kolmen kuukauden shokki
Joo, todella pitkästä aikaa.
En voi koskaan selittää kenellekään, mitä kaikkea on tapahtunut. Tai mitä on tapahtunut. Miten muutamassa sekunnissa voi tajuta, kuinka paljon tulee muuttumaan, kuinka vaikeita seuraavista kuukausista tulee, miten kaikki on epävarmaa, miten kaikki voi roikkua ohuen langan varassa. Käsittämätöntä, enkä sitä ole käsittänyt vieläkään.
Kuukausista tuli vaikeita, enkä koskaan unohda ystävän katsetta, jonka näin sillä samalla hetkellä. Yli kymmenen kuukauden jälkeen. Molempien silmissä käsittämätön pelko, suru, suuttumus...
Ensimmäinen näkeminen äitin kanssa. Pelkkiä kyyneliä, mutta ei jälleennäkemisen riemusta, vaan surusta. "Mä soitin, helikopterilla, neliraajahalvaus. Kuopioon, joo, nyt heti... Se sattui varmaan kaksi tuntia sitten, me oltiin kai Heinolan ja Mikkelin välillä."
Näin sen auton. Vähän myöhemmin näin sen äidin. Se oli turta. En ole ikina nähnyt mitään niin kummallista. En voinut pidätellä kyyneliä, se oli ihan tyyni. Pyysi anteeksi, että mun kotiinpaluu olisi näin ikävä. Pyysi anteeksi?!?
Miksi tämä painajainen ei voi vieläkään loppua? Teho-osastoja, sairaalabakteereita, korkeita tulehdusarvoja, monta leikkausta. Sitten taas vähän toivoa. Sitten taas hengityskone, uusi leikkaus, taas yliopistolliseen, ei, lääkärit ei tiedä. "Tämä on ihan uutta". Varmasti. Mutta se on niin väärin. Väärin. Tää on juuri sitä kliseetä, jota kaikki toistaa. Että sen tajuaa vasta, kun omalle kohdalle osuu. Silti: Sen tajuaa vasta, kun omalle kohdalle osuu.
Ei muhun osunut silloin, kun isä vietiin sydänkohtausepäilyissä sairaalaan. Se on ihan eri asia. Vaikka se on mun isä. Tää on jotain muuta.
En tiedä, olenko vieläkään sopeutunut kotiin. Siitä on jo melkein kolme kuukautta, tai kaksi ja puoli, absurdia. Miten kaikki itki. Miten se vaan jatkuu. Epätietoisuus, kaikki tää paska. Elämä kulkee siinä rinnalla. Koulu, ylioppilaskokeet, bileet. Kyllä sen unohtaa, ei sitä tauotta ajattele. Silti, se on kaikkein syvimmällä. Vaikka valitankin omista pienistä ongelmistani, mietin, kuinka nopeasti laihdun viisi kiloa tai miten saisin tukasta kuohkeamman. Turhaa kaikki.
Sain muuten ajokortin. Molemmat kokeet ekoilla läpi. Ja auton. Ja enkun aine lähti E:nä. Saksasta en tiedä. Vaikka se onkin turhaa, ärsyttää että se meni huonosti. Kai.
Luulen, että tää on pahentanut mussa jotain.
Maailmaa voi vihata.
En voi koskaan selittää kenellekään, mitä kaikkea on tapahtunut. Tai mitä on tapahtunut. Miten muutamassa sekunnissa voi tajuta, kuinka paljon tulee muuttumaan, kuinka vaikeita seuraavista kuukausista tulee, miten kaikki on epävarmaa, miten kaikki voi roikkua ohuen langan varassa. Käsittämätöntä, enkä sitä ole käsittänyt vieläkään.
Kuukausista tuli vaikeita, enkä koskaan unohda ystävän katsetta, jonka näin sillä samalla hetkellä. Yli kymmenen kuukauden jälkeen. Molempien silmissä käsittämätön pelko, suru, suuttumus...
Ensimmäinen näkeminen äitin kanssa. Pelkkiä kyyneliä, mutta ei jälleennäkemisen riemusta, vaan surusta. "Mä soitin, helikopterilla, neliraajahalvaus. Kuopioon, joo, nyt heti... Se sattui varmaan kaksi tuntia sitten, me oltiin kai Heinolan ja Mikkelin välillä."
Näin sen auton. Vähän myöhemmin näin sen äidin. Se oli turta. En ole ikina nähnyt mitään niin kummallista. En voinut pidätellä kyyneliä, se oli ihan tyyni. Pyysi anteeksi, että mun kotiinpaluu olisi näin ikävä. Pyysi anteeksi?!?
Miksi tämä painajainen ei voi vieläkään loppua? Teho-osastoja, sairaalabakteereita, korkeita tulehdusarvoja, monta leikkausta. Sitten taas vähän toivoa. Sitten taas hengityskone, uusi leikkaus, taas yliopistolliseen, ei, lääkärit ei tiedä. "Tämä on ihan uutta". Varmasti. Mutta se on niin väärin. Väärin. Tää on juuri sitä kliseetä, jota kaikki toistaa. Että sen tajuaa vasta, kun omalle kohdalle osuu. Silti: Sen tajuaa vasta, kun omalle kohdalle osuu.
Ei muhun osunut silloin, kun isä vietiin sydänkohtausepäilyissä sairaalaan. Se on ihan eri asia. Vaikka se on mun isä. Tää on jotain muuta.
En tiedä, olenko vieläkään sopeutunut kotiin. Siitä on jo melkein kolme kuukautta, tai kaksi ja puoli, absurdia. Miten kaikki itki. Miten se vaan jatkuu. Epätietoisuus, kaikki tää paska. Elämä kulkee siinä rinnalla. Koulu, ylioppilaskokeet, bileet. Kyllä sen unohtaa, ei sitä tauotta ajattele. Silti, se on kaikkein syvimmällä. Vaikka valitankin omista pienistä ongelmistani, mietin, kuinka nopeasti laihdun viisi kiloa tai miten saisin tukasta kuohkeamman. Turhaa kaikki.
Sain muuten ajokortin. Molemmat kokeet ekoilla läpi. Ja auton. Ja enkun aine lähti E:nä. Saksasta en tiedä. Vaikka se onkin turhaa, ärsyttää että se meni huonosti. Kai.
Luulen, että tää on pahentanut mussa jotain.
Maailmaa voi vihata.