Miksi on vaarallista olla totta?
Kirjoitin äsken tunnin verran ajatusvirtaa ja sydän on helpottuneempi, jos nyt ei keveä.
Kirjoitin oikeastaan kahdelle eri ihmiselle, kahdesta hyvin eri asiasta. Ajatukset olivat pesineet mielessäni jonkin aikaa ja nyt oli hyvä hetki alkaa keriä niitä auki. Kun olin lopettanut, luin kirjoittamani ja hymyilin. Olin saanut tekstiksi juuri sen, miltä minusta on tuntunutkin. Hymy kuitenkin hyytyi, kun mietin, haluanko näiden ihmisten lukevan ajatuksiani ja tunteitani. Haluan, tottakai, mutta jokin minussa silti vastustaa. Mietin, miksi on niin kauhean vaikeaa avata itsensä toiselle ja paljastaa korttinsa.
Ei tämä ole peliä. Tämä on ihan oikeaa elämää, jossa oikeat sydämet lyövät ja oikeat keuhkot täyttyvät ja tyhjentyvät ilmasta ja jossa kaikki on tarpeeksi vaikeaa ihan ilman ylimääräisiä sääntöjä ja kiemuroitakin. Haluaisin vain voida kirjoittaa, puhua ja tuntea ja olla niin kuin oikeasti olen, ilman kiertelyä tai pelkoa tai laskelmointia.
Kun tunnen kiintymystä jotakuta kohtaan, haluaisin vain voida rakastaa ja tehdä hyvää tälle jollekulle. Kun tahdon lämpöä ja rakkautta, haluaisin jonkun osoittavan sellaista minulle. Nämä äärimmäisen perustavanlaatuista elämäntunnettani eivät kaikesta sidonnaisuudestaan huolimatta ole sama asia eivätkä ne edellytä toisiaan. Sen muistaminen on ihan kamalan vaikeaa. Näiden kahden sotkeminen toisiinsa tuntuu aiheuttavan ihan tarpeettoman paljon ongelmia, puhumattakaan siitä, ettei näitä kumpaakaan tunnu olevan mahdollista ilmaista avoimesti kuin erittäin harvoin.
Kiintymyksen tunteminen ei ole kovinkaan väärin, mutta tässä vaihtokaupan maailmassa on välillä itsekin vaikea uskoa, ettei rakkaus ole kauppatavara. En tarvitse mitään itselleni, kun rakastan jotakuta. Se virtaa ihan itsestään toiseen ihmiseen ja haluan ilmaista sitä lukemattomin tavoin. Lämmön ja välittämisen tarve sen sijaan on jotain muuta kuin rakkautta ja se tuntuu olevan paljon vaikeammin hyväksyttävissä. Aivan kuin minulla ei oikeastaan olisi oikeutta kaivata moista. Sen erityinen vaikeus piilee sen valikoivuudessa, vaikkei se sen kummempaa ole kuin kiintymyksenkään valikoivuus. Se vain on jonkin pyytämistä itselle, mikä on vielä vaikeampaa erottaa kaupankäynnistä kuin rakkauden ilmaisu toiselle.
Aina välittämistä ei saa sieltä mistä sitä kaipaisi ja sen kanssa on vain elettävä. Rakkautta on kuitenkin niin valtavan monimuotoisesti kaikkialla ympärillä, että lähes aina on joku, joka tahtoo tehdä minulle hyvää. Jostain syystä minusta on kuitenkin jotenkin väärin ottaa vastaan tämä lämpö, jos se ei ole joltakin sellaiselta, jolta sitä erikseen halusin. Tämä on kovin tuttua ja siihen pitäisi varmaan suhtautua kuin luonnonlakiin, mutta en vain juuri nyt osaa olla kyseenalaistamatta sitä. Miksi en voisi ottaa vastaan rakkautta ja hyväksyä sitä sellaisena kuin se on? Ja miksi en voisi rakastaa toisia vapaasti liimaamatta heti omia tarpeitani tuon kiintymyksen jatkeeksi, kun ne eivät siihen kuitenkaan kuulu?
Miksi, miksi, miksi. Miksi on niin vaikeaa irroittautua vanhoista ja totutuista malleista ja alkaa toimia niin kuin oikealta tuntuisi? Miksi pelkään kertoa ihmisille, miten olen ja miltä minusta tuntuu? Miksi on vaarallista olla totta?
Näiden kysymysten hengessä tämä on poikkeuksellisesti julkinen entry, jonka linkkaan myös Facebookkiin. Rajattuna tietysti, koska rajansa kaikella, eikö niin?
