Kahleista ja kodeista
Heräsin 5:30 lukemaan eksegetiikan tenttiin, josta olen kunniakkaasti (tai no, kunniattomasti) luistanut viimeiset kaksi vuotta. Ehkä olisi jo viimein aika saada se pois alta. Olen koko lukemisen ajan kuunnellut rankkasateen ääniä.
Olen viimeaikoina yhä enemmän huomannut itsestäni sen puolen, miten paljon minua ärsyttää ja raivostuttaa se, että ihmiset ovat helposti itsekeskeisiä, takertuvat tiettyihin päivämääriin ja vaativat jatkuvasti osoituksia välittämisestä. Huomionkipeys, syyllistäminen, oman erikoisaseman pönkittäminen milloin milläkin verukkeella, kehujen kalasteleminen ja sen sellainen... raivostuttavaa! Tunnistan samat piirteet itsestäni vielä vuoden takaa (ja hetkittäin ne nousevat pintaan edelleenkin, anteeksi!), mutta nyttemmin olen pakon edestä joutunut opettelemaan luottamista.
Olen oppinut, että tärkeintä ihmissuhteissa ovat jaetut hetket ja asiat, keskustelut ja luottamus. Sen luottamuksen jatkuva kyseenalaistaminen, toisen painostaminen ja kahlitseminen ovat minusta hirvittävän ahdistavia asioita. Omassa elämässäni tuo luottamus on hyvin tärkeässä roolissa monestakin syystä: ensinnäkin, koska itse olen varsin kiireinen ja siksi en läheskään aina kykene näkemään kaikkia minulle tärkeitä ihmisiä jatkuvasti, joten niiden suhteiden säilyminen on keskinäisen luottamuksen varassa, toisekseen koska parisuhteeni toinen osapuoli asuu eri kaupungissa ja vaatii paljon omaa aikaa ja tilaa, jota minun on myös ollut opeteltava antamaan (ja nykyään jo aika hyvin osaankin, vaikka vielä on paljon opittavaa) ja kolmanneksi siksi, että olen hirvittävän helposti huolehtiva ja stressaava ihminen.
Minä olen oikeastaan aika lojaali, uskollinen ja rakastava ihminen, kunhan saan olla sitä omista lähtökohdistani käsin. Huolehtivana, ailahtelevaisena, kiireisenä. Mutta mitä enemmän opin itsestäni ja rakkaudesta, sitä enemmän inhoan kahlitsemista, määrittelemistä, vaatimuksia ja epäluottamusta. Minä olen luvannut olla olemassa niille ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä, ja jos voin luottaa, että hekin välittävät minusta ja ovat olemassa myös minua varten, se riittää. Elämä ei voi olla jatkuvaa läsnäoloa, kalentereja, vaatimuksia ja kahleita. Silloin se ei ole enää elämää, jota voisi elää päivä kerrallaan ja pienin askelin - ihmissuhteet eivät perustukaan luottamukselle ja rakkaudelle vaan kahleille, määräyksille, jatkuville säännöille (jotka parhaassa tapauksessa eivät ole edes sanallisia, vaan sanattomia).
Ja sellaiset suhteet ovat vankila, eivät koti.
Kiitos ihan hirveästi teille, jotka olette minun kotini, isompi tai pienempi osa siitä. (Perhe, meripoika, ystävät, lukijat, kuuntelijat. Olette rakkaita.)