoja ihan olemattomiin. Rangaistuksena oli tietenkin uuden kepin ostaminen. Mikä ei tietenkään estänyt teroittamasta sitä seuraavaakin keppiä nysäksi. Isä nauroi vedet silmissä kertoessaan tästä. Että se siitä auktoriteetin välikappaleesta.
Suippokorvat
Mitenkäs se menikään - if the ear's not pointy, it's not worth nibbling? ;) LotR-elokuvissa haltioiden korvat oli toteutettu tyylikkäästi ja uskottavasti. Itsekin olen muutaman kerran leikkinyt Punanaamion kalliimmilla suippokorvilla, ne ovat edelleen jemmassa. Eräs abivuosikurssi antoi minulle sellaiset halvemmat penkkaripäivälahjaksi, se oli hauska lahja.
kissankello puolestaan mietti minua ja listasi seuraavat sanat:
Tanssiminen
Ratsastuksen jälkeen elämäni toinen pitkäkestoinen ja rakas liikuntaharrastus. Tanssilla on ollut varsin merkittävä osa minuuteni rakentamisessa, sillä tanssin kautta kömpelö pökkelölukiolaistyttö sai ensimmäisen yhteyden omaan kroppaansa - ja vaikka tämä nyt kuulostaa ihan kauhean kököltä, myös naiseuteensa. Itsevarmuus parani kohisten keikkapalautteiden ja oman edistymisen myötä, enkä olisi tänä päivänä tällainen, ellen olisi aloittanut tanssiharrastusta tultuani takaisin Suomeen vaihtarivuoteni jälkeen. En kyllä kuuna kullan valkeana olisi osannut arvata yläasteikäisenä, että lukion loppuvuosina ansaitsisin taskurahoja keikkailemalla itämaisen tanssiporukan jäsenenä sekä myös opettamalla tanssia. Minua viehättää itämaisen tanssin perusajatus siitä, että tanssija on yksi orkesterin soitin. Samalla musiikin ja tanssin välille syntyy harmoninen vuorovaikutus.
Mutta ennen kaikkea tanssi, eikä pelkästään itämainen, on minusta aivan hillittömän hauskaa. Oli se sitten hikistä vääntämistä tanssisalilla tekniikkatreeneissä, lähes yhtä hikistä vääntämistä yökerhon tanssilattialla tai vaikka perusvalssia jossain juhlissa - kun tanssimusiikki alkaa soida, minun jalkani alkavat vipattaa ja suuni kääntyy väkisinkin iloiseen virneeseen. Minkä varmaan monet topejun Finncon-kuvat todistavat... Minulla on aina hauskaa tanssiessani.
Vampyyrit
Vampyyrit ovat jo vuosia olleet suosikkejani myyttisten olentojen joukosta. En ole aivan varma, mikä oli ensimmäinen kosketukseni vampyyrimytologiaan, mutta voisin kuvitella, että jokin Anne Ricen romaani se varmasti on ollut, sillä niitä luin joskus paljonkin. Yläasteikäisenä. Sitten siirryin Bram Stokeriin (haastavampaa vampyyrikerrontaa!) ja myöhemmin esimerkiksi Buffyyn ja Angeliin. Ja heh, Twilightin kimalteleviin emo-vampyyreihin.
Minusta vampyyrimytologia on kiehtovaa, erityisesti sen vuoksi, että vaikka vanhemmat tarinat liittävät vampyyreihin aina kiistämättömän pahuuden, myös näissä arkkipahoissa kulmahammaskeijuissa on aina läsnä jonkinlainen seksuaalinen tenho ja uhka. Tämän vuoden Finnconissa asiaa pohdiskeltiin eräässä paneelissa, jossa GRRM nosti esille vampyyritarinoiden viktoriaanisen taustan. Ajatelkaa nyt: miespuolinen olento livahtaa nukkuvan naisen makuuhuoneeseen, viettelee tämän suostuvaiseksi ja puree tätä kaulaan. Voiko latausta nyt tämän enempää tarinaan laittaa, jos asiaa ajatellaan viktoriaanisen yhteiskunnan arvojen kautta? Tosin heti perään on toki sanottava, että moderni populaarikulttuuri liittää nykyvampyyreihin myös näitä ratakiskosta väännettyjä vihjauksia. Enää ei riitä, että vampyyrin tenho perustuu yhteiskunnan normien ravisteluun rivien välissä, vaan lukijan / katsojan on ymmärrettävä, että osa vampyyrin voimasta perustuu siihen, että kuolematon verenimijä on myös ulkonäöltään yliluonnollisen komea tai kaunis. No, minä en pistä pahakseni, että lempivampyyrini (kuten Angel ja Spike, Gary Oldmanin esittämä nuorempi kreivi Dracula jne.) ovat oikeasti myös silmänruokaa. Mutta ei, minusta oikeat vampyyrit eivät kimalla päivänvalossa.
