Viikonloppu on nyt sitten ohi.
Nukuin automme takakontissa (koska se poika auttoi säätämään se nukkumakelvollisemmaksi), istuin kaatosateessa räystään alla pojan kanssa ja juttelin katulyhtyjen heijastuksista veden pinnassa, kuuntelin loistavaa opetusta kompromisseista, myötätunnosta ja rohkeudesta, kiipesin jyrkimmästä kohtaa ylös Himoksen länsirinnettä, istuin keskeneräisen hirsitalon edessä ja keskustelin ihmiskehon biologian kauneudesta, katselin sivusta miten hupparini laitettiin kuivauskaappiin ja minulla on ikävä.
Miten arkisetkin asiat, pienet hetket, ja silti niissä kokonainen maailma? Miten voi olla niin?
Ai niin. Löysin hienon
gospelvideon. Toteutus on upea ja kappalekin kaunis.
Nyt itkettää taas. Miten voi olla näin?