Romania
Keskiviikko 26.8
Saavuin Otopeniin kahdentoista aikaan keskipäivällä. Radu vanhempineen oli minua siellä vastassa. Tuntui kuin kahta viikkoa tapaamistemme välillä ei olisi koskaan ollutkaan. Kuinka kummallista. Tiedän käyneeni jo viikon koulua, teoriassa kaksi, mutta olen unohtanut kaiken mitä tuona aikana tapahtui. Toisarvoiset asiat kai pyyhkiytyvät muistista antaakseen tilaa tärkeimmille.
Ajomatka Sloboziaan vei noin kolme tuntia. En ole varma. Pysähdyimme välillä ostamaan vettä ja vinkeitä täytekeksejä (pricomigdale) sekä meloneja. Lisäksi piipahdimme katsomassa strutseja. Vinkeitä nekin.
Innostuin aina nähdessäni hevosvaunut, ja heh, se tapahtuikin melkoisen useasti, sillä ajoimme halki usean kylän. Niitä oli tuhka tiheään. Jollei ikkunasta näkynyt kyläidyliä, näkyi siitä preeriaa erehdyttävästi muistuttavaa peltoa. Siteeratakseni erästä suomalaismiestä lentokoneen laskeutuessa: ”Jumalauta mitkä pellot!”
Slobozia oli kauniimpi kuin Radun kuvailujen perusteella olisi voinut luulla. Voi olla, että pienehkö kaupunki käy nopeasti tylsäksi varsinkin kun dokaamista kohtaan ei ole pienintäkään mielenkiintoa (yksi monista meitä yhdistävistä tekijöistä), mutta turistin näkökulmasta se oli oikein mukava. Yllätyin huomatessani, ettei kommunismi ollut jättänyt jälkeensä laatikkomaisia kerrostalokomplekseja, vaan että ulkosivujen arkkitehtuuri oli hyvin kaunista ja kekseliästä. Maalattu niitä kuitenkaan oli tuskin pariin kymmeneen vuoteen. Sääli.
Illalla, kun lämpötila oli pudonnut kolmenkymmenen tienoilta pariinkymmeneen, Radun veli Claudiu ajoi meidät keskustaan (asuvat omakotitaloalueella Slobozia Nouassa, akshully). Kävimme 1600-lukulaisella luostarilla - itseasiassa muuri oli jopa tuhat vuotta vanha - ja suuressa puistossa, jonka keskellä oli vain hieman Helsingin tuomiokirkkoa pienempi… katedraali? Eivätkös ortodoksiset rakennukset ole joko kappeleita tai katedraaleja? Emme kuitenkaan menneet sisään, sillä meneillään oli messu.
Tässä vaiheessa Claudiu oli lähtenyt tapaamaan tyttöystäväänsä (Georgiana) ja Radu vei minut suosikkipaikkaansa, hylätylle stadiumille lähellä puistoa.
Radun koira Rex on ihana aivoton riemumakkara. Perheellä on toinenkin koira, Ursa, mutta sen lähelle en mennyt. Vahdin vaistot ovat sillä varsin vahvoina (kummatkin ovat suurikokoisia pihakoiria), ja se oli kymmenessä vuodessa haukkunut äänensä käheäksi. Joku olisi voinut sahata lankkua ja saada aikaan samanlaisen rahisevan metelin.
Reasilvia ja Zaharia (muista kysyä nimien oikeinkirjoituksesta) ovat erittäin mukavia ihmisiä. Kumpikaan ei tosin puhu englantia. Mitäpä tuosta.
Illalla katsoimme vanhan komedian lentokoneesta.
Torstai
Lähdimme Constantaan. Hiihaa. Mukana olivat meidän lisäksemme Georgiana ja Claudiu. Jälkimmäisiksi mainitut menivät rannalle ja minä ja Radu aloitimme kaupunkikierroksemme syömällä pizzaa. Ravintola oli astetta hienompi, mutta laskua kertyi, mitä, viiden euron verran per henkilö? Romanian parhaita puolia on se, että kaikki on ilmaista.
