Hirveän työviikon karmea päätös
Musta on joskus surullista ajatella, kuinka paljon katkeruutta yhteen pieneen ihmiseen mahtuu. Kuvittelen siitä jotakin tietäväni, konsa se hallitsi elämääni aika monen vuoden ajan. Sitä vaan velloo ajatustasolla kaiken paskan keskellä, eikä osaa nähdä elämän hyviä asioita. Harmaa ja sateinen syksy on omiaan tuomaan oman lisänsä kaikkeen. Pimeä sai mut masentumaan, se väsytti ja vei kaikki voimat. Kohta huomaa miettivänsä, mikä idea koko elämällä on, kun hyviä päiviä on vaan harvakseltaan ja huonoja saattaa olla monta kuukautta peräkkäin.
Se vaatii paljon, itsensä perseelle potkiminen. Mulla meni kahdeksan vuotta tajuta, ettei mikään muutu murehtimalla, vaan jos haluaa itselleen jotain muuta, tie on raivattava itse. Se ei ole helppoa, mutta ei täällä kukaan ole yksin.
Syynä näinkin syväsävyiseen kirjoitukseen on puhelu, jonka sain tänään piirillä. Entinen työkaverini, jonka olen tuntenut pienestä penskantapperosta asti, on ampunut itsensä. En häntä koskaan sen paremmin tuntenut, mutta jotenkin tieto silti pysäytti. Sen perusteella, millaisena minä hänet muistan, en olisi koskaan uskonut hänen päätyvän tällaiseen ratkaisuun.
Mikä ajaa ihmisen niin lukkoon, ettei osaa hakea apua, tai soittaa vaikka kaverille ja pyytää auttamaan?
Se vaatii paljon, itsensä perseelle potkiminen. Mulla meni kahdeksan vuotta tajuta, ettei mikään muutu murehtimalla, vaan jos haluaa itselleen jotain muuta, tie on raivattava itse. Se ei ole helppoa, mutta ei täällä kukaan ole yksin.
Syynä näinkin syväsävyiseen kirjoitukseen on puhelu, jonka sain tänään piirillä. Entinen työkaverini, jonka olen tuntenut pienestä penskantapperosta asti, on ampunut itsensä. En häntä koskaan sen paremmin tuntenut, mutta jotenkin tieto silti pysäytti. Sen perusteella, millaisena minä hänet muistan, en olisi koskaan uskonut hänen päätyvän tällaiseen ratkaisuun.
Mikä ajaa ihmisen niin lukkoon, ettei osaa hakea apua, tai soittaa vaikka kaverille ja pyytää auttamaan?