Opettaminen
Näistä sanoista ei ihan lyhyitä selityksiä synnykään... Opettaminen on minulle se työ, jota oikeastaan olen aina kuvitellut tekeväni. Nuorempana nopeasti ohimenevinä kausina ajattelin ensin ryhtyväni näyttelijäksi (nähtyäni alakoululaisena elämäni ensimmäisen näytelmän, Tuhannen ja yhden yön tarinat Turun kaupunginteatterissa), sitten asianajajaksi (yläkoulu / lukio) ja miksilie EU-byrokraatiksi (lukio / ÅA:n alku). Koko ajan taustalla kulki merkittävänä vaihtoehtona opettajuus.
Olen mielestäni ihan hyvä opettaja. Pärjään peruskoululaistenkin kanssa ihan mainiosti, saan hyvää palautetta sekä oppilailta että työnantajilta. Ammatillinen itsetuntoni on siis kohdallaan ja uskon, että ainakin nyt saatuani lukion viran, voin jopa päätyä pysymään tällä alalla. Opettaminen kun ei aina ole ruusuilla tanssimista. Työ on raskasta ja tulee väistämättä kotiin - kärjistettynä olo on välillä sellainen, että minä elänkin vain lomilla. Muuten tulee kuljettua laput silmillä siinä putkessa, jota lukuvuodeksikin kutsutaan. Mutta sen raskauden ja pahimmillaan 12-tuntisten työpäivien ja 7-päiväisten työviikkojen vastapainoksi työ on usein positiivisella tavalla haastavaa, oppilaat pääosin ihania nuoria (ihan oikeasti olen surullinen, että en pääse opettamaan muutamaa nuorta enää Nousiaisissa) ja nuorten tukeminen elämässä on mahtavaa. Ja joskus tunneilla on vain ihan hemmetin hauskaa. Olen nauranut vedet silmissä yhdessä oppilaitten kanssa useat kerrat, eikä mikään palauta työn mielekkyyttä niin nopeasti kuin tunne siitä, että nyt tunti oli hyvä. Kun eiväthän ne kaikki kuitenkaan ole, se on fakta. Sitä paitsi joskus on kyllä ihan äimistyttävän ällistyttävää, että joku maksaa minulle palkkaa siitä, että kerron kivoja tarinoita historiasta. Tämän parempaa diiliä ei voi olla! (Ja muistuttakaa minua sitten tästä taas siinä vaiheessa, kun kiroan karseita koepinoja ja korjattavia esseitä ym. ja olen ihan angstimyttynä ensi keväänä...)
Aragorn
Elokuvassa Viggo Mortensen teki sen. Sai minut rakastumaan Aragorniin, mikäli mahdollista, entistä enemmän. Jos nyt jätetään muodollinen pätevyys sikseen (kaikkihan tietävät mitä mieltä olen Viggo-Aragornin ulkomuodosta erityisesti ennen kruunajaiskohtausta), Aragorn on mielestäni upea hahmo, ihmisten johtajaksi kasvava epätäydellinen mies. Epätoivo, omien kykyjen aliarvioiminen ja aliarvostaminen, ystävyyden ja rakkauden kunnioittaminen ja lopulta vaikeuksien kautta todelliseksi kuninkaaksi kasvaminen - nämä kaikki yhdistyvät Aragornissa. Aragornin tarinankaari on Sormusten herrassa ehdottomia lemppareitani. Hitot hobiteista, antakaa Aragorn! :P
Tudorit
Kiehtova kuninkaallinen suku, joka hääräili vallankahvassa brittihistorian varsin mielenkiintoisessa vaiheessa. Henrik VIII oli ensimmäisen graduaiheeni päähenkilö, sillä hänen uskonpuhdistustoimenpiteensä muuttivat myös Johanniittaritareiden elämää Britanniassa. Hylättyäni ajan- ja tutkimusresurssien puutteen vuoksi tämän tutkimusaiheen, olen siirtynyt kevyempään Tudor-fiilistelyyn. Television Tudors-sarja, lukuisat Henrikistä ja hänen tyttärestään Elisabetista kertovat elokuvat ja minisarjat sekä Philippa Gregoryn Tudor-romaanit ovat olleet oivia lääkkeitä historioitsijan historiallisen fiktion nälkään. (Painotan tässä, että fiktion osuus on merkittävä, enkä väitäkään tätä nykyä tekeväni aiheesta vakavaa tutkimusta.) Televisiosarjasta löytyi myös visuaalista vinkkiä erääseen muodollisesti erittäin pätevään ficcihahmoon, joten siinäkin mielessä se oli varsin viihdyttävää hömppää - jos vaikka muut arvot olivatkin hieman kyseenalaisia.
