Kärsitään taas se polte
Huhhah. Lintsasin eilen iltapäiväluennon, jotta saisin tehdyksi asioita jotka ovat odottaneet viikkokausia. Lopulta sain tehdyksi vain listan niistä, mutta alku sekin. Menin treeneihin, jossa kävi ilmi että tilaamamme 8-10 min sävellyksen sijaan saimme 26 min. Miten kellään voi olla pokkaa...? En tajua. Kantaesitysvelvoite ei totisesti päde, jos minulta kysytään. Eihän sellaista järkälettä jaksa kukaan edes kuunnella!
Olen taistellut tämän viikon niskahartioitten- ja päänsäryn kanssa. Keskiviikkona alkoi migreeni, josta selviydyin lopulta Sirdaludeilla ja parasetamolilla, mutta nyt taas jumittaa siihen malliin että uutta kohtausta sopii odottaa koska tahansa. Tarvisin uuden sängyn, luulen. Oikeastaan en tarvisi kuin patjan, koska T lupasi repiä sängystäni irti jouset joten jäljelle jäisi vain sänkykehikko sälepohjineen, johon voisi heittää patjan päälle. Halajaisin kovasti futonia, mutten tiedä pystynkö kustantamaan niin paljoa. Asialle on joka tapauksessa tehtävä jotain melko pian, koska ennen sitä ei selkäni parane, ja pikkuhiljaa käy sapettamaan jatkuvan jomotuksen kanssa eläminen.
Katselin taas keskivartaloni sivuprofiilia peilistä, kuten joka ikinen aamu on ollut tapanani jo useamman vuoden. Tällä kertaa totesin että ei haittaa vaikka mikään kohta vartalostani ei näytäkään hoikalta vaan normaalilta(!). Iso juttu, mulle. En edes kovin paljoa muista pahimmista ajoista, paitsi ne pahoinvointi- ja velttouskohtaukset, kun en jaksanut kohottaa kroppaani pystyasentoon, ja pelkkä oleminen tuntui liian raskaalta fyysiseltä rasitukselta.
Tää on muuten loistokampanja, vihdoinkin syömishäiriöistä voidaan kuvata muunakin kuin liki arkkuun valmiina luurankona.
Mulle syömishäiriö on ollut merkittävin asia mun elämässä tähän asti. Kamalaa, tavallaan, koska se tarkoittaa, ettei sen jälkeen enää mikään tunnu. Se oli kaiken tarkoitus, siinä pärjääminen ainut tavoite ja nälkälaihuuseuforia ja itseviha (sama asia eri puolilta) ainut olotila. Siksi(kin) luopuminen on vaikeaa. Ei ole kerta kaikkiaan mitään, mikä toisi vastaavan tunteen, ja kaikki tuntuu laimealta. Tietysti tämän lisäksi on vielä kaikki lieveilmiöt. Joudun laskeutumaan syömishäirikön jalustaltani tavallisten kuolevaisten joukkoon ja etsimään merkitystä olemiselleni jostain muualta, sieltä mistä muutkin ihmiset. Jestas. Enkö mä olekaan erityinen, mitenkään, edes ihan hipuhitusen vertaa?! Olenko ihan yhtä tylsä kuin kaikki muutkin? En halua!
Nyt täytyy yrittää löytää jotain yhtä suurta, jotain joka veisi voiton jopa syömishäiriön tuomasta merkityksellisyyden tunteesta.
Olen taistellut tämän viikon niskahartioitten- ja päänsäryn kanssa. Keskiviikkona alkoi migreeni, josta selviydyin lopulta Sirdaludeilla ja parasetamolilla, mutta nyt taas jumittaa siihen malliin että uutta kohtausta sopii odottaa koska tahansa. Tarvisin uuden sängyn, luulen. Oikeastaan en tarvisi kuin patjan, koska T lupasi repiä sängystäni irti jouset joten jäljelle jäisi vain sänkykehikko sälepohjineen, johon voisi heittää patjan päälle. Halajaisin kovasti futonia, mutten tiedä pystynkö kustantamaan niin paljoa. Asialle on joka tapauksessa tehtävä jotain melko pian, koska ennen sitä ei selkäni parane, ja pikkuhiljaa käy sapettamaan jatkuvan jomotuksen kanssa eläminen.
Katselin taas keskivartaloni sivuprofiilia peilistä, kuten joka ikinen aamu on ollut tapanani jo useamman vuoden. Tällä kertaa totesin että ei haittaa vaikka mikään kohta vartalostani ei näytäkään hoikalta vaan normaalilta(!). Iso juttu, mulle. En edes kovin paljoa muista pahimmista ajoista, paitsi ne pahoinvointi- ja velttouskohtaukset, kun en jaksanut kohottaa kroppaani pystyasentoon, ja pelkkä oleminen tuntui liian raskaalta fyysiseltä rasitukselta.
Tää on muuten loistokampanja, vihdoinkin syömishäiriöistä voidaan kuvata muunakin kuin liki arkkuun valmiina luurankona.
Mulle syömishäiriö on ollut merkittävin asia mun elämässä tähän asti. Kamalaa, tavallaan, koska se tarkoittaa, ettei sen jälkeen enää mikään tunnu. Se oli kaiken tarkoitus, siinä pärjääminen ainut tavoite ja nälkälaihuuseuforia ja itseviha (sama asia eri puolilta) ainut olotila. Siksi(kin) luopuminen on vaikeaa. Ei ole kerta kaikkiaan mitään, mikä toisi vastaavan tunteen, ja kaikki tuntuu laimealta. Tietysti tämän lisäksi on vielä kaikki lieveilmiöt. Joudun laskeutumaan syömishäirikön jalustaltani tavallisten kuolevaisten joukkoon ja etsimään merkitystä olemiselleni jostain muualta, sieltä mistä muutkin ihmiset. Jestas. Enkö mä olekaan erityinen, mitenkään, edes ihan hipuhitusen vertaa?! Olenko ihan yhtä tylsä kuin kaikki muutkin? En halua!
Nyt täytyy yrittää löytää jotain yhtä suurta, jotain joka veisi voiton jopa syömishäiriön tuomasta merkityksellisyyden tunteesta.