Anteeksiantamaton
Nimi: Anteeksiantamaton
Kirjoittaja: Arte
Oikolukija: picca
Henkilöt: Pansy, rouva Parkinson, jästityttö
Ikäraja: K-18
Tyyli: angst, kauhu
Varoitukset: tarkkaan kuvailtua kidutusta
Yhteeveto: "Pansy, uudestaan."
Osallistuu: FF-100 Pansy Parkinson sanalla 028. Lapset, Bloodfest II: Tämä koskee minuun enemmän kuin sinuun.
A/N En ole ennen mitään tämän tapaista kirjoittanut, mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Minulla ainakin oli kivaa, toivottavasti tekin nautitte. Herkkämieliset: muistakaa vilkaista varoitukset, ikäraja ei keiku turhan takia noin korkealla. Piccalle taas kiitokset betauksesta ja neuvoista!
”Kidutu”, Pansyn heikko ääni toistaa, kun sen omistaja heilauttaa vastentahtoisesti sauvakättään ja yrittää langettaa yhtä anteeksiantamattomista edessään kerällä makaavaan tyttöön. Tämä värähtää ja vinkaisee hieman, mutta loitsu ei toimi kuten sen pitäisi. Pansy ummistaa silmänsä ja odottaa.
Lyönti tuleekin pian, suoraan kasvoille, ja jättää poskeen punaisen jäljen. ”Helvetin pentu, säälittävä kakara”, terävä naisääni sihahtaa ja tökkää Pansya sormella rintaan. Pansy yrittää tekeytyä pieneksi, kyyristää hartioitaan ja laskee päätään. Hänen sydämensä takoo nopeasti rinnassa ja katse harhailee maassa kyyhöttävässä tytössä, jästilapsessa. Kädet tärisevät hieman, kun hän katsoo, kuinka pieni lapsi puristaa silmiään yhteen, pysyy niin kerällä kuin vain voi, yrittää suojautua pelottavalta naiselta ja toiselta tytöltä.
”Kidutu”, Pansyn äiti sylkäisee halveksivasti ulos suustaan ja tyttö heidän edessään kirkuu, huutaa, itkee, potkii, sätkyy. Jatkuvasti, väsymättä, koko ajan. Korviavihlova kirkuminen kaikuu talon seinissä, toistuu kaikkialla, haihtuneen tilalle tulee koko ajan uutta, läpitunkevaa ääntä, joka ei häviä minnekään. Tytön vartalo sätkii sätkimistään, kynnet kuopivat maata ja jalat polkevat multaa ympäriinsä, kaivavat tytön omaa hautaa. Pansy peittää silmänsä, puristaa ne tiukasti kiinni ja heittää kädet korvilleen, hän ei voi reaktiolleen mitään. Hän ei halua tätä, ei uskalla, pelottaa.
Kädet kiskaistaan alas ja Pansya riiputetaan kädestä pihtimäisellä otteella. ”Kuuntele, sinä typerä lapsi, KUUNTELE, minä sanoin! Katso tuota!” äiti huutaa vihaisena ja ravistaa lastaan kädestä. Pansyn silmistä valuvat kyyneleet, kun hän avaa silmänsä ja tuijottaa anovasti äitiään. Rouva Parkinson ei katso tytärtään vaan kääntää silmänsä maassa sätkivään tyttöön, jonka ääni alkaa hiljalleen käheytyä, kurkusta kuuluu korinaa ja tytön vartalo alkaa vapista hallitsemattomasti rasituksen alla. Kyyneleet valuvat poskia pitkin ja Pansy näkee, kuinka tytön hengitys alkaa käydä yhä vaikeammaksi kivun lävistäessä tämän pienen vartalon.
Sauvan heilautus ja lapsi hiljenee. Tyttö on korkeintaan viiden ja hän huohottaa peloissaan maassa, ei päästä ääntäkään. Kukaan ei kuule häntä Parkinsonien kartanon tiluksilla, lähimmät tiet ovat lähes kilometrin päässä ja välissä on metsän lisäksi kumpuja ja kukkuloita. Kukaan ei tulisi auttamaan häntä ja ajatus saa Pansyn itkemään entistä enemmän. Hän tietää tytön kohtalon.
”Pansy, uudestaan”, ääni käskee ja äiti ojentaa Pansylle taas omaa sauvaansa. Pansy on vasta kymmenen, Tylypahkaan olisi vielä yli vuosi aikaa, mutta silti äiti opettaa häntä taikomaan taikoja, joihin hän on aivan liian nuori, joita hän ei halua tehdä. Mutta äiti ei anna valinnanvaraa, äiti ei anna päättää.
