Joose vastaan perussuomalaiset, lyhyt versio
Rakkaat ystävät: it's the 1930's all over again. Vielä muutama viikko sitten, kun sain haltuuni Matti Kurjensaaren elämäkertateoksen Loistava Olavi Paavolainen ja luin sen fiiliksissä, en tajunnut, miten samanlaisilla teemoilla Suomessa on tänä vuonna pelattu. Sitten Perussuomalaiset julkaisivat kuuluisan ohjelmansa kulttuuriosioineen, ja menneisyydestä tuli yhtäkkiä tätä päivää.
Perusjutut olette jo kuulleet: "postmodernilta tekotaiteelta" pitää poistaa valtionrahoitus, pitää tukea kansallista yhtenäiskulttuuria, oletettavasti figuratiivisia esityksiä kansanmiehistä ja -naisista.
Tämän kaiken muilutuspaskan alle jäi - onneksi - alkuvuoden huomattavasti pienempi "kulttuuriskandaali". Suuresti rakastamani lauluntekijä Joose Keskitalo "jäi kiinni" naispappeuden vastustamisesta. Tapauksen yksityiskohdista liikkuu kaikenlaisia näkemyksiä, artistin oma on se, että hän ei uskonkäsityksensä pohjalta naispappeutta hyväksy, mutta ei myöskään olisi pitänyt sitä kynnyskysymyksenä esiintymiselle tietyssä tilaisuudessa: Jooselta ei vaaan kysytty.
Joukko oikeamielisiä indie-vasemmistolaisia, jotka tuskin ovat Joosen musiikkia muutenkaan koskaan ymmärtäneet, päättivät tämän pohjalta vetää herneen liberaaleihin neniinsä. Eräs heistä on Soundin kriitikko Sami Nissinen, joka esitti jo aihetta käsitelleessä Facebook-keskustelussa omituisen näkemyksen, jonka mukaan Joosen uskonnollisuus ja hänen faniensa suhde siihen edustavat jonkinlaista postmodernia ironiaa. Tällaisen lausunnon voi kai esittää vain ihminen, jolle kaikki muukin mahdollinen äitiä ja pikkusiskoa myöten on postmodernia ironiaa. Ärsyttävää kyllä, tuo Nissinen päästettiin esittämään valopäisiä ideoitaan myös isoon Soundin arvosteluun, jossa hän nolasi itsensä Joosen uuden Maan näkyjä -tuplan suhteen lopullisesti.
Mitenkö sitten perussuomalaiset ja Joose Keskitalo liittyvät toisiinsa? Hyvin yksinkertaisen vastakkainasettelun kautta. Tuo persujen kuuluisa kulttuuripoliittinen ohjelma varioi heidän politiikkaansa muutenkin hallitsevaa ajatusta, että jonkinlainen räyhähumalaisten jukeboksinkäyttäjien neuvosto on oikeutettu päättämään meidän kaikkien puolesta, mistä tykätään. Puolue, jonka diktaattori kumartaa maanpäällisenä jumalananaan aborttivastaista seniiliä draculaa, katsoo oikeudekseen moralisoida muita. Persujen puolueohjelma välittää tuskallisen selvästi ajatuksen, että Suomessa on vallittava yhtenäiskulttuuri, ja sen määrittelevät he. Tällaista natsijengiä valtavirtamedia kosiskelee.
Minulle Joose Keskitalo edustaa perussuomalaisten polaarista oppositiota. Joose on erikoissuomalainen. Se ajattelee itse, se tekee juuri sellaista musiikkia kuin haluaa. Se on uskonnollinen, mutta sen uskonnollisuutta on maailman helpointa kunnioittaa, koska se ei ole keneltäkään muulta pois. Se ajattelee sen uskonnollisuutensakin itse. Se on Suomen älykkäimpiä ja lahjakkaimpia taiteilijoita, kun taas perussuomalaiset eivät edes tiedä, mitä taide on.
Naispappeuden vastustaminen on mielipide. En ole siitä kovin samaa mieltä, mutta täällä on uhkana puolue, joka ei pidä mielipiteiden esittämisestä ylipäätään.
Perusjutut olette jo kuulleet: "postmodernilta tekotaiteelta" pitää poistaa valtionrahoitus, pitää tukea kansallista yhtenäiskulttuuria, oletettavasti figuratiivisia esityksiä kansanmiehistä ja -naisista.
Tämän kaiken muilutuspaskan alle jäi - onneksi - alkuvuoden huomattavasti pienempi "kulttuuriskandaali". Suuresti rakastamani lauluntekijä Joose Keskitalo "jäi kiinni" naispappeuden vastustamisesta. Tapauksen yksityiskohdista liikkuu kaikenlaisia näkemyksiä, artistin oma on se, että hän ei uskonkäsityksensä pohjalta naispappeutta hyväksy, mutta ei myöskään olisi pitänyt sitä kynnyskysymyksenä esiintymiselle tietyssä tilaisuudessa: Jooselta ei vaaan kysytty.
Joukko oikeamielisiä indie-vasemmistolaisia, jotka tuskin ovat Joosen musiikkia muutenkaan koskaan ymmärtäneet, päättivät tämän pohjalta vetää herneen liberaaleihin neniinsä. Eräs heistä on Soundin kriitikko Sami Nissinen, joka esitti jo aihetta käsitelleessä Facebook-keskustelussa omituisen näkemyksen, jonka mukaan Joosen uskonnollisuus ja hänen faniensa suhde siihen edustavat jonkinlaista postmodernia ironiaa. Tällaisen lausunnon voi kai esittää vain ihminen, jolle kaikki muukin mahdollinen äitiä ja pikkusiskoa myöten on postmodernia ironiaa. Ärsyttävää kyllä, tuo Nissinen päästettiin esittämään valopäisiä ideoitaan myös isoon Soundin arvosteluun, jossa hän nolasi itsensä Joosen uuden Maan näkyjä -tuplan suhteen lopullisesti.
Mitenkö sitten perussuomalaiset ja Joose Keskitalo liittyvät toisiinsa? Hyvin yksinkertaisen vastakkainasettelun kautta. Tuo persujen kuuluisa kulttuuripoliittinen ohjelma varioi heidän politiikkaansa muutenkin hallitsevaa ajatusta, että jonkinlainen räyhähumalaisten jukeboksinkäyttäjien neuvosto on oikeutettu päättämään meidän kaikkien puolesta, mistä tykätään. Puolue, jonka diktaattori kumartaa maanpäällisenä jumalananaan aborttivastaista seniiliä draculaa, katsoo oikeudekseen moralisoida muita. Persujen puolueohjelma välittää tuskallisen selvästi ajatuksen, että Suomessa on vallittava yhtenäiskulttuuri, ja sen määrittelevät he. Tällaista natsijengiä valtavirtamedia kosiskelee.
Minulle Joose Keskitalo edustaa perussuomalaisten polaarista oppositiota. Joose on erikoissuomalainen. Se ajattelee itse, se tekee juuri sellaista musiikkia kuin haluaa. Se on uskonnollinen, mutta sen uskonnollisuutta on maailman helpointa kunnioittaa, koska se ei ole keneltäkään muulta pois. Se ajattelee sen uskonnollisuutensakin itse. Se on Suomen älykkäimpiä ja lahjakkaimpia taiteilijoita, kun taas perussuomalaiset eivät edes tiedä, mitä taide on.
Naispappeuden vastustaminen on mielipide. En ole siitä kovin samaa mieltä, mutta täällä on uhkana puolue, joka ei pidä mielipiteiden esittämisestä ylipäätään.
Click to view