What's in my cake this time
Viimeisiä päiviä Oulussa viedään. Tänään tulee lähtö Puokkarista Lintulalalaan (hah kun olenkin taas hauska) T:n isän maalausyksiöön. Käytiin siellä eilen, edellinen yöpyjä (T:n isän lapsyydenystävä) oli jättänyt kämpän karuun kuntoon. Ei siellä sotkuista ollut, ei suinkaan, mutta tupakkia oli polteltu sisällä ja tumpit olivat kahvinkeittimen suodattimessa. Yääääh!!! Jätettiin ikkunat auki, toivottavasti siellä ei tänään haise aivan niin pahalta. Puhtaat lakanat ja pyyhkeet täytyy jostain sinne vielä nakittaa, sitten siellä kenties kykenee oleilla. Tosin tänä aamuna haisi ulkonakin levän ja eritteiden sekoitukselta. No, en ole hienohelma enkä valita.
Oon varmasti lihonut täällä ollessani. En tiedä onko se hyvä vai huono, kun en osaa edelleenkään itseäni hahmottaa, enkä vaa'alle suostu. Pariin otteeseen olen leiponut sämpyliäisiä ja eilen tekaisin nopsan piirakan (perusohjeen hain Pitkätassun Annin kautta ja sitä sitten muokkailin sen mukaan mitä kaapista löytyi). Hieman kirpsakkaa tuli kun oli punaherukkaa marjana mutta hyvää kuitenkin. Pohja oli varsin onnistunut. Tosin en ole erityisen luotettava arvioija, koska edellisen kerran leivoin piirakkaa ehkä joskus ennen sairastumistani. Ja siitähän on vuosia. Noh. Siinä missä monet, monet entiset ja nykyiset syömishäiriöiset kammoksuvat rasvan levittämistä leivälle, niin hahaa! Minäpä en. Edes vaikka kyseessä on Oivariini, tuo rasvaisista rasvaisin. Mutta pakko myöntää, se myös maistuu parhaalle, kautta tukkeutuvien verisuonteni. En myöskään enää laske kuinka monta kaloria tulee kuhunkin leipomaani sämpylään. Turhaan sitä itseään masentaa.
Olen kyllä tiedostanut sen tosiasian, että jossakin vaiheessa on pakko alkaa liikkua. Jälleen kerran toisin kuin entiset tai nykyiset syömishäiriöiset yleensä, en todellakaan ole ollut mikään himoliikkuja. Pahimpina aikoina juoksin, kun paineet energiankuluttamiseen olivat niin kovat, mutta nykyisin en varsinaista liikuntaa harrasta juuri lainkaan, jos koiran kanssa ulkoilua ja kävelyä muuten vaan ei lasketa. Pelkään kai yhä sitä pelottavaa heikotusta, jonka kanssa elin melko pitkään. Näkeehän sen siinäkin, että aina kun olen reissussa, pitää olla jotain pientä energiapitoista evästä mukana. Pikkuhiljaa alan kaivata jotain ihan kunnollista liikuntaa. Lenkkeily on minusta aina ollut tylsää, mutta rahavarani eivät taida muuhun piisata.
Toinen asia, missä syömishäirikköhistoriani yhä tuntuu, on ateriointivälien pitenemisen aiheuttama tila. Eilen söin ihan kelpo annoksen kasvisgratiinia T:n isän luona, ja niin vaan iltasella vetelin herkkuja minkä napa veti, kun en iltapäivästä syönyt minkäänlaista välipalaa. Tuntuuko minusta hyllyvältä? Kyllä. Pelkäänkö lihomista? Jo vain. Haluaisinko laihtua? Tietysti. Mutta mulla on niin paljon muutakin ajateltavaa ja tehtävää, etten ahdistu asiasta (enää) kuin hetkittäin. Tosin ensi viikolla, kun Riikka aivan varmasti haluaa minut taas punnita, en suostu. Mietin kyllä, pitäisikö perua Riikan aika, koska ei tässä nyt mitään suurempaa ongelmaa ole. Jos sitä siirtäisi muutamalla viikolla, näkisi taas miten menee kotopuolessa. Sillähän on kuitenkin enemmän merkitystä.
