Kaksi popbiisiä, jotka voivat pelastaa ihmishenkiä
Tiedättekö, on aika hienoa olla ihminen, joka vielä 32-vuotiaanakin jaksaa tuntea suurimmat tunteensa uunituoreen popmusiikin tahtiin. Aika usein ajattelen, etten enää ole sellainen, että 30-luvun kantri tai Richard & Linda Thompsonin parisuhdelevyt riittävät. Mutta eihän se niin ole. Vuonna 2011 on jo ehtinyt ilmestyä paljon saatanan hyvää popmusiikkia. Tässä pikaesittely kahdesta kappaleesta, joita olen viime päivinä kuunnellut pakkomielteisesti.
Duran Duran on tietysti kaikkea muuta kuin ajankohtainen orkesteri nyt 30 vuotta läpimurtonsa jälkeen. Sitäkin hämmentävämpää, että nuo kasarikekkeruusit ovat ilmeisestikin tehneet parhaan levynsä sitten Live Aidin. Keväämmällä ilmestynyt All You Need Is Now ei tietenkään ole samanlaista pään räjäyttävien maksimalististen ajantasaissoundien juhlaa kuin Duranien kultakauden klassikot - pikemminkin fiksusti hillitty päivitys, joka kuulostaa riittävästi aidolta asialta, mutta ei yritä väittää, että paluuta noihin aikoihin enää olisi. Olennaista kai on, että se on täynnä hienoja biisejä. Ja niistä klassisen Duranin naurettavuutta, eksotiikkaa ja mystiikkaa on eniten kuusiminuuttisessa neroudessa nimeltä "The Man Who Stole a Leopard".
Duran Duranhan on yhtye, jonka kaikki hienot biisit perustuvat täydelliseen vieraantumiseen todellisuudesta. Se on elektronisen popin vastine lohikäärmeiden tappamisesta kertovalle fantasiametallille - onneksi loistavaa musiikkia eikä kitaroiden ja tuplabasareiden väärinkäyttöä. Kurttuotsaiset popkirjoittajat määrittelivät kasarilla tämän purjehduksesta, supermalleista ja monacolaisista yökerhoista tykkäilevän yhtyeen thatcherismin lieveilmiöksi, mutta tämä on väärä analyysi. Thatcherismin lieveilmiö puhtaimmillaan ilmaantui brittiläiseen popmusiikkiin vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin, kun rautarouvan valtakaudella varttuneet Gallagherin veljekset jaksoivat käyttää kiistattomia lahjojaan vain sen kahden vuoden verran, joka heiltä kesti varmistaa ylellinen elämä hautaan saakka. Tämän tajutakseen ei tarvitse kuin kuunnella järjestyksessä Oasiksen kolme ensimmäistä levyä, joiden mittaan pyrkyriproletariaatin nälkä vaihtuu aste asteelta pöhöttyneeksi kokaiinikrapulaksi.
Duranit taas olivat punkvuosien teinejä, jotka ehkä tykkäsivät diskomusasta yhtä paljon kuin Sex Pistolsista, mutta noudattivat musiikillis-esteettisistä eroavaisuuksista huolimatta vuoden '76 keskeisintä agendaa: maailma sopeutukoon sinun unelmiisi, ei toisin päin. Niin hyviä he olivat, että maailma muokkautui heidän näköisekseen. 80-luku oli vuosikymmen, jolloin väritelevisio tuli länsimaissa lopullisesti kaikkien ulottuville, ja juuri tämä on Duran Duranin legendaarisuuden perusta.
Voiko Duran Duran siis olla vuonna 2011 muuta kuin anakronismi? Ei tietenkään. Mutta kuka sanoo, että kaikki anakronismit olisivat tuomittavia? Itse asiassa juuri nyt, kun pääosa uudesta listapopista perustuu identtisiin tapoihin käyttää autotunea ja alusvaatteita väärin, me nimenomaan tarvitsemme anakronistista poppia, joka on samaan aikaan härskimpää ja viattomampaa kuin nämä Keshat ja Flo Ridat.