Kirjoitin oikeastaan kahdelle eri ihmiselle, kahdesta hyvin eri asiasta. Ajatukset olivat pesineet mielessäni jonkin aikaa ja nyt oli hyvä hetki alkaa keriä niitä auki. Kun olin lopettanut, luin kirjoittamani ja hymyilin. Olin saanut tekstiksi juuri sen, miltä minusta on tuntunutkin. Hymy kuitenkin hyytyi, kun mietin, haluanko näiden ihmisten lukevan ajatuksiani ja tunteitani. Haluan, tottakai, mutta jokin minussa silti vastustaa. Mietin, miksi on niin kauhean vaikeaa avata itsensä toiselle ja paljastaa korttinsa.
Ei tämä ole peliä. Tämä on ihan oikeaa elämää, jossa oikeat sydämet lyövät ja oikeat keuhkot täyttyvät ja tyhjentyvät ilmasta ja jossa kaikki on tarpeeksi vaikeaa ihan ilman ylimääräisiä sääntöjä ja kiemuroitakin. Haluaisin vain voida kirjoittaa, puhua ja tuntea ja olla niin kuin oikeasti olen, ilman kiertelyä tai pelkoa tai laskelmointia.
Kun tunnen kiintymystä jotakuta kohtaan, haluaisin vain voida rakastaa ja tehdä hyvää tälle jollekulle. Kun tahdon lämpöä ja rakkautta, haluaisin jonkun osoittavan sellaista minulle. Nämä äärimmäisen perustavanlaatuista elämäntunnettani eivät kaikesta sidonnaisuudestaan huolimatta ole sama asia eivätkä ne edellytä toisiaan. Sen muistaminen on ihan kamalan vaikeaa. Näiden kahden sotkeminen toisiinsa tuntuu aiheuttavan ihan tarpeettoman paljon ongelmia, puhumattakaan siitä, ettei näitä kumpaakaan tunnu olevan mahdollista ilmaista avoimesti kuin erittäin harvoin.
Kiintymyksen tunteminen ei ole kovinkaan väärin, mutta tässä vaihtokaupan maailmassa on välillä itsekin vaikea uskoa, ettei rakkaus ole kauppatavara. En tarvitse mitään itselleni, kun rakastan jotakuta. Se virtaa ihan itsestään toiseen ihmiseen ja haluan ilmaista sitä lukemattomin tavoin. Lämmön ja välittämisen tarve sen sijaan on jotain muuta kuin rakkautta ja se tuntuu olevan paljon vaikeammin hyväksyttävissä. Aivan kuin minulla ei oikeastaan olisi oikeutta kaivata moista. Sen erityinen vaikeus piilee sen valikoivuudessa, vaikkei se sen kummempaa ole kuin kiintymyksenkään valikoivuus. Se vain on jonkin pyytämistä itselle, mikä on vielä vaikeampaa erottaa kaupankäynnistä kuin rakkauden ilmaisu toiselle.
Aina välittämistä ei saa sieltä mistä sitä kaipaisi ja sen kanssa on vain elettävä. Rakkautta on kuitenkin niin valtavan monimuotoisesti kaikkialla ympärillä, että lähes aina on joku, joka tahtoo tehdä minulle hyvää. Jostain syystä minusta on kuitenkin jotenkin väärin ottaa vastaan tämä lämpö, jos se ei ole joltakin sellaiselta, jolta sitä erikseen halusin. Tämä on kovin tuttua ja siihen pitäisi varmaan suhtautua kuin luonnonlakiin, mutta en vain juuri nyt osaa olla kyseenalaistamatta sitä. Miksi en voisi ottaa vastaan rakkautta ja hyväksyä sitä sellaisena kuin se on? Ja miksi en voisi rakastaa toisia vapaasti liimaamatta heti omia tarpeitani tuon kiintymyksen jatkeeksi, kun ne eivät siihen kuitenkaan kuulu?
Miksi, miksi, miksi. Miksi on niin vaikeaa irroittautua vanhoista ja totutuista malleista ja alkaa toimia niin kuin oikealta tuntuisi? Miksi pelkään kertoa ihmisille, miten olen ja miltä minusta tuntuu? Miksi on vaarallista olla totta?
Näiden kysymysten hengessä tämä on poikkeuksellisesti julkinen entry, jonka linkkaan myös Facebookkiin. Rajattuna tietysti, koska rajansa kaikella, eikö niin?