Miehet elämässäni, osa 2
Sillä oli tummat hiukset ja sen poski tuntui karhealta mun poskeani vasten. Musta oli turvallista nukkua sen vieressä. Se sanoi mulle "pikkuinen", mistä en oikein välittänyt. En mä ollut mikään pikkutyttö. Se tykkäs puhua puhelimessa, vaikka sillä ei ollut edes mitään asiaa. Se saattoi vaan soittaa kesken työpäivän ja puhella puolisen tuntia. Kunnes se ei enää soittanut ollenkaan. Mä olisin halunnut kertoa sille, että mä välitän, mutta se ei koskaan vastannut.
Sillä oli punaset hiukset ja se sai mun olemuksen sähköistymään yhdellä katseella. Musta oli jännittävää nukkua sen vieressä. Mä olisin voinut viettää vaan koko yön tuijottamalla sitä. Aina kun mä näin sen, en mä muutamaan päivään pystynyt puhumaan mistään muusta. Mä halusin sen niin kovasti. Sillä oli surulliset silmät ja se oli sisältä rikki. Mä halusin olla se, joka parantaa sen. Mutta en mä koskaan olis ollut sillä tarpeeks hyvä. Mä rakastin kun se sanoi mun nimen ja halusin vaan kuunnella sen ääntä. Mä kerroin sille, että mä välitän ja se vastasi, että se on pahoillaan. Mä melkein itkin, koska mulle tuli niin paha olo sen takia. En mä itseni takia, vaan sen, että se oli niin pahoillaan.
Sen katse sähköistää edelleen mun olemuksen, mutta se on vaan pieni ja ohimenevä nipistys mahan pohjassa. Nyt mä voin jo nauraa itselleni ja jutella sen kanssa ihan normaalisti. Se ei koskaan suhtaunut muhun mitenkään varauksellisesti. Ei, se on sellaiseen ihan liian kiltti.
***
Niin joo, ja asun tätä nykyä Joensuussa ja opiskelen yliopistossa teologiaa, jjei!
Sillä oli punaset hiukset ja se sai mun olemuksen sähköistymään yhdellä katseella. Musta oli jännittävää nukkua sen vieressä. Mä olisin voinut viettää vaan koko yön tuijottamalla sitä. Aina kun mä näin sen, en mä muutamaan päivään pystynyt puhumaan mistään muusta. Mä halusin sen niin kovasti. Sillä oli surulliset silmät ja se oli sisältä rikki. Mä halusin olla se, joka parantaa sen. Mutta en mä koskaan olis ollut sillä tarpeeks hyvä. Mä rakastin kun se sanoi mun nimen ja halusin vaan kuunnella sen ääntä. Mä kerroin sille, että mä välitän ja se vastasi, että se on pahoillaan. Mä melkein itkin, koska mulle tuli niin paha olo sen takia. En mä itseni takia, vaan sen, että se oli niin pahoillaan.
Sen katse sähköistää edelleen mun olemuksen, mutta se on vaan pieni ja ohimenevä nipistys mahan pohjassa. Nyt mä voin jo nauraa itselleni ja jutella sen kanssa ihan normaalisti. Se ei koskaan suhtaunut muhun mitenkään varauksellisesti. Ei, se on sellaiseen ihan liian kiltti.
***
Niin joo, ja asun tätä nykyä Joensuussa ja opiskelen yliopistossa teologiaa, jjei!