Kävimme kansallismuseossa ja aukean toisella puolella olevassa moskeijassa. En olisi arvannut sen olevan niin paljon kirkon kaltainen. Kiipesimme myös ylös torniin ihmettelemään maisemia.
Romanialaisten ystävällisyys määräytyy sen mukaan, ovatko he töissä vai vapaalla. Vapaalla ollessaan he ovat äärimmäisen ystävällisiä ja avuliaita, työaikanaan puolestaan huomiota herättävän ynseitä. Poikkeuksiakin jälkimmäisestä ryhmästä löytyi, kuten esimerkiksi pizzerian ukkeli.
Luulin jo nähneeni aquariumeja tarpeekseni, mutta olin väärässä. Suurinta osaa Constantan aquariumin kaloja en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.
Kahlasin rantavedessä. Söimme jäätelöä. Radu on ihana. Ennen paluutamme Sloboziaan kävimme matkan varrella sijaitsevassa Vladeni -nimisessä kylässä, jossa perheellä on kesäpaikka. Oli tosin varsin pimeää, enkä nähnyt ulkona paljoa. Sen verran kuitenkin, että piha oli aikamoisen kokoinen.
Perjantai
Tämän päivän vietimme kaksin Radun kanssa Sloboziassa tutustuen kaupunkiin lähemmin päivänvalossa. Kävimme museossa, 1600-luvula rakennetussa pikkukirkossa joka oli kokonaisena roudattu vuorilta Sloboziaan, uusimme visiitin katedraaliin (tällä kertaa emme voineet mennä sisään koska minulla oli aavistuksen liian lyhyt hame) ja stadiumille jotta sain otetuksi kunnon kuvat, pelasimme biljardia ja kävimme Kaufland -nimisessä marketissa, josta ostin kymmenellä eurolla suklaata. Tavaraa kertyi normaali muovikassillinen. Niin halpaa, niin halpaa.
Illalla katselimme Radun lapsuusajan videoita. Hän oli niissä kolme- ja kuusivuotias. Melkein alkoi itkettää kun oli niin söpö. Mikä minua vaivaa.
"Becusorul! 833"
Lauantai
Lähdimme Sloboziasta Radun perheen (veljeä lukuunottamatta) kanssa. Ajoimme noin kolme tuntia Targovisteen, jossa majoituin Radun kanssa hänen serkkunsa Dianan luokse. Päivä kului kaupungilla hiippaillessa. Kävimme Vlad Tepes Seivästäjän linnassa, kauniissa puistossa ja vanhassa luostarissa.
Kadulla elävät koirat liikkuivat harvoin yksin; useimmiten näki kaksi kaverusta kerrallaan. Eärs pikkukoira kuitenkin vaikutti olevan kaikkien lajitoveriensa epäsuosiossa. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin tajusimme sen seuraavan meitä, mutta kokonaisuudessaan Adi (nimeän kaikki näennäisen nimettömät koirat Adiksi, huomaan) pysyi perässämme Dianalta lähtömme jälkeen aina siihen asti, kun meidät haettiin autolla...
...Tapaamaan Radun isoäitä. Paikalla oli myös eno ja täti. Jokohan mainitsin, että kaikki olivat alituiseen hyvin ystävällisiä. Enpä muuten ole koskaan syönyt niin ruotoista kalaa. Minulta meni pitkään saada liha erotelluksi, mutta muut hotkaisivat kalan napaansa hetkessä. Olivat harjoitelleet, mokomat.
Illalla Dianan luona yritimme katsoa Erzsebet Bathorysta kertovan dokumentin, mutta miltei nukahdimme istuallemme.
Sunnuntai
Kiertelimme vielä hetken Targovistea ennen lähtöämme Otopeniin ja lentokentälle.
Koskahan sinne pääsisi takaisin?
