Kamikazeee!
Olen melkein ylpeä voidessani sanoa että selviydyin tästä viikosta lintsaamatta. Haha, olihan mulla peräti kolme kolme luentoa ja yksi ryhmätyön suunnittelu... Tänään alkoi yksi teoria-aineista ja voi kiesus että opska onkin käsi. Ihan totta, vaikka tiedän että hän on varsin hyvä omalla osa-alueellaan, niin opettajaksi hänen ei olisi pitänyt ruveta. Luulisi olevan itselleenkin turhauttavaa kun jengi vaan piirtelee, huokailee tai pyörittelee silmiään... Tiedän suhtautuvani häneen jo valmiiksi ankarasti, niskakarvat nousevat pystyyn äänensä kuulemisesta, ja pienimmätkin mokat herättävät "mitä mä sanoin"-aatoksia. Kuten vaikka tänään, jo ennen kuin olin koko tyyppiä edes nähnyt, kun ilmoitettu luokka (3. kerroksessa) oli väärä, tunti pidettiinkin ekassa kerroksessa. Jos luokan muutoksen kerran tietää, eikö sitä voi käydä merkkaamassa ilmoitustaululle?! Murh. Ja se älytön epäolennaisuuksien vatvominen johon kuluu täysin turhaan aikaa... Meinasi jo palaa käämit muiltakin kuin allekirjoittaneelta. Kaiken huipuksi vihaan sitä kun kysellään henkilökohtaisuuksia - vaikka sitten opetusmielessäkin - opiskeluryhmässä. Aaargh, ammattitaidotonta indeed!
Konsertti lähestyy. Tänään treeneissä hihkuin miltei heurekaa kun vihdoin sain kiinni, mistä eräässä biisissä kenties lauletaan. Tulkintani on kenties hyvinkin erilainen kuin jonkun toisen, mutta ei siinä nyt mistään kevään tulosta ja lintujen laulusta ainakaan ole kyse. Tai päätelkää itse jos jaksatte sen lukea. Jos ette, velvoitan tulemaan konserttiin. Tai vaikka jaksaisittekin. Nih.
Jonakin aamuna, jonakin kevätaamuna
auringon kohotessa taivaalle
nousen ratsuni selkään.
Maan kätkettyihin lakeihin sidottu ruumiini nukkuu,
rauhattomat ajatukseni harhailevat unien hämärillä niityillä,
tuhat totuutta tunteva henkeni ei kuule äänettömiä askeleitani
eikä hevoseni kavioitten riemuitsevaa töminää.
Ratsun selkään nousee ahdistettu, kauan piinattu, tuhat kertaa rangaistu,
mutta vihassa ja rakkaudessa, jäässä ja tulessa murtumaton,
ikuisesti elävä,
hän jota mään päälle jäävät eivät tunne.
Minä yksin tunnen tämän aamun salaisuuden.
Minun kutsuani yksin hevoseni tottelee.
Minä yksin näen portailtani alkavan lunastuksen tien,
joka leveänä ja tasaisena, auringon valaisemana nousee pilviin.
Ikuisuuden hopeoimana se jättää taakseen kaiken,
mitä olen nähnyt ja mistä olen kuullut
ja katoaa tietojeni rajojen tuolle puolen, aavistusteni tasangoille.
Siis ylpeään juoksuun, uskoni kultainen ratsu.
Vain hetken kumisevat kaviot kattojen yllä,
vain silmänräpäyksen välähtää varjoni taivaan pilviä vasten.
Silloin olen jo kaukana, vapautettu.
(Toivo Pekkanen)
Etenkin viimeinen säkeistö vetää selkäpiin karrelle. Hell yeah.
Konsertti lähestyy. Tänään treeneissä hihkuin miltei heurekaa kun vihdoin sain kiinni, mistä eräässä biisissä kenties lauletaan. Tulkintani on kenties hyvinkin erilainen kuin jonkun toisen, mutta ei siinä nyt mistään kevään tulosta ja lintujen laulusta ainakaan ole kyse. Tai päätelkää itse jos jaksatte sen lukea. Jos ette, velvoitan tulemaan konserttiin. Tai vaikka jaksaisittekin. Nih.
Jonakin aamuna, jonakin kevätaamuna
auringon kohotessa taivaalle
nousen ratsuni selkään.
Maan kätkettyihin lakeihin sidottu ruumiini nukkuu,
rauhattomat ajatukseni harhailevat unien hämärillä niityillä,
tuhat totuutta tunteva henkeni ei kuule äänettömiä askeleitani
eikä hevoseni kavioitten riemuitsevaa töminää.
Ratsun selkään nousee ahdistettu, kauan piinattu, tuhat kertaa rangaistu,
mutta vihassa ja rakkaudessa, jäässä ja tulessa murtumaton,
ikuisesti elävä,
hän jota mään päälle jäävät eivät tunne.
Minä yksin tunnen tämän aamun salaisuuden.
Minun kutsuani yksin hevoseni tottelee.
Minä yksin näen portailtani alkavan lunastuksen tien,
joka leveänä ja tasaisena, auringon valaisemana nousee pilviin.
Ikuisuuden hopeoimana se jättää taakseen kaiken,
mitä olen nähnyt ja mistä olen kuullut
ja katoaa tietojeni rajojen tuolle puolen, aavistusteni tasangoille.
Siis ylpeään juoksuun, uskoni kultainen ratsu.
Vain hetken kumisevat kaviot kattojen yllä,
vain silmänräpäyksen välähtää varjoni taivaan pilviä vasten.
Silloin olen jo kaukana, vapautettu.
(Toivo Pekkanen)
Etenkin viimeinen säkeistö vetää selkäpiin karrelle. Hell yeah.