Pansyn käsi kohoaa poimimaan taikasauvan ja sormet puristuvat heikosti puuvarren ympärille. Hän kääntää kyynelien sumentaman katseensa edessään makaavaan lapseen ja yrittää hillitä hallitsematonta vapinaa kehossaan. Hänen sydämensä hakkaa aivan liian kovaa, jalat tuntuvat hyytelöltä, pelko lamauttaa kaiken. Pansy tietää, että jos hän ei saa taikaa onnistumaan, hän itse joutuu sen alaiseksi. Tämä on tapahtunut ennenkin, ja tapahtuisi vastakin. Pansy yrittää, yrittää tosissaan, mutta missään hänen mielensä perukoilla ei ole pisaraakaan vihaa, jota voisi kasvattaa. Kaikkialla on vain pyörteilevä pelko ja kauhu, joista ei saa märillä sormilla otetta, ne pujahtavat aina kynsien alta karkuun.
En halua, anteeksi, en halua, äiti, älä pakota, kiltti äiti, Pansy anelee hiljaa mielessään, muttei lausu sanoja ääneen. Rangaistus olisi välitön, jos hän edes yrittäisi päästä tilanteesta pakoon.
”Pansy...” äidin ääni kuulostaa erittäin kärsimättömältä, tämä tuijottaa tytärtään mustin silmin. Pansy kohottaa sauvan ja ajattelee kipua, ajattelee sitä oikein kovaa, tuntee kaikki veitset ihollaan, jo käytetyn ilman keuhkoissaan, tuskan, kyyneleet. ”Kidutu”, Pansy pakottaa sanan suustaan ja huitaisee sauvalla tyttöä kohti, toivoo, että edes sauvan liike tekisi jotain, kun mieli ei toimi. Mutta sauva ei toimi omine lupineen, sen päästä singahtaa vain ohut valojuova, joka säväyttää tyttöä kuin sähköisku. Molemmat lapset puhkeavat yhtä aikaa itkuun.
Sauva kiskaistaan Pansyn kädestä ja tyttö ehtii peittää päänsä käsillään ennen kuin sana särähtää hänen korvaansa. ”Kidutu.” Se on lausuttu lähes lempeästi, mutta vaikutus on yhtä kaikki sama.
Pansy kaatuu maahan, hänen raajansa sätkivät hallitsemattomasti ja kurkusta kohoaa korahdusten lisäksi aitoa huutoa, puhdas kirkaisu pirskoo tuskaa ympärilleen. Tuhannet veitset uppoavat Pansyn lihaan, viiltävät, pistävät, satuttavat. Hänen silmänsä punehtuvat verestä, kyyneleet ovat ruosteenpunaiset, koko maailma hukkuu tuskaan.
Mikään ei merkitse mitään, missään ei ole mitään. Pansy ei ymmärrä mitään muuta kuin aina jatkuneen tuskan, se ei ole koskaan alkanut eikä se koskaan lopu, se on ollut aina. Jalkaa tunnutaan kiskovan irti hänen ruumiistaan, tylppä saha sahaa sitä irti, rikkoo ensin ihokudoksen, katkoo verisuonet, repii lihan syyt irti toisistaan, tuottaa kirskuvaa ääntä, kun luuta aletaan halkaista kahtia. Maailma alkaa muuttua punaisesta vähitellen yhä mustemmaksi, ilmaantuu tummia pisteitä, kuulokin menee.
Pansy ei enää tiedä, huutaako hän, tuottavatko hänen äänihuulensa mitään ääntä ollenkaan, hän ei kuule itseään. On olemassa vain kipu, loputon kipu. Hän ei tunne maata allaan, ei tunne, kuinka hän hakkaa kaikkia raajojaan vasten maata, murtaa lopulta oikeasti nilkkansa sen iskeytyessä väärässä kulmassa maassa olevaa kiveä vasten. Oikea, todellinen kipu tuntuu vain pienenä vihlaisuna, kun mielen sisällä oleva kipu repii kehoa kappaleiksi, ei päästä otteestaan.
Keuhkot tuntuvat tyhjiltä, ne eivät saa vedettyä enää lisää happea sisäänsä, rasitus on liian suuri. Sydän hidastuu lyönti lyönniltä, kun verenkierto hidastuu hapen puutteesta. Pansyn kurkusta kuuluu enää heikkoa korinaa, suupielistä valuu kuolaa.