Tarvinnee viimeistellä pienimuotoinen siivous. Kun aikanani laskeudun Helsinniin, odottaa minua varsin laaja-alainen operaatio oman huoneeni kanssa. Huoh, hengästyttää jo valmiiksi. Onneksi sitäkin voi siirtää oleilemalla mahdollisimman paljon poissa kotoa. Ehkä pitäisikin muuttaa aina kesäksi puistoon, säästyisi liialta siivoamiselta (ihan kuin vaaraa olisi nytkään).
Oon varmasti lihonut täällä ollessani. En tiedä onko se hyvä vai huono, kun en osaa edelleenkään itseäni hahmottaa, enkä vaa'alle suostu. Pariin otteeseen olen leiponut sämpyliäisiä ja eilen tekaisin nopsan piirakan (perusohjeen hain Pitkätassun Annin kautta ja sitä sitten muokkailin sen mukaan mitä kaapista löytyi). Hieman kirpsakkaa tuli kun oli punaherukkaa marjana mutta hyvää kuitenkin. Pohja oli varsin onnistunut. Tosin en ole erityisen luotettava arvioija, koska edellisen kerran leivoin piirakkaa ehkä joskus ennen sairastumistani. Ja siitähän on vuosia. Noh. Siinä missä monet, monet entiset ja nykyiset syömishäiriöiset kammoksuvat rasvan levittämistä leivälle, niin hahaa! Minäpä en. Edes vaikka kyseessä on Oivariini, tuo rasvaisista rasvaisin. Mutta pakko myöntää, se myös maistuu parhaalle, kautta tukkeutuvien verisuonteni. En myöskään enää laske kuinka monta kaloria tulee kuhunkin leipomaani sämpylään. Turhaan sitä itseään masentaa.
Olen kyllä tiedostanut sen tosiasian, että jossakin vaiheessa on pakko alkaa liikkua. Jälleen kerran toisin kuin entiset tai nykyiset syömishäiriöiset yleensä, en todellakaan ole ollut mikään himoliikkuja. Pahimpina aikoina juoksin, kun paineet energiankuluttamiseen olivat niin kovat, mutta nykyisin en varsinaista liikuntaa harrasta juuri lainkaan, jos koiran kanssa ulkoilua ja kävelyä muuten vaan ei lasketa. Pelkään kai yhä sitä pelottavaa heikotusta, jonka kanssa elin melko pitkään. Näkeehän sen siinäkin, että aina kun olen reissussa, pitää olla jotain pientä energiapitoista evästä mukana. Pikkuhiljaa alan kaivata jotain ihan kunnollista liikuntaa. Lenkkeily on minusta aina ollut tylsää, mutta rahavarani eivät taida muuhun piisata.
Toinen asia, missä syömishäirikköhistoriani yhä tuntuu, on ateriointivälien pitenemisen aiheuttama tila. Eilen söin ihan kelpo annoksen kasvisgratiinia T:n isän luona, ja niin vaan iltasella vetelin herkkuja minkä napa veti, kun en iltapäivästä syönyt minkäänlaista välipalaa. Tuntuuko minusta hyllyvältä? Kyllä. Pelkäänkö lihomista? Jo vain. Haluaisinko laihtua? Tietysti. Mutta mulla on niin paljon muutakin ajateltavaa ja tehtävää, etten ahdistu asiasta (enää) kuin hetkittäin. Tosin ensi viikolla, kun Riikka aivan varmasti haluaa minut taas punnita, en suostu. Mietin kyllä, pitäisikö perua Riikan aika, koska ei tässä nyt mitään suurempaa ongelmaa ole. Jos sitä siirtäisi muutamalla viikolla, näkisi taas miten menee kotopuolessa. Sillähän on kuitenkin enemmän merkitystä.
Tarvinnee viimeistellä pienimuotoinen siivous. Kun aikanani laskeudun Helsinniin, odottaa minua varsin laaja-alainen operaatio oman huoneeni kanssa. Huoh, hengästyttää jo valmiiksi. Onneksi sitäkin voi siirtää oleilemalla mahdollisimman paljon poissa kotoa. Ehkä pitäisikin muuttaa aina kesäksi puistoon, säästyisi liialta siivoamiselta (ihan kuin vaaraa olisi nytkään).