Ennen meni tunteja jutellen, "oli kiva nähdä," nyt muuta sanoa osaa en
Tämä on yksi niistä hiljaisista öistä, milloin pukeudun tätini kutomiin villasukkiin ja juon neljättä kertaa samasta teepussista tehtyä höyryävää ja mautonta teetä. Istun tuolillani katsoen ulkona katuvalojen alla leijailevia lumihiutaleita toivoen, että joskus ikkunasta avautuva maisema olisi jotain kauniimpaa kuin kerrostaloja ja liikennevaloja.
Eilen mä luulin hukkuvani. Jouduin jälleen päästämään seuraavaksi neljäksi päiväksi irti kädestä, mikä pitää mua pinnalla. Ilman sitä tunnen oloni turvattomaksi, mitättömäksi ihmiskappaleeksi, minkä tarkoituksena on kulkea vain virran mukana. Yritän nousta kanssakulkijoiden avulla takaisin ylös, mutta pettymyksekseni huomaan heidän olevan liian välinpitämättömiä auttaakseen. Siirryn epätoivoisena rantaan yksin tunteiden ja ajatusten kanssa, mutta jo muutaman kyyneleen jälkeen päätän ruveta kuuntelemaan sisintäni, minkä olen hiljentänyt liian monta kertaa: Mä en oo tän arvonen. Jos vielä joku pahentaa mun olotilaa, se ei oo mun arvonen.
Tuollainen pieni ajatus sai silmäni avautumaan. Aivan kuin liian täysi vaatekaappi piilottaa kaikki parhaimmat paidat unohduksiin, niin käy myös kavereiden kanssa. Vaikka säilyttäisikin alahyllyllä monia vuosia vanhaa lempipaitaansa, ei se koskaan tule istumaan niin hyvin päälle kuin joskus aiemmin - ei vaikka sitä kuinka haaveilisi. Joskus kaikkien niiden vaatteiden alta voi kuitenkin löytyä ne farkut, joita ei ole koskaan käyttänyt, mutta joihin täydellisesti ihastuu muutaman sesongin muita jäljessä. Silti taidan tarvita kevätsiivouksen niin kavereiden kuin vaatteidenkin osalta. Miksi säilyttäisin rumaa, kulunutta mekkoani, jos yhtä hyvin voisin lahjoittaa sen vähäosaisille?