Hyytynyttä häpeää
Aamiaistin Sentencedin kanssa ja kuvittelin lähteväni sen jälkeen kotiin kirjoittamaan diskurssianalyysia joka pitää palauttaa huomenna. Jumitin kaupungille ja istuin Saran kanssa Wäinössä ja kävin kotimatkalla Uffissa ja analyysi on vieläkin tekemättä. Tänään täytyy myös tsekata vielä esitelmä (ahhah, aion esitellä syömishäiriöitä) jonka pidän huomenna, ja aamulla sit pitänee printata analyysi ja lähteet esitelmästä opskalle luovutettavaksi. Ärsyttää Shtadian käytäntö printtaamisesta, mieluummin maksaisin jonkun nimellisen maksun niin että voisi vaan kävellä atk-luokkaan (anteeksi, media centeriin) ja printata mitä tarvin kuin roudaisin mukanani paperia jos satun muistamaan silloin kun pitää jotain printata.
Oon miettiny tosi paljon ruokajuttuja ja olin hetken taas syömättä juuri mitään mut sit tuli niin paska olo ja T ravisteli myös irti siitä niin että tänään on menny taas melko paljon kaikkea. Mikä on kai ihan hyvä, koska vaikka oonkin normaalipainossa en usko että mun luusto tai kroppa ylipäätään siitä suuttuis vaikka kiloja tulisi. Tosin ajatuksena sinällään se on pahuksen pelottava, mut jos nyt ajatellaan että aion tässä ulottuvuudessa notkua niin voishan sitä saman tien sitten voida suhteellisen mukavastikin. Ällöän kyllä keskivartaloani yhä, enkä tiedä meneekö se koskaan pois, mutta sen kanssa on nyt vaan elettävä. Kesä on jännää aikaa sen suhteen, kun ei ole juuri tekemistä, jää aikaa pähkäillä ruoka- ja painojuttujen kanssa.
Projektin äkkikuolema harmittaa yhä. En ole saanut vastausta kustantajalta joka lähti koko asiaa alun perin ajamaan eteenpäin, mikä on kumma. Ehkä pitäisi pommittaa sitä uudella sähköpostilla, mut jotenkin nolottaa sellanen.
Nyt pitäis kai ryhtyä sen analyysin kimppuun. Voihan kökkö. Jumittaa.
Oon miettiny tosi paljon ruokajuttuja ja olin hetken taas syömättä juuri mitään mut sit tuli niin paska olo ja T ravisteli myös irti siitä niin että tänään on menny taas melko paljon kaikkea. Mikä on kai ihan hyvä, koska vaikka oonkin normaalipainossa en usko että mun luusto tai kroppa ylipäätään siitä suuttuis vaikka kiloja tulisi. Tosin ajatuksena sinällään se on pahuksen pelottava, mut jos nyt ajatellaan että aion tässä ulottuvuudessa notkua niin voishan sitä saman tien sitten voida suhteellisen mukavastikin. Ällöän kyllä keskivartaloani yhä, enkä tiedä meneekö se koskaan pois, mutta sen kanssa on nyt vaan elettävä. Kesä on jännää aikaa sen suhteen, kun ei ole juuri tekemistä, jää aikaa pähkäillä ruoka- ja painojuttujen kanssa.
Projektin äkkikuolema harmittaa yhä. En ole saanut vastausta kustantajalta joka lähti koko asiaa alun perin ajamaan eteenpäin, mikä on kumma. Ehkä pitäisi pommittaa sitä uudella sähköpostilla, mut jotenkin nolottaa sellanen.
Nyt pitäis kai ryhtyä sen analyysin kimppuun. Voihan kökkö. Jumittaa.