Saavuin Otopeniin kahdentoista aikaan keskipäivällä. Radu vanhempineen oli minua siellä vastassa. Tuntui kuin kahta viikkoa tapaamistemme välillä ei olisi koskaan ollutkaan. Kuinka kummallista. Tiedän käyneeni jo viikon koulua, teoriassa kaksi, mutta olen unohtanut kaiken mitä tuona aikana tapahtui. Toisarvoiset asiat kai pyyhkiytyvät muistista antaakseen tilaa tärkeimmille.
Ajomatka Sloboziaan vei noin kolme tuntia. En ole varma. Pysähdyimme välillä ostamaan vettä ja vinkeitä täytekeksejä (pricomigdale) sekä meloneja. Lisäksi piipahdimme katsomassa strutseja. Vinkeitä nekin.
Innostuin aina nähdessäni hevosvaunut, ja heh, se tapahtuikin melkoisen useasti, sillä ajoimme halki usean kylän. Niitä oli tuhka tiheään. Jollei ikkunasta näkynyt kyläidyliä, näkyi siitä preeriaa erehdyttävästi muistuttavaa peltoa. Siteeratakseni erästä suomalaismiestä lentokoneen laskeutuessa: ”Jumalauta mitkä pellot!”
Slobozia oli kauniimpi kuin Radun kuvailujen perusteella olisi voinut luulla. Voi olla, että pienehkö kaupunki käy nopeasti tylsäksi varsinkin kun dokaamista kohtaan ei ole pienintäkään mielenkiintoa (yksi monista meitä yhdistävistä tekijöistä), mutta turistin näkökulmasta se oli oikein mukava. Yllätyin huomatessani, ettei kommunismi ollut jättänyt jälkeensä laatikkomaisia kerrostalokomplekseja, vaan että ulkosivujen arkkitehtuuri oli hyvin kaunista ja kekseliästä. Maalattu niitä kuitenkaan oli tuskin pariin kymmeneen vuoteen. Sääli.
Illalla, kun lämpötila oli pudonnut kolmenkymmenen tienoilta pariinkymmeneen, Radun veli Claudiu ajoi meidät keskustaan (asuvat omakotitaloalueella Slobozia Nouassa, akshully). Kävimme 1600-lukulaisella luostarilla - itseasiassa muuri oli jopa tuhat vuotta vanha - ja suuressa puistossa, jonka keskellä oli vain hieman Helsingin tuomiokirkkoa pienempi… katedraali? Eivätkös ortodoksiset rakennukset ole joko kappeleita tai katedraaleja? Emme kuitenkaan menneet sisään, sillä meneillään oli messu.
Tässä vaiheessa Claudiu oli lähtenyt tapaamaan tyttöystäväänsä (Georgiana) ja Radu vei minut suosikkipaikkaansa, hylätylle stadiumille lähellä puistoa.
Radun koira Rex on ihana aivoton riemumakkara. Perheellä on toinenkin koira, Ursa, mutta sen lähelle en mennyt. Vahdin vaistot ovat sillä varsin vahvoina (kummatkin ovat suurikokoisia pihakoiria), ja se oli kymmenessä vuodessa haukkunut äänensä käheäksi. Joku olisi voinut sahata lankkua ja saada aikaan samanlaisen rahisevan metelin.
Reasilvia ja Zaharia (muista kysyä nimien oikeinkirjoituksesta) ovat erittäin mukavia ihmisiä. Kumpikaan ei tosin puhu englantia. Mitäpä tuosta.
Illalla katsoimme vanhan komedian lentokoneesta.
Torstai
Lähdimme Constantaan. Hiihaa. Mukana olivat meidän lisäksemme Georgiana ja Claudiu. Jälkimmäisiksi mainitut menivät rannalle ja minä ja Radu aloitimme kaupunkikierroksemme syömällä pizzaa. Ravintola oli astetta hienompi, mutta laskua kertyi, mitä, viiden euron verran per henkilö? Romanian parhaita puolia on se, että kaikki on ilmaista.