Mistä The Man Who Stole a Leopard kertoo? No, se kertoo seksistä. Miten se kertoo siitä? Ei yläasteen sanastolla. Eeppisen ja ylvään kappaleen melodiakin jo viittaa johonkin elämää suurempaan, runoilijoiden vuosikymmeniä myöhemmin laulamaan - ei hikiseen panoon Rastilassa sijaitsevan yksiön runkopatjalla. Duran Duranin maailmassa eletään aikaa ennen HIV:tä, eikä vaarallinen seksi tarkoita outoa kutinaa jalkovälissä parin viikon päästä vaan metafyysistä tapaa päästä hengestään. Niinpä biisin pintataso kertoo miehestä, joka vangitsee ja kesyttää leopardin, mutta ei koskaan voi olla varma siitä, kumpi lopulta hallitsee toista, naaraskissa vai mies. Hyvin tiedetään, ettei villipedoista ole lemmikeiksi hetkeä pidempään.
Biisi päättyy absurdiin ja täysin loogiseen puheosuuteen, jossa naispuolinen uutistenlukija kertoo miehen ja hänen asunnostaan löytyneen leopardin oudosta tapauksesta. Jokainen keskimääräistä liikkuvaisemman kumppanin kanssa elänyt ihminen voi myötäelää. Hämmentävällä tavalla rakkaudessa ylilyödyimmät metaforat ovat eniten totta.
Jos eläisimme edelleen Duran Duranin kulta-aikaa, olisi ärsyttävä ruotsalaisdiiva Lykke Li iso maailmantähti. Nyt hän on vain hipsterien diggaama puolistara, mutta eivätpä Duranitkaan enää miljoonia levyjä myy. Juuri sellaista aikakautta tässä eletään. Haastattelujen perusteella Lykke Li on äärimmäisen hankala ihminen, ja Vaasankadun Bar Molotowin mukavin baarimikko soittaa hänen biisejään vähän liikaakin, mutta eihän siitä mihinkään pääse: naisen keväällä ilmestynyt Wounded Rhymes -albumi on mestariteos.
Levyllä on muutama ylittämätön helmi, mutta henkilökohtaisten fiilisten takia nostan niistä nyt esiin huikean 60-luku -pastissin "Sadness Is a Blessing". Biisi on täydellinen toisinto Ronettesin tai Shirellesin tyttöbändiklassikoista ja Motownin varhaisvuosista. Joka ikinen palikka on veistetty täsmälleen kolonsa kokoiseksi. Eleginen rumpukomppi, hienovaraisesti särkyvä tytönääni, kellonkumahdukset, kertosäkeen kaiku. Täydellinen kertosäe, jota lapset voisivat laulaa mukana kevätjuhlassa.
Ja miten se kertosäe menee? "Sadness is a blessing / Sadness is a pearl / Sadness be my boyfriend / Oh sadness, I'm your girl." Se on puolikieliseltä ruotsalaiselta ihan sairaan hienosti sanottu. Se on oikeastaan hyvän poplyriikan ydinmehua, a-luokan modernismia, monimutkaisen asian tiivistäminen talven ensimmäisiä putovia lumikiteitäkin selkeäpiirteisemmiksi ja kauniimmiksi sanoiksi.
Vielä nerokkaammaksi kaikki muuttuu, kun kuuntelee säkeistötkin. Laulajatar haluaa epätoivoisesti pitää kiinni ainoasta turvalliseksi todetusta rakastajastaan, melankoliasta. Kaikki muut ovat aina pettäneet. Sitä ei biisissä sanota suoraan, mutta jos pelkää pakokauhuisesti olevansa menettämässä surun elämästään, mitä silloin on tulossa tilalle? Onni. Mutta: "Sorrow, you're the only lover I can call my own." Onni on yleistä, murhe yksityistä. Soitto on suruista tehty. Ei olisi onnellista artistia nimeltä Lykke Li, olisi vain onnellinen ei-kukaan.
