Kilometripostaus
Miun on ollut tarkoitus kirjoitella vaikka mistä jo vaikka miten pitkään. Paras aika kirjoittaa sitä on tietysti silloin kun olisi oikeasti jotain järkevääkin tekemistä. Oh well.
Aletaan aikajärjestyksessä. Raia.
Raia eli Nomparellin Chocolate on sympaattisin pieni tänttä jota maa päällään kantaa. Odotan taas innolla että näen sen. Mio jäi Joensuuhun äitin hoiviin, ja on kovin tykästynyt pikkuneitiin. Oliviassa on tapahtunut iso muutos Raian myötä, siitä on tullut ihan täysi pentupentu (ja kalju). Raia on juuri sellainen koira jonka haluaisin itselleni. Taistelutahtoinen, varma ja hirmu tuhma. Oijoi.
Pysytelläkseni vielä elukkapuolella: Riiva.
Jotenkin sen jälkeen kun jouduttiin luopumaan kissoista ja miusta tuli täysin koiraihminen, mie unohdin minkälaisia kissat on. Jotenkin ajattelin että niillä on vähemmän luonnetta ja että ne nyt vaan ON. Söpöjä tosin, mutta ei sen ihmeempiä. Mie olen jotenkin ollut ihan epäuskossa koko kissahankkeen kanssa siitä lähtien kun sitä aloin miettimään. Minuun taas iski Jahkaaja, jahkasin vaan että mitä jos ja mitä jos. Oikeastaan miulla on vieläkin jonkun verran sitä jäljellä.
Mie en vieläkään ymmärrä sitä eläintä. Miten se voi olla niin ONNELLINEN koko ajan. Se kehräsi ihan tauotta koko bussimatkan Lahdesta Jyväskylään, kun sai olla miun sylissä. Ja voi herranjesta kun se on PIENI. Säälittää toinen kun vieläkin lapaluut törröttää vaikka se onkin syönyt tosi hyvin nyt. Huomiselle on sitten ell aika, että päästään eroon madoista ja korvapunkeista. Mie en ymmärrä miten se kissa voi olla niin luottavainen ja ihmisrakas, vaikka se on ollut metsässä eikä sen taustasta ole mitään tietoa. Se itkee jos sen jättää yksin, ja kun sen luokse menee niin se juttelee ja kiehnää. Sen kolmantena yönä meillä se nukahti miun tyynyn viereen, tassut miun ranteen ympärillä. Ai vähänkö on söötti? Se myöskin on aivan ihana pieni vimmaperse, joka hyökkäilee jalkoihin/selkään/koiriin kiinni, sivuhyppelee karvat pystyssä ja spurttailee kuin viimeistä päivää. Ja menee sekaisin vinkuvasta pöllölelusta. Kuitenkin se on hirmu kiltti, se on melkein sisäsiisti (tekee tarpeensa ainoastaan hiekkalaatikkoon ja miun rinkan päälle --.--), ei tuhoa paikkoja ja on muutenkin tosi siisti. Sillä ei ole myöskään mitään "oireita" liian aikaisin vieroittamisesta, eli ei lutskuta vaatteita tai muuta. Selvästi kyllä näkee miten se nauttii myös koirien seurasta. Miten joku voisi jättää tuollaisen pikkuotuksen metsään?
Yliopisto. Taas iskee epäilys tämän koko touhun kanssa. Tuntuu etten koskaan lähtenytkään IB:ltä, nyt vaan jatketaan astetta vaikeammilla asioilla. Mutta kuitenkin ihan yhtä epäolennaisilla ja epäkiinnostavilla. Poden taas huonoa itsetuntoa, olen tyhmätyhmätyhmä eikä miulla riitä nyt tässä vaiheessa motivaatiota opiskeluun. Asiaa voisi helpottaa jos saisin sen asuntohomman järjestymään ja asiat paikalleen (Mie haluun Miun tänne!). Sitten voisi oikeasti miettiä mitä mie haluan opiskella. Ainakin sivuaine pitäisi päättää. Haluaisin uuden kielen, mutta en saa näillä opinnoilla siihen opetusoikeuksia = yhtä tyhjän kanssa. Enkä halua opiskella ruotsiakaan. Tai saattaisin halutakin, mutta en yhtä paljon kun jotain uutta kieltä.
Tänään tuli opintotuki, ja kun olin laskeskellut että miten paljon rahaa menee mihinkin, epätoivo iski uudelleen. Miten helvetin kauan yksi lainan käsittely voi kestää? Mie en jaksa enää soitella virastoihin ja äärgh.
Pitää huomenna soittaa että perun sen iaidon. Miulla ei ole rahaa eikä aikaa siihen. Kyllä ottaa aivoon taas tämä, kun mie olisin oikeasti halunnut jatkaa sitä. Äh.
