Pushing Daisies
Tänään on se päivä jolloin saamme käydä juhlaan suurimpaan.
Pushing Daisies alkaa viimeinkin Suomessa. Kääntäkää talvikaamoksen rusentamat katseenne Subtv:n puolelle iltayhdeksältä ja hymy kohoaa varmasti huulillenne. Ah, piirakantekijä ja maailman suloisin tarina!
Eilen kävin läpi kirjaston fantasiahyllyt ja lähetin pitkän viestin Risingin moderaattoreille. Se oli yleishyödyllistä ja yhteiskuntavaikuttavaa (tai sitten ei). Aamulla heräsin puoli seitsemältä siihen, että joku soitti. Hämmentävää, semminkin kun olen ilmeisesti onnistunut kadottamaan tiedon siitä, ken se oli.
Pianotunti oli aikamoista huttua, en ollut harjoitellut tarpeeksi (laiskuuttani ja kiireytymistäni), mutta isää oli mukava käydä sairaalassa katsomassa. Mummukin toipuu parhaillaan leikkauksesta.
Minun niskani ovat jumissa. Tänään olisi hyvä saada asioita aikaan, huomenna on biologian koe enkä tunnetusti tiedä biologiasta yhtään mitään. Historiassa pitäisi pitää esitelmä Juupajoen historiasta, ja koska parinani on maailman ehkä ivallisesti humoristisin poika, siitä tulee upea. Rakastan sitä mustan huumorin loistoa.
Eilen luin Bradburya, vaikka aikaa ei oikeastaan siihen ollutkaan. Rakastan hänen kieltään, maailman kauneinta naista jääpalan sisässä ja lokakuun kasvamista sisimmässä. Hänen kirjansa ovat minulle se syksy jota aina talvisin ikävöin.
Meinasin ajaa kolarin. Se oli todella, todella lähellä. Sydän hakkasi ja shokkireaktio sai minut hengittämään kiivaasti vielä vartin jälkeenpäinkin. Onneksi mitään ei sattunut, se tästä vielä olisi puuttunutkin.
Minä kirjoitin eilen. Kirjoitin nanoa, kirjoitin höyhentarinaa, kirjoitin novellin ja kirjoitin rosoja kahvikuppeihin. Menin nukkumaan vasta kolmelta ja siksi väsyttää.
Ja minun pitäisi seuraavaksi tehdä pikkusiskon ruotsinläksyt ja sitten hioa sitä esitelmää. Kas onpas töitä taas kerran.
P.S. Menninkäisen poliittisen taloustieteen oppikirja antaa esimerkkinä marxilaisesta kulttuurintutkimuksesta Leijonakuninkaan feodalististen rakenteiden huomioinnin. Kai minä sitten olen kommunistirunoilija, koska 5. heinäkuuta kirjoitin seuraavaa:
Tänään, kuunnellessani Leijonakuninkaan soundtrackia, aloin pohdiskella sen yhteyksiä poliittisiin näkökantoihin, ja jostain syystä en sitten päässyt irti ajatuksesta, joten puran sen nyt tänne, jotta kaikki voivat pysyä kaukana minusta kun oivaltavat, että ajattelen älyttömiä juttuja.
Ensinnäkin, Scarin vaalipuhe
on aika selkeästi propagandaa. Paljon tyhjiä lupauksia ruuasta ja paremmista ajoista ja elintasosta, ja vankkumaton usko siihen, että ne ovat toteutettavissa - taustalla muhii kapina valtaapitäviä kohtaan, halu muutokseen kyseenalaisinkin keinoin. Idolini mukaan Scar ei käy liberaalista, ja kieltämättä hänen ongelmanratkaisukeinonsa ovat radikaaleja ja lopputuloskin täynnä epäkohtia - naiset laitetaan metsästämään, ruoka jaetaan ylimystölle ja rotuoppi on voimissaan. Toisaalta, lähtövaiheessa päämääränä on oikea utopia, ajatus yhtenäisestä kansasta - sitten mennään taas metsään.
Mufasan yhteiskunnassakaan kaikki ei ole hyvin - se on kuitenkin monarkia kuningasperheineen, ja alamaiset ovat eriarvoisessa asemassa - toisia syödään, ja silti heidän pitää tulla prinssin ristiäisiin ja tanssia tämän pillin mukaan. Yhteiskunnassa on kihiseviä mätäpaiseita, kuten Norsujen hautausmaa, jonne epämääräinen ja halveksittu vähemmistö, hyeenat, on karkotettu, aivan kuin intiaanit reservaattiin. Demokratiasta ei siis ole oikein tietoa, mutta toisaalta yhteiskunta toimii omalla tavallaan, joten miksi muuttaa systeemiä? Kaikki kulkee omalla painollaan muuttumatta
.
Timon ja Pumba ovat elämänfilosofialtaan
varsin omintakeisia. He pyrkivät levittämään sitä muille, mutta kieltäytyvät huomaamasta systeemissä olevia aukkoja, kuten sitä, että leijonat ovat luontaisesti lihansyöjiä. He eivät pyri tavoitteisiinsa yhden, vaan hakevat tukea joukosta, ja hyväksyvät siihen avomielin myös uudet jäsenet. Vaikka ajatukset ovat radikaaleja, Timon ja Pumba eivät kuitenkaan lähde liikkeelle ennen kuin hetki on oikea ja heidät oikeastaan pakotetaan siihen - kuten ennenkin, olosuhteiden epäsuhtaisuus johtaa lopulta tilanteeseen, jossa radikalismi puhkeaa vallankumoukseksi.