Ja yhtäkkiä se kaikki on ohi.
Pansy makaa maassa, hän kuulee tuulen suhinan puiden latvuksissa ja vieressä makaavan tytön nyyhkytyksen. Suussa maistuu sylki. Vasen nilkka on tulessa ja se nostattaa heti uudet kyyneleet Pansyn silmiin. Kurkku on rutikuiva, äännähdystäkään ei pääse kulkemaan sen läpi. Keuhkot vetävät katkonaisin henkäyksin puhdasta happea sisäänsä, rintakehä kohoaa epäsäännöllisesti. Päässä huippaa ja silmät eivät pysty tarkentamaan mihinkään, edessä näkyy vain kaksi pitkää mustaa pylvästä.
”Näin sinä opit, Pansy, ja sinä tiedät sen. Sinä et opi ilman opetusta, kulta pieni. Äiti tekee tämän sinun parhaaksesi.”
Äidin ääni on kylmä, siitä ei välity sitä äidillistä rakkautta, jota Pansy juuri nyt tarvitsisi enemmän kuin mitään. Hän ei pysty vastaamaan, äänihuulet eivät toimi vieläkään. Keho vavahtelee edelleen silloin tällöin rajusti, jälkikouristukset aiheutuvat mielen sokkitilasta. Hän on onnellinen, ettei näe mitään, koska hän tietää, mitä kohta tapahtuu. Nilkka täyttää hänen mielensä kivulla ja Pansy ottaa sen liiankin innokkaasti vastaan. Se sulkee pois toisen kivun, fyysinen kipu on helpompi kestää kuin henkinen.
Rouva Parkinson kääntyy kahden tytön luota ja napsauttaa sormiaan. Kyyristelevä kotitonttu ilmiintyy hänen eteensä voimakkaan raksahduksen kanssa ja nainen viittaa sen auttamaan tytärtään. Kun tonttu rientää toteuttamaan käskyä, Pansyn äiti heilauttaa vielä sauvaansa ennen pois kävelemistä.
Pansy kuulee sanat kaukaa, usvan läpi. Taika suhahtaa ilman läpi ja nyyhkytys vieressä loppuu.
Kirjoittaja: Arte
Oikolukija: picca
Henkilöt: Pansy, rouva Parkinson, jästityttö
Ikäraja: K-18
Tyyli: angst, kauhu
Varoitukset: tarkkaan kuvailtua kidutusta
Yhteeveto: "Pansy, uudestaan."
Osallistuu: FF-100 Pansy Parkinson sanalla 028. Lapset, Bloodfest II: Tämä koskee minuun enemmän kuin sinuun.
A/N En ole ennen mitään tämän tapaista kirjoittanut, mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Minulla ainakin oli kivaa, toivottavasti tekin nautitte. Herkkämieliset: muistakaa vilkaista varoitukset, ikäraja ei keiku turhan takia noin korkealla. Piccalle taas kiitokset betauksesta ja neuvoista!
”Kidutu”, Pansyn heikko ääni toistaa, kun sen omistaja heilauttaa vastentahtoisesti sauvakättään ja yrittää langettaa yhtä anteeksiantamattomista edessään kerällä makaavaan tyttöön. Tämä värähtää ja vinkaisee hieman, mutta loitsu ei toimi kuten sen pitäisi. Pansy ummistaa silmänsä ja odottaa.
Lyönti tuleekin pian, suoraan kasvoille, ja jättää poskeen punaisen jäljen. ”Helvetin pentu, säälittävä kakara”, terävä naisääni sihahtaa ja tökkää Pansya sormella rintaan. Pansy yrittää tekeytyä pieneksi, kyyristää hartioitaan ja laskee päätään. Hänen sydämensä takoo nopeasti rinnassa ja katse harhailee maassa kyyhöttävässä tytössä, jästilapsessa. Kädet tärisevät hieman, kun hän katsoo, kuinka pieni lapsi puristaa silmiään yhteen, pysyy niin kerällä kuin vain voi, yrittää suojautua pelottavalta naiselta ja toiselta tytöltä.