Huomenna Maameren tarinat. Tänään vielä neljästä kuuteen jotain. Saattaa olla ensimmäinen tentti. Eikä kiinnosta paskaakaan.
Aletaan aikajärjestyksessä. Raia.
Raia eli Nomparellin Chocolate on sympaattisin pieni tänttä jota maa päällään kantaa. Odotan taas innolla että näen sen. Mio jäi Joensuuhun äitin hoiviin, ja on kovin tykästynyt pikkuneitiin. Oliviassa on tapahtunut iso muutos Raian myötä, siitä on tullut ihan täysi pentupentu (ja kalju). Raia on juuri sellainen koira jonka haluaisin itselleni. Taistelutahtoinen, varma ja hirmu tuhma. Oijoi.
Pysytelläkseni vielä elukkapuolella: Riiva.
Jotenkin sen jälkeen kun jouduttiin luopumaan kissoista ja miusta tuli täysin koiraihminen, mie unohdin minkälaisia kissat on. Jotenkin ajattelin että niillä on vähemmän luonnetta ja että ne nyt vaan ON. Söpöjä tosin, mutta ei sen ihmeempiä. Mie olen jotenkin ollut ihan epäuskossa koko kissahankkeen kanssa siitä lähtien kun sitä aloin miettimään. Minuun taas iski Jahkaaja, jahkasin vaan että mitä jos ja mitä jos. Oikeastaan miulla on vieläkin jonkun verran sitä jäljellä.
Mie en vieläkään ymmärrä sitä eläintä. Miten se voi olla niin ONNELLINEN koko ajan. Se kehräsi ihan tauotta koko bussimatkan Lahdesta Jyväskylään, kun sai olla miun sylissä. Ja voi herranjesta kun se on PIENI. Säälittää toinen kun vieläkin lapaluut törröttää vaikka se onkin syönyt tosi hyvin nyt. Huomiselle on sitten ell aika, että päästään eroon madoista ja korvapunkeista. Mie en ymmärrä miten se kissa voi olla niin luottavainen ja ihmisrakas, vaikka se on ollut metsässä eikä sen taustasta ole mitään tietoa. Se itkee jos sen jättää yksin, ja kun sen luokse menee niin se juttelee ja kiehnää. Sen kolmantena yönä meillä se nukahti miun tyynyn viereen, tassut miun ranteen ympärillä. Ai vähänkö on söötti? Se myöskin on aivan ihana pieni vimmaperse, joka hyökkäilee jalkoihin/selkään/koiriin kiinni, sivuhyppelee karvat pystyssä ja spurttailee kuin viimeistä päivää. Ja menee sekaisin vinkuvasta pöllölelusta. Kuitenkin se on hirmu kiltti, se on melkein sisäsiisti (tekee tarpeensa ainoastaan hiekkalaatikkoon ja miun rinkan päälle --.--), ei tuhoa paikkoja ja on muutenkin tosi siisti. Sillä ei ole myöskään mitään "oireita" liian aikaisin vieroittamisesta, eli ei lutskuta vaatteita tai muuta. Selvästi kyllä näkee miten se nauttii myös koirien seurasta. Miten joku voisi jättää tuollaisen pikkuotuksen metsään?
Yliopisto. Taas iskee epäilys tämän koko touhun kanssa. Tuntuu etten koskaan lähtenytkään IB:ltä, nyt vaan jatketaan astetta vaikeammilla asioilla. Mutta kuitenkin ihan yhtä epäolennaisilla ja epäkiinnostavilla. Poden taas huonoa itsetuntoa, olen tyhmätyhmätyhmä eikä miulla riitä nyt tässä vaiheessa motivaatiota opiskeluun. Asiaa voisi helpottaa jos saisin sen asuntohomman järjestymään ja asiat paikalleen (Mie haluun Miun tänne!). Sitten voisi oikeasti miettiä mitä mie haluan opiskella. Ainakin sivuaine pitäisi päättää. Haluaisin uuden kielen, mutta en saa näillä opinnoilla siihen opetusoikeuksia = yhtä tyhjän kanssa. Enkä halua opiskella ruotsiakaan. Tai saattaisin halutakin, mutta en yhtä paljon kun jotain uutta kieltä.
Tänään tuli opintotuki, ja kun olin laskeskellut että miten paljon rahaa menee mihinkin, epätoivo iski uudelleen. Miten helvetin kauan yksi lainan käsittely voi kestää? Mie en jaksa enää soitella virastoihin ja äärgh.
Pitää huomenna soittaa että perun sen iaidon. Miulla ei ole rahaa eikä aikaa siihen. Kyllä ottaa aivoon taas tämä, kun mie olisin oikeasti halunnut jatkaa sitä. Äh.
Huomenna Maameren tarinat. Tänään vielä neljästä kuuteen jotain. Saattaa olla ensimmäinen tentti. Eikä kiinnosta paskaakaan.