Pushing Daisies alkaa viimeinkin Suomessa. Kääntäkää talvikaamoksen rusentamat katseenne Subtv:n puolelle iltayhdeksältä ja hymy kohoaa varmasti huulillenne. Ah, piirakantekijä ja maailman suloisin tarina!
Eilen kävin läpi kirjaston fantasiahyllyt ja lähetin pitkän viestin Risingin moderaattoreille. Se oli yleishyödyllistä ja yhteiskuntavaikuttavaa (tai sitten ei). Aamulla heräsin puoli seitsemältä siihen, että joku soitti. Hämmentävää, semminkin kun olen ilmeisesti onnistunut kadottamaan tiedon siitä, ken se oli.
Pianotunti oli aikamoista huttua, en ollut harjoitellut tarpeeksi (laiskuuttani ja kiireytymistäni), mutta isää oli mukava käydä sairaalassa katsomassa. Mummukin toipuu parhaillaan leikkauksesta.
Minun niskani ovat jumissa. Tänään olisi hyvä saada asioita aikaan, huomenna on biologian koe enkä tunnetusti tiedä biologiasta yhtään mitään. Historiassa pitäisi pitää esitelmä Juupajoen historiasta, ja koska parinani on maailman ehkä ivallisesti humoristisin poika, siitä tulee upea. Rakastan sitä mustan huumorin loistoa.
Eilen luin Bradburya, vaikka aikaa ei oikeastaan siihen ollutkaan. Rakastan hänen kieltään, maailman kauneinta naista jääpalan sisässä ja lokakuun kasvamista sisimmässä. Hänen kirjansa ovat minulle se syksy jota aina talvisin ikävöin.
Meinasin ajaa kolarin. Se oli todella, todella lähellä. Sydän hakkasi ja shokkireaktio sai minut hengittämään kiivaasti vielä vartin jälkeenpäinkin. Onneksi mitään ei sattunut, se tästä vielä olisi puuttunutkin.
Minä kirjoitin eilen. Kirjoitin nanoa, kirjoitin höyhentarinaa, kirjoitin novellin ja kirjoitin rosoja kahvikuppeihin. Menin nukkumaan vasta kolmelta ja siksi väsyttää.
Ja minun pitäisi seuraavaksi tehdä pikkusiskon ruotsinläksyt ja sitten hioa sitä esitelmää. Kas onpas töitä taas kerran.
P.S. Menninkäisen poliittisen taloustieteen oppikirja antaa esimerkkinä marxilaisesta kulttuurintutkimuksesta Leijonakuninkaan feodalististen rakenteiden huomioinnin. Kai minä sitten olen kommunistirunoilija, koska 5. heinäkuuta kirjoitin seuraavaa:
Tänään, kuunnellessani Leijonakuninkaan soundtrackia, aloin pohdiskella sen yhteyksiä poliittisiin näkökantoihin, ja jostain syystä en sitten päässyt irti ajatuksesta, joten puran sen nyt tänne, jotta kaikki voivat pysyä kaukana minusta kun oivaltavat, että ajattelen älyttömiä juttuja.
Ensinnäkin, Scarin vaalipuhe
on aika selkeästi propagandaa. Paljon tyhjiä lupauksia ruuasta ja paremmista ajoista ja elintasosta, ja vankkumaton usko siihen, että ne ovat toteutettavissa - taustalla muhii kapina valtaapitäviä kohtaan, halu muutokseen kyseenalaisinkin keinoin. Idolini mukaan Scar ei käy liberaalista, ja kieltämättä hänen ongelmanratkaisukeinonsa ovat radikaaleja ja lopputuloskin täynnä epäkohtia - naiset laitetaan metsästämään, ruoka jaetaan ylimystölle ja rotuoppi on voimissaan. Toisaalta, lähtövaiheessa päämääränä on oikea utopia, ajatus yhtenäisestä kansasta - sitten mennään taas metsään.
Mufasan yhteiskunnassakaan kaikki ei ole hyvin - se on kuitenkin monarkia kuningasperheineen, ja alamaiset ovat eriarvoisessa asemassa - toisia syödään, ja silti heidän pitää tulla prinssin ristiäisiin ja tanssia tämän pillin mukaan. Yhteiskunnassa on kihiseviä mätäpaiseita, kuten Norsujen hautausmaa, jonne epämääräinen ja halveksittu vähemmistö, hyeenat, on karkotettu, aivan kuin intiaanit reservaattiin. Demokratiasta ei siis ole oikein tietoa, mutta toisaalta yhteiskunta toimii omalla tavallaan, joten miksi muuttaa systeemiä? Kaikki kulkee omalla painollaan muuttumatta
.
Timon ja Pumba ovat elämänfilosofialtaan
varsin omintakeisia. He pyrkivät levittämään sitä muille, mutta kieltäytyvät huomaamasta systeemissä olevia aukkoja, kuten sitä, että leijonat ovat luontaisesti lihansyöjiä. He eivät pyri tavoitteisiinsa yhden, vaan hakevat tukea joukosta, ja hyväksyvät siihen avomielin myös uudet jäsenet. Vaikka ajatukset ovat radikaaleja, Timon ja Pumba eivät kuitenkaan lähde liikkeelle ennen kuin hetki on oikea ja heidät oikeastaan pakotetaan siihen - kuten ennenkin, olosuhteiden epäsuhtaisuus johtaa lopulta tilanteeseen, jossa radikalismi puhkeaa vallankumoukseksi.