Salamurhaajaromanssia
No niin. Nyt olen kirjoittanut tänään jo yhdet tanssiaiset, miekkataistelun ilmalaivan kannella ja souturetken keskellä yötä. Samalla olen hypännyt kronologisesti sinne tänne tarinassa enkä ole enää ylipäätään varma siitä, tuleeko tästä minkäänlaista kokonaisuutta ylipäätään. Jäljellä on onneksi vielä ainakin kaksi kirjoittamatonta kohtausta, nimittäin yksi jossa Adele ostaa kanan ja toinen, jossa joku tuntematon poika juoksee henkensä edes pitkin riippusiltaa sademetsässä. Riemastuttavaa on kuitenkin se, että Orfeuskin alkaa tuntua ihan siedettävältä hahmolta, joten siitäkin pystyy kirjoittamaan ilman suunnatonta maailmantuskaa.
Tässä on tämän aamun salamurhaajaromanssiannos:
Adele ei vastannut mitään. Hän ajatteli vuosien piiritanssia, sanoja joita ei koskaan lausuttu ääneen, Marrasta joka oli aina ilmaantunut pelastamaan hänet ja Sääntöä, joka oli painottanut kymmeniä kertoja sitä, ettei kellopelimurhaajan kuulunut koskaan rakastua.
”Meillä ei ole sydäntä”, Adele sanoi hiljaa.
”On meillä. Se ei vain ole vapaa.”
”Se ei ole oikea sydän. Miten joku, jolla ei ole sydäntä, voisi koskaan rakastua?”
”Minusta tuntuu”, Marras pohti sanojaan hyvin pitkään, ”että juuri siksi rakastaminen on niin tärkeää. Koska meidän sydämemme ovat pelkkää metallia. Koska me olemme olemassa tappaaksemme. Koska meidät on luotu sitä varten. Jos emme rakastaisi, me olisimme pelkkiä koneita. Eläviä koneita. Sinun lohikäärmeesi on pelkkä kone, mutta se on utelias ja innoissaan ja välittää sinusta, vaikka on oikeastaan kuollut, on aina ollut. Minusta tuntuu, että Tiimakin on pelkkä kone, mutta elossakin kuollut. Tiima elää vain pitääkseen tornikellon hengissä, vain pitääkseen oman koneistonsa liikkeellä.”
”Miksi sinä elät?” Adele kysyi.
”Pitääkseni sinut hengissä. Ja sinun sydämesi”, Marras vastasi.
Tässä on tämän aamun salamurhaajaromanssiannos:
Adele ei vastannut mitään. Hän ajatteli vuosien piiritanssia, sanoja joita ei koskaan lausuttu ääneen, Marrasta joka oli aina ilmaantunut pelastamaan hänet ja Sääntöä, joka oli painottanut kymmeniä kertoja sitä, ettei kellopelimurhaajan kuulunut koskaan rakastua.
”Meillä ei ole sydäntä”, Adele sanoi hiljaa.
”On meillä. Se ei vain ole vapaa.”
”Se ei ole oikea sydän. Miten joku, jolla ei ole sydäntä, voisi koskaan rakastua?”
”Minusta tuntuu”, Marras pohti sanojaan hyvin pitkään, ”että juuri siksi rakastaminen on niin tärkeää. Koska meidän sydämemme ovat pelkkää metallia. Koska me olemme olemassa tappaaksemme. Koska meidät on luotu sitä varten. Jos emme rakastaisi, me olisimme pelkkiä koneita. Eläviä koneita. Sinun lohikäärmeesi on pelkkä kone, mutta se on utelias ja innoissaan ja välittää sinusta, vaikka on oikeastaan kuollut, on aina ollut. Minusta tuntuu, että Tiimakin on pelkkä kone, mutta elossakin kuollut. Tiima elää vain pitääkseen tornikellon hengissä, vain pitääkseen oman koneistonsa liikkeellä.”
”Miksi sinä elät?” Adele kysyi.
”Pitääkseni sinut hengissä. Ja sinun sydämesi”, Marras vastasi.