Huh, siinä ne. Olivatpa tosiaan hyviä sanoja, kun tuli näin paljon nakuteltua.
anckyria antoi selitettäväksi seuraavat sanat:
Purjelaiva
Isot purjelaivat ovat minulle jonkinlaisia menneen maailman (romanttisia) vapauden ja elementtien kanssa elämisen symboleja. On lähes käsittämätöntä, minkälainen ihmiskunnan purjehtimisen historia on, mitä uskomattomia sankaritekoja purjelaivojen avustuksella on tehty. Kuinka ällistyttävän rohkeita olivat ne ensimmäiset purjehtijat, jotka uskalsivat purjehtia kauas länteen, merikäärmeiden kartoittamattomille alueille. Tutkittuani enemmänkin 1700-luvun lopun brittiläistä merihistoriaa, on minulle kyllä jokseenkin selvää, että elämä erityisesti laivaston sota-aluksilla oli parhaimmillaankin ankaraa ja niukkaa, mutta se ei ollenkaan vähennä ihailuani. Vanhanaikaiset merenkäynnin taidot, pienen suljetun yhteisön hierarkia ja selviytymiskeinot - kyllä purjelaivojen aikakaudessa vaan on Jotain. Ja kaikkest paras kapteeni on tiätty Horatio Hornblower! :D
Niin, ja olen tietenkin purjelaivafanina syntynyt sopivaisena päivänä. Trafalgarin taistelun vuosipäivänä.
Univormu
Oo, miehet univormuissa... Vaikken oikeasti ole mikään militaristi, asevoimien univormuissa on aika usein jotain, hmm, ryhdikästä. :) Monien maiden laivastounivormut (ja historialliset univormut vielä useammin) ovat komeaa katseltavaa, etenkin jos puhutaan vaikkapa hyväkuntoisista upseerismiehistä. Khihi. Tähän sanaan ei siis liity mitään syvällisyyksiä, vain superpinnallista kuolaamista.
Ratsu
Minähän saan tässä kokoon kohta koko historialliset asevoimat... Ratsut, hevoset ylipäänsä, ovat minun elämäni ykköseläimiä. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni, lähemmäs 15 vuotta, olen ollut luita ja ytimiäni myöten heppatyttö. Olen ratsastanut, hoitanut, ajanut, vikeltänyt, uittanut, piirtänyt, valokuvannut ja rapsutellut hevosia. Minua surettaa suuresti, etten näin aikuisiällä ole päässyt ratsastamaan. Ehkäpä nyt vihdoin alkaisi olla aika herätellä vanha rakas harrastus, kun tulot ovat säännölliset ja raskas työnteko vaatisi kyllä vähän jotain vastapainoakin.
Jos ajatellaan runollisemmin, minusta hevoset ovat maailman kauneimpia eläimiä, niiden voimassa ja uljaudessa sekä siinä, että ne ovat ihmiselle niin hyviä kumppaneita, on jotain perustavanlaatuista magiaa.
Karttakeppi
Arkaainen kouluväline. :D Minulla ei ole koskaan ollut karttakeppiä enkä oikeastaan sellaista tarvitsekaan. Nykyisin kun on huomattavan helppoa osoitella kalvoja ihan tavallisella kynällä vaikka, kun alkuperäinen on kuitenkin dokkarikameran alla. Tai SmartBoardilla osoittelun voi tehdä ihan hiirelläkin. Uudessa koulussa ei tosin valitettavasti käytössäni ole Smarttia.
No mutta siis karttakeppi. Mieleen palaa heti isän kertomus omilta kouluvuosiltaan, kun poikakoululaiset olivat kiusanneet opettajaa teroittamalla karttakepin useita kertoja ihan olemattomiin. Rangaistuksena oli tietenkin uuden kepin ostaminen. Mikä ei tietenkään estänyt teroittamasta sitä seuraavaakin keppiä nysäksi. Isä nauroi vedet silmissä kertoessaan tästä. Että se siitä auktoriteetin välikappaleesta.