Kävimme kansallismuseossa ja aukean toisella puolella olevassa moskeijassa. En olisi arvannut sen olevan niin paljon kirkon kaltainen. Kiipesimme myös ylös torniin ihmettelemään maisemia.
Romanialaisten ystävällisyys määräytyy sen mukaan, ovatko he töissä vai vapaalla. Vapaalla ollessaan he ovat äärimmäisen ystävällisiä ja avuliaita, työaikanaan puolestaan huomiota herättävän ynseitä. Poikkeuksiakin jälkimmäisestä ryhmästä löytyi, kuten esimerkiksi pizzerian ukkeli.
Luulin jo nähneeni aquariumeja tarpeekseni, mutta olin väärässä. Suurinta osaa Constantan aquariumin kaloja en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.
Kahlasin rantavedessä. Söimme jäätelöä. Radu on ihana. Ennen paluutamme Sloboziaan kävimme matkan varrella sijaitsevassa Vladeni -nimisessä kylässä, jossa perheellä on kesäpaikka. Oli tosin varsin pimeää, enkä nähnyt ulkona paljoa. Sen verran kuitenkin, että piha oli aikamoisen kokoinen.
Perjantai
Tämän päivän vietimme kaksin Radun kanssa Sloboziassa tutustuen kaupunkiin lähemmin päivänvalossa. Kävimme museossa, 1600-luvula rakennetussa pikkukirkossa joka oli kokonaisena roudattu vuorilta Sloboziaan, uusimme visiitin katedraaliin (tällä kertaa emme voineet mennä sisään koska minulla oli aavistuksen liian lyhyt hame) ja stadiumille jotta sain otetuksi kunnon kuvat, pelasimme biljardia ja kävimme Kaufland -nimisessä marketissa, josta ostin kymmenellä eurolla suklaata. Tavaraa kertyi normaali muovikassillinen. Niin halpaa, niin halpaa.
Illalla katselimme Radun lapsuusajan videoita. Hän oli niissä kolme- ja kuusivuotias. Melkein alkoi itkettää kun oli niin söpö. Mikä minua vaivaa.
"Becusorul! 833"
Lauantai
Lähdimme Sloboziasta Radun perheen (veljeä lukuunottamatta) kanssa. Ajoimme noin kolme tuntia Targovisteen, jossa majoituin Radun kanssa hänen serkkunsa Dianan luokse. Päivä kului kaupungilla hiippaillessa. Kävimme Vlad Tepes Seivästäjän linnassa, kauniissa puistossa ja vanhassa luostarissa.
Kadulla elävät koirat liikkuivat harvoin yksin; useimmiten näki kaksi kaverusta kerrallaan. Eärs pikkukoira kuitenkin vaikutti olevan kaikkien lajitoveriensa epäsuosiossa. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin tajusimme sen seuraavan meitä, mutta kokonaisuudessaan Adi (nimeän kaikki näennäisen nimettömät koirat Adiksi, huomaan) pysyi perässämme Dianalta lähtömme jälkeen aina siihen asti, kun meidät haettiin autolla...
...Tapaamaan Radun isoäitä. Paikalla oli myös eno ja täti. Jokohan mainitsin, että kaikki olivat alituiseen hyvin ystävällisiä. Enpä muuten ole koskaan syönyt niin ruotoista kalaa. Minulta meni pitkään saada liha erotelluksi, mutta muut hotkaisivat kalan napaansa hetkessä. Olivat harjoitelleet, mokomat.
Illalla Dianan luona yritimme katsoa Erzsebet Bathorysta kertovan dokumentin, mutta miltei nukahdimme istuallemme.
Sunnuntai
Kiertelimme vielä hetken Targovistea ennen lähtöämme Otopeniin ja lentokentälle.
Koskahan sinne pääsisi takaisin?