(no subject)
Loppujen lopuksi kaikki olikin paljon helpompaa kuin olin kuvitellut. Ajattelin, että olin jo käyttänyt tagia 362 viimeisen kerran eikä sillä ole oikeastaan mitään tekemistä enää pääskypojan kanssa, kun ei se ole armeijassakaan, mutta en ole vielä keksinyt uutta, joten täytynee miettiä vähän. Ei silti.
En minä aio ryhtyä samanlaiseen vuosia kestävään itsekidutukseen tai odottamiseen, mutta oli jotenkin helpottavaa huomata, ettei aurinkopoika ole ollut koskaan sama asia kuin tuo toinen. Ja että on paljon helpompi päästää irti kun sen ymmärtää, vaikka se tavallaan typerää onkin. Ja että oikeastaan olen nyt onnellisempi ja vapaampi kuin vuosiin. Ettei minun tarvitse valloittaa ketään, ei taistella kenestäkään, ei riittää kenellekään.
Voin mennä ja jatkaa eteenpäin ja jos tulevaisuus ei ole pääskypojan kanssa koskaan milloinkaan, ehkä joskus löydän jonkun toisen joka merkitsee vuosista ja pitkistä näkemistauoista ja odottamisesta huolimatta samaa. Ehkä joskus. Nyt ei ole mitään tarvetta. Tämä riittää, minulla on unelma lähetystyöstä ja elämästä, jonka rakennan uskon varaan eikä siitä helppoa tule, mutta todellisempaa siitä tulee.
Tiedän, että tämä merkintä on aika sekava. Mutta tiedättehän, ehkä minun piti vain todistaa itselleni että kykenen rakastamaan. Että kykenen kestämään vastoinkäymisiä. Että olen tosissani? Ehkä kyse oli lopulta siitä, etten halunnut enää luovuttaa enkä siksi ollut siihen valmis. Ehkä rakastin ideaa rakkaudesta, en ihmistä, joka on kyllä hyvä ja kiltti mutta ei koskaan se ihminen, jonka kanssa minä olisin valmis koko elämän jakamaan. Ja nyt tuntuu siltä, etten edes menetä mitään. Minulla on vain voitettavaa, samoin kuin aurinkopojalla - ei jostakin luopuminen välttämättä tarkoita sitä, että menettäisi jotain. Loppujen lopuksi luulen, että ystävyys on tässä tapauksessa arvokkaampaa.
Eilen opetin pääskysenpoikasen lentämään, se oli aika mieletöntä. Pidin kitkentähanskoissa pientä, kevyttä lintua ja meitä seisoi ruohikolla melkein kymmenen ja kaikkia pelotti heittää sitä ilmaan ja silti lopulta heitin ja se lensi. Hrrr.
En minä aio ryhtyä samanlaiseen vuosia kestävään itsekidutukseen tai odottamiseen, mutta oli jotenkin helpottavaa huomata, ettei aurinkopoika ole ollut koskaan sama asia kuin tuo toinen. Ja että on paljon helpompi päästää irti kun sen ymmärtää, vaikka se tavallaan typerää onkin. Ja että oikeastaan olen nyt onnellisempi ja vapaampi kuin vuosiin. Ettei minun tarvitse valloittaa ketään, ei taistella kenestäkään, ei riittää kenellekään.
Voin mennä ja jatkaa eteenpäin ja jos tulevaisuus ei ole pääskypojan kanssa koskaan milloinkaan, ehkä joskus löydän jonkun toisen joka merkitsee vuosista ja pitkistä näkemistauoista ja odottamisesta huolimatta samaa. Ehkä joskus. Nyt ei ole mitään tarvetta. Tämä riittää, minulla on unelma lähetystyöstä ja elämästä, jonka rakennan uskon varaan eikä siitä helppoa tule, mutta todellisempaa siitä tulee.
Tiedän, että tämä merkintä on aika sekava. Mutta tiedättehän, ehkä minun piti vain todistaa itselleni että kykenen rakastamaan. Että kykenen kestämään vastoinkäymisiä. Että olen tosissani? Ehkä kyse oli lopulta siitä, etten halunnut enää luovuttaa enkä siksi ollut siihen valmis. Ehkä rakastin ideaa rakkaudesta, en ihmistä, joka on kyllä hyvä ja kiltti mutta ei koskaan se ihminen, jonka kanssa minä olisin valmis koko elämän jakamaan. Ja nyt tuntuu siltä, etten edes menetä mitään. Minulla on vain voitettavaa, samoin kuin aurinkopojalla - ei jostakin luopuminen välttämättä tarkoita sitä, että menettäisi jotain. Loppujen lopuksi luulen, että ystävyys on tässä tapauksessa arvokkaampaa.
Eilen opetin pääskysenpoikasen lentämään, se oli aika mieletöntä. Pidin kitkentähanskoissa pientä, kevyttä lintua ja meitä seisoi ruohikolla melkein kymmenen ja kaikkia pelotti heittää sitä ilmaan ja silti lopulta heitin ja se lensi. Hrrr.