Tilanne on nyt seuraava: Minulla on idea jälleen yhteen kirjoitusprojektiin, Kartta (jep, isolla koolla) on melkein valmis, töitä olisi illaksi, ulkona on vihreää nurmea ja aurinko paistaa, laitoin ihan itse ruokaa, orkidea pöydällä on hauraan kaunis. Juhannukseksi menen ehkä kylään tai sitten istun kotona ja mumisen.
Sain Eniron varvassandaalit koska istuin kassan takana. Taidan laittaa tänne kuvan niistä joskun. Tajusin, että minulla on ikävä niitä ihmisiä, joita en ole nähnyt aikoihin. Vuosien varrella sitä on vain luopunut monista ja etsinyt uusia, mutta montako kestävää ihmiskontaktia olen säilyttänyt? Bingo.
Mikä ajaa ihmisen etsimään jotain niin uskomattoman suurta ja olematonta samaan aikaan? Miksei voi tyytyä siihen tosiseikkaan, että jos käyttää tarpeeksi pitkään samoja kenkiä, uusien ostaminen alkaisi kuitenkin tuntua ikävältä? Miksi en koskaan pääse siihen pisteeseen, että voisin antaa yhdelle ihmisille tarpeeksi ja ottaa vastaan tarpeeksi?
Niinpä.