”Kidutu”, Pansyn äiti sylkäisee halveksivasti ulos suustaan ja tyttö heidän edessään kirkuu, huutaa, itkee, potkii, sätkyy. Jatkuvasti, väsymättä, koko ajan. Korviavihlova kirkuminen kaikuu talon seinissä, toistuu kaikkialla, haihtuneen tilalle tulee koko ajan uutta, läpitunkevaa ääntä, joka ei häviä minnekään. Tytön vartalo sätkii sätkimistään, kynnet kuopivat maata ja jalat polkevat multaa ympäriinsä, kaivavat tytön omaa hautaa. Pansy peittää silmänsä, puristaa ne tiukasti kiinni ja heittää kädet korvilleen, hän ei voi reaktiolleen mitään. Hän ei halua tätä, ei uskalla, pelottaa.
Kädet kiskaistaan alas ja Pansya riiputetaan kädestä pihtimäisellä otteella. ”Kuuntele, sinä typerä lapsi, KUUNTELE, minä sanoin! Katso tuota!” äiti huutaa vihaisena ja ravistaa lastaan kädestä. Pansyn silmistä valuvat kyyneleet, kun hän avaa silmänsä ja tuijottaa anovasti äitiään. Rouva Parkinson ei katso tytärtään vaan kääntää silmänsä maassa sätkivään tyttöön, jonka ääni alkaa hiljalleen käheytyä, kurkusta kuuluu korinaa ja tytön vartalo alkaa vapista hallitsemattomasti rasituksen alla. Kyyneleet valuvat poskia pitkin ja Pansy näkee, kuinka tytön hengitys alkaa käydä yhä vaikeammaksi kivun lävistäessä tämän pienen vartalon.
Sauvan heilautus ja lapsi hiljenee. Tyttö on korkeintaan viiden ja hän huohottaa peloissaan maassa, ei päästä ääntäkään. Kukaan ei kuule häntä Parkinsonien kartanon tiluksilla, lähimmät tiet ovat lähes kilometrin päässä ja välissä on metsän lisäksi kumpuja ja kukkuloita. Kukaan ei tulisi auttamaan häntä ja ajatus saa Pansyn itkemään entistä enemmän. Hän tietää tytön kohtalon.
”Pansy, uudestaan”, ääni käskee ja äiti ojentaa Pansylle taas omaa sauvaansa. Pansy on vasta kymmenen, Tylypahkaan olisi vielä yli vuosi aikaa, mutta silti äiti opettaa häntä taikomaan taikoja, joihin hän on aivan liian nuori, joita hän ei halua tehdä. Mutta äiti ei anna valinnanvaraa, äiti ei anna päättää.
Pansyn käsi kohoaa poimimaan taikasauvan ja sormet puristuvat heikosti puuvarren ympärille. Hän kääntää kyynelien sumentaman katseensa edessään makaavaan lapseen ja yrittää hillitä hallitsematonta vapinaa kehossaan. Hänen sydämensä hakkaa aivan liian kovaa, jalat tuntuvat hyytelöltä, pelko lamauttaa kaiken. Pansy tietää, että jos hän ei saa taikaa onnistumaan, hän itse joutuu sen alaiseksi. Tämä on tapahtunut ennenkin, ja tapahtuisi vastakin. Pansy yrittää, yrittää tosissaan, mutta missään hänen mielensä perukoilla ei ole pisaraakaan vihaa, jota voisi kasvattaa. Kaikkialla on vain pyörteilevä pelko ja kauhu, joista ei saa märillä sormilla otetta, ne pujahtavat aina kynsien alta karkuun.
En halua, anteeksi, en halua, äiti, älä pakota, kiltti äiti, Pansy anelee hiljaa mielessään, muttei lausu sanoja ääneen. Rangaistus olisi välitön, jos hän edes yrittäisi päästä tilanteesta pakoon.
”Pansy...” äidin ääni kuulostaa erittäin kärsimättömältä, tämä tuijottaa tytärtään mustin silmin. Pansy kohottaa sauvan ja ajattelee kipua, ajattelee sitä oikein kovaa, tuntee kaikki veitset ihollaan, jo käytetyn ilman keuhkoissaan, tuskan, kyyneleet. ”Kidutu”, Pansy pakottaa sanan suustaan ja huitaisee sauvalla tyttöä kohti, toivoo, että edes sauvan liike tekisi jotain, kun mieli ei toimi. Mutta sauva ei toimi omine lupineen, sen päästä singahtaa vain ohut valojuova, joka säväyttää tyttöä kuin sähköisku. Molemmat lapset puhkeavat yhtä aikaa itkuun.