Suippokorvat
Mitenkäs se menikään - if the ear's not pointy, it's not worth nibbling? ;) LotR-elokuvissa haltioiden korvat oli toteutettu tyylikkäästi ja uskottavasti. Itsekin olen muutaman kerran leikkinyt Punanaamion kalliimmilla suippokorvilla, ne ovat edelleen jemmassa. Eräs abivuosikurssi antoi minulle sellaiset halvemmat penkkaripäivälahjaksi, se oli hauska lahja.
kissankello puolestaan mietti minua ja listasi seuraavat sanat:
Tanssiminen
Ratsastuksen jälkeen elämäni toinen pitkäkestoinen ja rakas liikuntaharrastus. Tanssilla on ollut varsin merkittävä osa minuuteni rakentamisessa, sillä tanssin kautta kömpelö pökkelölukiolaistyttö sai ensimmäisen yhteyden omaan kroppaansa - ja vaikka tämä nyt kuulostaa ihan kauhean kököltä, myös naiseuteensa. Itsevarmuus parani kohisten keikkapalautteiden ja oman edistymisen myötä, enkä olisi tänä päivänä tällainen, ellen olisi aloittanut tanssiharrastusta tultuani takaisin Suomeen vaihtarivuoteni jälkeen. En kyllä kuuna kullan valkeana olisi osannut arvata yläasteikäisenä, että lukion loppuvuosina ansaitsisin taskurahoja keikkailemalla itämaisen tanssiporukan jäsenenä sekä myös opettamalla tanssia. Minua viehättää itämaisen tanssin perusajatus siitä, että tanssija on yksi orkesterin soitin. Samalla musiikin ja tanssin välille syntyy harmoninen vuorovaikutus.
Mutta ennen kaikkea tanssi, eikä pelkästään itämainen, on minusta aivan hillittömän hauskaa. Oli se sitten hikistä vääntämistä tanssisalilla tekniikkatreeneissä, lähes yhtä hikistä vääntämistä yökerhon tanssilattialla tai vaikka perusvalssia jossain juhlissa - kun tanssimusiikki alkaa soida, minun jalkani alkavat vipattaa ja suuni kääntyy väkisinkin iloiseen virneeseen. Minkä varmaan monet topejun Finncon-kuvat todistavat... Minulla on aina hauskaa tanssiessani.
Vampyyrit
Vampyyrit ovat jo vuosia olleet suosikkejani myyttisten olentojen joukosta. En ole aivan varma, mikä oli ensimmäinen kosketukseni vampyyrimytologiaan, mutta voisin kuvitella, että jokin Anne Ricen romaani se varmasti on ollut, sillä niitä luin joskus paljonkin. Yläasteikäisenä. Sitten siirryin Bram Stokeriin (haastavampaa vampyyrikerrontaa!) ja myöhemmin esimerkiksi Buffyyn ja Angeliin. Ja heh, Twilightin kimalteleviin emo-vampyyreihin.
Minusta vampyyrimytologia on kiehtovaa, erityisesti sen vuoksi, että vaikka vanhemmat tarinat liittävät vampyyreihin aina kiistämättömän pahuuden, myös näissä arkkipahoissa kulmahammaskeijuissa on aina läsnä jonkinlainen seksuaalinen tenho ja uhka. Tämän vuoden Finnconissa asiaa pohdiskeltiin eräässä paneelissa, jossa GRRM nosti esille vampyyritarinoiden viktoriaanisen taustan. Ajatelkaa nyt: miespuolinen olento livahtaa nukkuvan naisen makuuhuoneeseen, viettelee tämän suostuvaiseksi ja puree tätä kaulaan. Voiko latausta nyt tämän enempää tarinaan laittaa, jos asiaa ajatellaan viktoriaanisen yhteiskunnan arvojen kautta? Tosin heti perään on toki sanottava, että moderni populaarikulttuuri liittää nykyvampyyreihin myös näitä ratakiskosta väännettyjä vihjauksia. Enää ei riitä, että vampyyrin tenho perustuu yhteiskunnan normien ravisteluun rivien välissä, vaan lukijan / katsojan on ymmärrettävä, että osa vampyyrin voimasta perustuu siihen, että kuolematon verenimijä on myös ulkonäöltään yliluonnollisen komea tai kaunis. No, minä en pistä pahakseni, että lempivampyyrini (kuten Angel ja Spike, Gary Oldmanin esittämä nuorempi kreivi Dracula jne.) ovat oikeasti myös silmänruokaa. Mutta ei, minusta oikeat vampyyrit eivät kimalla päivänvalossa.
