(no subject)
Käteeni sattuu edelleen.
Kun olin 16-vuotias, kirjoitin kirjan nimeltä Sulkainsitoja ja siivetön. Se on edelleen mielestäni aika nätti, mutta ehkä olennaisinta koko kirjassa on se, että Helkorilla oli sammaleensiniset silmät. Olin sanasta aika innoissani ja tiesin tarkalleen, millaista väriä hain takaa. Aurinkopojan silmät on muuten sitä tismalleen samaa sävyä. (Tai useimmiten hyvin montaa sävyä, valo vaikuttaa niihin siten. Ne on joskus harmaat, joskus siniset, joskus kirkkaanvihreät ja pari kertaa jopa kullanruskeat.)
Olen lukenut viimepäivinä paljon, enimmäkseen tosin fanficcejä. Lisäksi olen ollut töissä ja katsonut lisää Doctor Whota. Minusta on vähän sääli, ettei takapihalleni tule varmaan ikinä ilmestymään TARDISta tai ettei naapurissani asu maailman ainoaa neuvovaa etsivää. Toisaalta aina kun muistan vilkaista ulos niistä kaikista mielikuvitusmaailmoista joihin helposti jämähdän, totean, että minulla on oikeastaan sen verran jännittävä elämä ettei pitäisi valittaa. Vaikka se kesällä horrostaakin enimmäkseen koska. (En päätä lausetta, osaatte ehkä päätellä itse.)
Ja sitten on sellaisia hetkiä joista pidän ja paljon. Niin kuin käveleminen kotiin bussipysäkiltä kesäkuun alussa kun ilman tuoksuu elämälle ja kesälle ja askeleet on kevyitä koska tietää, että parin tunnin päästä aurinko tulee taas takaisin. Tai heinäkuinen iltapäivä kun maataan lattialla ja molempia hieman väsyttää ja ikkunasta lankeaa valonsäteitä kasvoille ja puhutaan lähinnä Linnanmäen työntekijäpolitiikasta. Tai kun tiedän, että olen ilahduttanut jotakuta edes hieman. Tai kun aurinko lähtee ja vilkaisee minua vielä ovelta ennen kuin sulkee sen.
En ole kovin hyvä pitämään asioista kiinni. Oikeastaan olen siinä hyvin huono. Jos sille olisi termi, se kai olisi elämänahnehtiminen. On niin kiire nähdä ja kokea kaikki, etten useinkaan osaa pysähtyä ja keskittyä siihen mitä minulla on. Useimmiten turhaudun ja tunnen oloni voimattomaksi ongelmien edessä ja sitten pitäisi paeta. Pakenemisessa minä olen aika hyvä. Unohtamisessa onneksi en ja mitä enemmän muistan paenneeni, sitä vähemmän sitä sentään teen. Vaikka paljon silti yhä.
Tällaisina aamuina ikkunasta valuu viileää ilmaa.
sinä juot kahvia vain parittomina aamuina
minä etsin satelliitteja Wikipediasta
kirjoitusvirheiden toivossa
eikä kummallakaan meistä ole kiire tänään
huomisesta ei vielä puhuta
Kun olin 16-vuotias, kirjoitin kirjan nimeltä Sulkainsitoja ja siivetön. Se on edelleen mielestäni aika nätti, mutta ehkä olennaisinta koko kirjassa on se, että Helkorilla oli sammaleensiniset silmät. Olin sanasta aika innoissani ja tiesin tarkalleen, millaista väriä hain takaa. Aurinkopojan silmät on muuten sitä tismalleen samaa sävyä. (Tai useimmiten hyvin montaa sävyä, valo vaikuttaa niihin siten. Ne on joskus harmaat, joskus siniset, joskus kirkkaanvihreät ja pari kertaa jopa kullanruskeat.)
Olen lukenut viimepäivinä paljon, enimmäkseen tosin fanficcejä. Lisäksi olen ollut töissä ja katsonut lisää Doctor Whota. Minusta on vähän sääli, ettei takapihalleni tule varmaan ikinä ilmestymään TARDISta tai ettei naapurissani asu maailman ainoaa neuvovaa etsivää. Toisaalta aina kun muistan vilkaista ulos niistä kaikista mielikuvitusmaailmoista joihin helposti jämähdän, totean, että minulla on oikeastaan sen verran jännittävä elämä ettei pitäisi valittaa. Vaikka se kesällä horrostaakin enimmäkseen koska. (En päätä lausetta, osaatte ehkä päätellä itse.)
Ja sitten on sellaisia hetkiä joista pidän ja paljon. Niin kuin käveleminen kotiin bussipysäkiltä kesäkuun alussa kun ilman tuoksuu elämälle ja kesälle ja askeleet on kevyitä koska tietää, että parin tunnin päästä aurinko tulee taas takaisin. Tai heinäkuinen iltapäivä kun maataan lattialla ja molempia hieman väsyttää ja ikkunasta lankeaa valonsäteitä kasvoille ja puhutaan lähinnä Linnanmäen työntekijäpolitiikasta. Tai kun tiedän, että olen ilahduttanut jotakuta edes hieman. Tai kun aurinko lähtee ja vilkaisee minua vielä ovelta ennen kuin sulkee sen.
En ole kovin hyvä pitämään asioista kiinni. Oikeastaan olen siinä hyvin huono. Jos sille olisi termi, se kai olisi elämänahnehtiminen. On niin kiire nähdä ja kokea kaikki, etten useinkaan osaa pysähtyä ja keskittyä siihen mitä minulla on. Useimmiten turhaudun ja tunnen oloni voimattomaksi ongelmien edessä ja sitten pitäisi paeta. Pakenemisessa minä olen aika hyvä. Unohtamisessa onneksi en ja mitä enemmän muistan paenneeni, sitä vähemmän sitä sentään teen. Vaikka paljon silti yhä.
Tällaisina aamuina ikkunasta valuu viileää ilmaa.
sinä juot kahvia vain parittomina aamuina
minä etsin satelliitteja Wikipediasta
kirjoitusvirheiden toivossa
eikä kummallakaan meistä ole kiire tänään
huomisesta ei vielä puhuta