I don't believe/I believe in faeries
Robin Williamsin itsemurha on puhuttanut monia. Uutinen kosketti mua paljon enemmän kuin olisin osannut odottaa, vaikka oonkin herkkis ja suren kaikkea.
Tässä on lapsuuden lempileffat ja tietty kuvamaailma -aspekti maustettuna jonkinlaisella aikuisuuden kohtaamisella ja kuoleman hyväksymisellä, mutta se ei ole pääsyy itkuuni.
Mun oman elämän merkitys ja suunta on olleet eron jälkeen todella isoja kysymyksiä, jotka aika ajoin menevät sinne masentavaan päätyyn allasta, kun kysyy kysymästä päästyään, muttei silti pääse mihinkään. Olen tajunnut, että en voi tehdä kenestäkään elämäni tarkoitusta, ja etteivät ulkoiset tekijät oikeasti ihan kauheasti vaikuta niin kauan, kun se sisäinen kysymys on vastaamatta. Siis: riippumatta siitä kuinka elämäni rakennan, tulen aina olemaan vastakkain merkityksen ja merkityksettömyyden kanssa.
Mä en tällä hetkellä tiedä, miksi jaksaa jatkaa. En koe olevani masennuksen huonossa vaiheessa tai edes voivani kurjasti, minulla vain on perustavanlaatuinen uskonpuute. Jos elämä on tällaista taistelua vielä vuosikymmeniä... niin tahdonko minä todella?
On niitä asioita, jotka ehdottomasti puoltavat jaksamista. Niitä on paljon... mutta ne ovat yksittäisiä, erillisiä, irrallisia ja kuin keijukaisia ikään: näet, innostut, ihastut mutta kiinni et saa. Mihinkään ei saisi kiintyä liikaa, eikä mikään ole pysyvää, kaikki hyvät näädät ovat vain lainassa... you get the drill.
Musta tuntuu, ettei mulla ole lupaa olla riippuvainen mistään, mutta ilman mitään mikään ei merkitse mitään. Tämä on varmaan masennus/ero/sydämensärkymiskela, mutta mun on kauhean vaikeaa päästä siitä. Jos mun on aina oltava se vahva ja fiksu, joka päästää irti, luovuttaa, tyytyy vähempään ja vähenee... niin millä mä oikein lopulta menen eteenpäin? Tokihan saan kroonisena maailmanpelastajana ja toivottomana hyviksenä kauheasti kiksejä jostain absurdista oikein tekemisestä, mutta tällaisina aikoina joku ääni mun sisällä kysyy hiljaa, onko sillä oikeasti mitään väliä.
Koska jos maailman pelastaminen ei ole tarpeeksi, vaan pitäisi jotenkin pelastaa oma itsensä ensin... ja mä en koskaan pelaa omaan pussiini, koska en saa sille mitään merkitystä... ei, mä en vaan saa tätä yhtälöä toimimaan.
Eikä ilmeisesti saanut Williamskaan. Ja se pelottaa mua. En ajattele itsemurhan tekemistä aktiivisesti mutta siitä on tullut mulle taas oikea vaihtoehto.
Enkä edes jaksa olla siitä kovin kauhuissani. Päinvastoin, mua pelottaa nimenomaan se, miten validi optio se on tässä toivottomuuden suossa. Jos mä en koskaan opikaan elämään?
Jos mä en enää usko keijuihin, mä en ehkä koskaan opi lentämään.
Posted via LiveJournal app for Android.