En valehtelematta ole törmännyt tänä vuonna näin hyvään popsanoitukseen. Eikä sävelmä ole sen huonompi. Myös 60-luvun tyttöbändien siteeraaminen käy järkeen. Niiden kappaleissa laulettiin paskoista poikaystävistä, jotka olivat kuitenkin niin ihania, ettei elämästä ilman heitäkään olisi mitään tullut. Lykke Lille masennuksen musta sykkyrä sydänalassa on se paska mutta ihana poikaystävä.
Duran Duran on tietysti kaikkea muuta kuin ajankohtainen orkesteri nyt 30 vuotta läpimurtonsa jälkeen. Sitäkin hämmentävämpää, että nuo kasarikekkeruusit ovat ilmeisestikin tehneet parhaan levynsä sitten Live Aidin. Keväämmällä ilmestynyt All You Need Is Now ei tietenkään ole samanlaista pään räjäyttävien maksimalististen ajantasaissoundien juhlaa kuin Duranien kultakauden klassikot - pikemminkin fiksusti hillitty päivitys, joka kuulostaa riittävästi aidolta asialta, mutta ei yritä väittää, että paluuta noihin aikoihin enää olisi. Olennaista kai on, että se on täynnä hienoja biisejä. Ja niistä klassisen Duranin naurettavuutta, eksotiikkaa ja mystiikkaa on eniten kuusiminuuttisessa neroudessa nimeltä "The Man Who Stole a Leopard".
Duran Duranhan on yhtye, jonka kaikki hienot biisit perustuvat täydelliseen vieraantumiseen todellisuudesta. Se on elektronisen popin vastine lohikäärmeiden tappamisesta kertovalle fantasiametallille - onneksi loistavaa musiikkia eikä kitaroiden ja tuplabasareiden väärinkäyttöä. Kurttuotsaiset popkirjoittajat määrittelivät kasarilla tämän purjehduksesta, supermalleista ja monacolaisista yökerhoista tykkäilevän yhtyeen thatcherismin lieveilmiöksi, mutta tämä on väärä analyysi. Thatcherismin lieveilmiö puhtaimmillaan ilmaantui brittiläiseen popmusiikkiin vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin, kun rautarouvan valtakaudella varttuneet Gallagherin veljekset jaksoivat käyttää kiistattomia lahjojaan vain sen kahden vuoden verran, joka heiltä kesti varmistaa ylellinen elämä hautaan saakka. Tämän tajutakseen ei tarvitse kuin kuunnella järjestyksessä Oasiksen kolme ensimmäistä levyä, joiden mittaan pyrkyriproletariaatin nälkä vaihtuu aste asteelta pöhöttyneeksi kokaiinikrapulaksi.
Duranit taas olivat punkvuosien teinejä, jotka ehkä tykkäsivät diskomusasta yhtä paljon kuin Sex Pistolsista, mutta noudattivat musiikillis-esteettisistä eroavaisuuksista huolimatta vuoden '76 keskeisintä agendaa: maailma sopeutukoon sinun unelmiisi, ei toisin päin. Niin hyviä he olivat, että maailma muokkautui heidän näköisekseen. 80-luku oli vuosikymmen, jolloin väritelevisio tuli länsimaissa lopullisesti kaikkien ulottuville, ja juuri tämä on Duran Duranin legendaarisuuden perusta.
Voiko Duran Duran siis olla vuonna 2011 muuta kuin anakronismi? Ei tietenkään. Mutta kuka sanoo, että kaikki anakronismit olisivat tuomittavia? Itse asiassa juuri nyt, kun pääosa uudesta listapopista perustuu identtisiin tapoihin käyttää autotunea ja alusvaatteita väärin, me nimenomaan tarvitsemme anakronistista poppia, joka on samaan aikaan härskimpää ja viattomampaa kuin nämä Keshat ja Flo Ridat.