Sauva kiskaistaan Pansyn kädestä ja tyttö ehtii peittää päänsä käsillään ennen kuin sana särähtää hänen korvaansa. ”Kidutu.” Se on lausuttu lähes lempeästi, mutta vaikutus on yhtä kaikki sama.
Pansy kaatuu maahan, hänen raajansa sätkivät hallitsemattomasti ja kurkusta kohoaa korahdusten lisäksi aitoa huutoa, puhdas kirkaisu pirskoo tuskaa ympärilleen. Tuhannet veitset uppoavat Pansyn lihaan, viiltävät, pistävät, satuttavat. Hänen silmänsä punehtuvat verestä, kyyneleet ovat ruosteenpunaiset, koko maailma hukkuu tuskaan.
Mikään ei merkitse mitään, missään ei ole mitään. Pansy ei ymmärrä mitään muuta kuin aina jatkuneen tuskan, se ei ole koskaan alkanut eikä se koskaan lopu, se on ollut aina. Jalkaa tunnutaan kiskovan irti hänen ruumiistaan, tylppä saha sahaa sitä irti, rikkoo ensin ihokudoksen, katkoo verisuonet, repii lihan syyt irti toisistaan, tuottaa kirskuvaa ääntä, kun luuta aletaan halkaista kahtia. Maailma alkaa muuttua punaisesta vähitellen yhä mustemmaksi, ilmaantuu tummia pisteitä, kuulokin menee.
Pansy ei enää tiedä, huutaako hän, tuottavatko hänen äänihuulensa mitään ääntä ollenkaan, hän ei kuule itseään. On olemassa vain kipu, loputon kipu. Hän ei tunne maata allaan, ei tunne, kuinka hän hakkaa kaikkia raajojaan vasten maata, murtaa lopulta oikeasti nilkkansa sen iskeytyessä väärässä kulmassa maassa olevaa kiveä vasten. Oikea, todellinen kipu tuntuu vain pienenä vihlaisuna, kun mielen sisällä oleva kipu repii kehoa kappaleiksi, ei päästä otteestaan.
Keuhkot tuntuvat tyhjiltä, ne eivät saa vedettyä enää lisää happea sisäänsä, rasitus on liian suuri. Sydän hidastuu lyönti lyönniltä, kun verenkierto hidastuu hapen puutteesta. Pansyn kurkusta kuuluu enää heikkoa korinaa, suupielistä valuu kuolaa.
Ja yhtäkkiä se kaikki on ohi.
Pansy makaa maassa, hän kuulee tuulen suhinan puiden latvuksissa ja vieressä makaavan tytön nyyhkytyksen. Suussa maistuu sylki. Vasen nilkka on tulessa ja se nostattaa heti uudet kyyneleet Pansyn silmiin. Kurkku on rutikuiva, äännähdystäkään ei pääse kulkemaan sen läpi. Keuhkot vetävät katkonaisin henkäyksin puhdasta happea sisäänsä, rintakehä kohoaa epäsäännöllisesti. Päässä huippaa ja silmät eivät pysty tarkentamaan mihinkään, edessä näkyy vain kaksi pitkää mustaa pylvästä.
”Näin sinä opit, Pansy, ja sinä tiedät sen. Sinä et opi ilman opetusta, kulta pieni. Äiti tekee tämän sinun parhaaksesi.”
Äidin ääni on kylmä, siitä ei välity sitä äidillistä rakkautta, jota Pansy juuri nyt tarvitsisi enemmän kuin mitään. Hän ei pysty vastaamaan, äänihuulet eivät toimi vieläkään. Keho vavahtelee edelleen silloin tällöin rajusti, jälkikouristukset aiheutuvat mielen sokkitilasta. Hän on onnellinen, ettei näe mitään, koska hän tietää, mitä kohta tapahtuu. Nilkka täyttää hänen mielensä kivulla ja Pansy ottaa sen liiankin innokkaasti vastaan. Se sulkee pois toisen kivun, fyysinen kipu on helpompi kestää kuin henkinen.
Rouva Parkinson kääntyy kahden tytön luota ja napsauttaa sormiaan. Kyyristelevä kotitonttu ilmiintyy hänen eteensä voimakkaan raksahduksen kanssa ja nainen viittaa sen auttamaan tytärtään. Kun tonttu rientää toteuttamaan käskyä, Pansyn äiti heilauttaa vielä sauvaansa ennen pois kävelemistä.
Pansy kuulee sanat kaukaa, usvan läpi. Taika suhahtaa ilman läpi ja nyyhkytys vieressä loppuu.