Opettaminen
Näistä sanoista ei ihan lyhyitä selityksiä synnykään... Opettaminen on minulle se työ, jota oikeastaan olen aina kuvitellut tekeväni. Nuorempana nopeasti ohimenevinä kausina ajattelin ensin ryhtyväni näyttelijäksi (nähtyäni alakoululaisena elämäni ensimmäisen näytelmän, Tuhannen ja yhden yön tarinat Turun kaupunginteatterissa), sitten asianajajaksi (yläkoulu / lukio) ja miksilie EU-byrokraatiksi (lukio / ÅA:n alku). Koko ajan taustalla kulki merkittävänä vaihtoehtona opettajuus.
Olen mielestäni ihan hyvä opettaja. Pärjään peruskoululaistenkin kanssa ihan mainiosti, saan hyvää palautetta sekä oppilailta että työnantajilta. Ammatillinen itsetuntoni on siis kohdallaan ja uskon, että ainakin nyt saatuani lukion viran, voin jopa päätyä pysymään tällä alalla. Opettaminen kun ei aina ole ruusuilla tanssimista. Työ on raskasta ja tulee väistämättä kotiin - kärjistettynä olo on välillä sellainen, että minä elänkin vain lomilla. Muuten tulee kuljettua laput silmillä siinä putkessa, jota lukuvuodeksikin kutsutaan. Mutta sen raskauden ja pahimmillaan 12-tuntisten työpäivien ja 7-päiväisten työviikkojen vastapainoksi työ on usein positiivisella tavalla haastavaa, oppilaat pääosin ihania nuoria (ihan oikeasti olen surullinen, että en pääse opettamaan muutamaa nuorta enää Nousiaisissa) ja nuorten tukeminen elämässä on mahtavaa. Ja joskus tunneilla on vain ihan hemmetin hauskaa. Olen nauranut vedet silmissä yhdessä oppilaitten kanssa useat kerrat, eikä mikään palauta työn mielekkyyttä niin nopeasti kuin tunne siitä, että nyt tunti oli hyvä. Kun eiväthän ne kaikki kuitenkaan ole, se on fakta. Sitä paitsi joskus on kyllä ihan äimistyttävän ällistyttävää, että joku maksaa minulle palkkaa siitä, että kerron kivoja tarinoita historiasta. Tämän parempaa diiliä ei voi olla! (Ja muistuttakaa minua sitten tästä taas siinä vaiheessa, kun kiroan karseita koepinoja ja korjattavia esseitä ym. ja olen ihan angstimyttynä ensi keväänä...)
Aragorn
Elokuvassa Viggo Mortensen teki sen. Sai minut rakastumaan Aragorniin, mikäli mahdollista, entistä enemmän. Jos nyt jätetään muodollinen pätevyys sikseen (kaikkihan tietävät mitä mieltä olen Viggo-Aragornin ulkomuodosta erityisesti ennen kruunajaiskohtausta), Aragorn on mielestäni upea hahmo, ihmisten johtajaksi kasvava epätäydellinen mies. Epätoivo, omien kykyjen aliarvioiminen ja aliarvostaminen, ystävyyden ja rakkauden kunnioittaminen ja lopulta vaikeuksien kautta todelliseksi kuninkaaksi kasvaminen - nämä kaikki yhdistyvät Aragornissa. Aragornin tarinankaari on Sormusten herrassa ehdottomia lemppareitani. Hitot hobiteista, antakaa Aragorn! :P
Tudorit
Kiehtova kuninkaallinen suku, joka hääräili vallankahvassa brittihistorian varsin mielenkiintoisessa vaiheessa. Henrik VIII oli ensimmäisen graduaiheeni päähenkilö, sillä hänen uskonpuhdistustoimenpiteensä muuttivat myös Johanniittaritareiden elämää Britanniassa. Hylättyäni ajan- ja tutkimusresurssien puutteen vuoksi tämän tutkimusaiheen, olen siirtynyt kevyempään Tudor-fiilistelyyn. Television Tudors-sarja, lukuisat Henrikistä ja hänen tyttärestään Elisabetista kertovat elokuvat ja minisarjat sekä Philippa Gregoryn Tudor-romaanit ovat olleet oivia lääkkeitä historioitsijan historiallisen fiktion nälkään. (Painotan tässä, että fiktion osuus on merkittävä, enkä väitäkään tätä nykyä tekeväni aiheesta vakavaa tutkimusta.) Televisiosarjasta löytyi myös visuaalista vinkkiä erääseen muodollisesti erittäin pätevään ficcihahmoon, joten siinäkin mielessä se oli varsin viihdyttävää hömppää - jos vaikka muut arvot olivatkin hieman kyseenalaisia.
Huh, siinä ne. Olivatpa tosiaan hyviä sanoja, kun tuli näin paljon nakuteltua.