Mistä The Man Who Stole a Leopard kertoo? No, se kertoo seksistä. Miten se kertoo siitä? Ei yläasteen sanastolla. Eeppisen ja ylvään kappaleen melodiakin jo viittaa johonkin elämää suurempaan, runoilijoiden vuosikymmeniä myöhemmin laulamaan - ei hikiseen panoon Rastilassa sijaitsevan yksiön runkopatjalla. Duran Duranin maailmassa eletään aikaa ennen HIV:tä, eikä vaarallinen seksi tarkoita outoa kutinaa jalkovälissä parin viikon päästä vaan metafyysistä tapaa päästä hengestään. Niinpä biisin pintataso kertoo miehestä, joka vangitsee ja kesyttää leopardin, mutta ei koskaan voi olla varma siitä, kumpi lopulta hallitsee toista, naaraskissa vai mies. Hyvin tiedetään, ettei villipedoista ole lemmikeiksi hetkeä pidempään.
Biisi päättyy absurdiin ja täysin loogiseen puheosuuteen, jossa naispuolinen uutistenlukija kertoo miehen ja hänen asunnostaan löytyneen leopardin oudosta tapauksesta. Jokainen keskimääräistä liikkuvaisemman kumppanin kanssa elänyt ihminen voi myötäelää. Hämmentävällä tavalla rakkaudessa ylilyödyimmät metaforat ovat eniten totta.
Jos eläisimme edelleen Duran Duranin kulta-aikaa, olisi ärsyttävä ruotsalaisdiiva Lykke Li iso maailmantähti. Nyt hän on vain hipsterien diggaama puolistara, mutta eivätpä Duranitkaan enää miljoonia levyjä myy. Juuri sellaista aikakautta tässä eletään. Haastattelujen perusteella Lykke Li on äärimmäisen hankala ihminen, ja Vaasankadun Bar Molotowin mukavin baarimikko soittaa hänen biisejään vähän liikaakin, mutta eihän siitä mihinkään pääse: naisen keväällä ilmestynyt Wounded Rhymes -albumi on mestariteos.
Levyllä on muutama ylittämätön helmi, mutta henkilökohtaisten fiilisten takia nostan niistä nyt esiin huikean 60-luku -pastissin "Sadness Is a Blessing". Biisi on täydellinen toisinto Ronettesin tai Shirellesin tyttöbändiklassikoista ja Motownin varhaisvuosista. Joka ikinen palikka on veistetty täsmälleen kolonsa kokoiseksi. Eleginen rumpukomppi, hienovaraisesti särkyvä tytönääni, kellonkumahdukset, kertosäkeen kaiku. Täydellinen kertosäe, jota lapset voisivat laulaa mukana kevätjuhlassa.
Ja miten se kertosäe menee? "Sadness is a blessing / Sadness is a pearl / Sadness be my boyfriend / Oh sadness, I'm your girl." Se on puolikieliseltä ruotsalaiselta ihan sairaan hienosti sanottu. Se on oikeastaan hyvän poplyriikan ydinmehua, a-luokan modernismia, monimutkaisen asian tiivistäminen talven ensimmäisiä putovia lumikiteitäkin selkeäpiirteisemmiksi ja kauniimmiksi sanoiksi.
Vielä nerokkaammaksi kaikki muuttuu, kun kuuntelee säkeistötkin. Laulajatar haluaa epätoivoisesti pitää kiinni ainoasta turvalliseksi todetusta rakastajastaan, melankoliasta. Kaikki muut ovat aina pettäneet. Sitä ei biisissä sanota suoraan, mutta jos pelkää pakokauhuisesti olevansa menettämässä surun elämästään, mitä silloin on tulossa tilalle? Onni. Mutta: "Sorrow, you're the only lover I can call my own." Onni on yleistä, murhe yksityistä. Soitto on suruista tehty. Ei olisi onnellista artistia nimeltä Lykke Li, olisi vain onnellinen ei-kukaan.
En valehtelematta ole törmännyt tänä vuonna näin hyvään popsanoitukseen. Eikä sävelmä ole sen huonompi. Myös 60-luvun tyttöbändien siteeraaminen käy järkeen. Niiden kappaleissa laulettiin paskoista poikaystävistä, jotka olivat kuitenkin niin ihania, ettei elämästä ilman heitäkään olisi mitään tullut. Lykke Lille masennuksen musta sykkyrä sydänalassa on se paska mutta ihana poikaystävä.
Click to view