Antakaa meille kunnon poptähtiä!
Tässä päivänä muutamana tuli puistokeskustelussa puheeksi se, kuinka tylsiä suomalaiset poptähdet ovat. Vertailtiin toisaalta Lady Gagan kaltaisia kansainvälisiä nimiä, toisaalta täältä kotimaasta esim. Anna Puuta ja Jenni Vartiaista. Ero näiden imagossa ja yleisessä kiinnostavuudessa on todellakin valtameren suuruinen. Ja koska puhutaan popista, niin tämä on aito ongelma.
Toki popartistin tärkein yksittäinen menestystekijä on biisien taso. Niiden on oltava sävellyksinä vetäviä sortumatta tylsään renkutukseen. Niiden on mentävä jalan alle, mutta ilman, että ne kuulostaisivat orjallisesti kulloisenkin ajan muotisoundilta. Etenkin tehtäessä balladeita klassiset, ajattomat hyveet ovat arvossaan - ja tässä kategoriassa myös laulutaidolla on vielä autotunen aikanakin väliä. Mutta jotta artisti tuntuisi oikealta tähdeltä, jotta hänestä jaksaisi kiinnostua syvemminkin kuin parin irtohitin verran, tulee hänessä olla Tähteyttä.
Rockyhtyeeltä ei välttämättä vaadita samaa kuin poplaulajalta. Rockyhtyeen kohdalla kiinnostus kohdistuu usein silkkaan musiikilliseen laatuun, mahdollisesti innovatiivisuuteen, ehkä myös lyriikoissa ilmenevään sanottavaan. Poptähden taas ei oleteta ilmaisevan mitään omasta sydämestään, mutta silti hänen oletetaan vetoavan massoihin perimmäisellä tunnetasolla. Tämän dilemman voi ratkaista vain panemalla peliin oma persoonansa, höystettynä niin ylettömällä määrällä valeita ja illuusioita kuin kussakin tapauksessa katsotaan aiheelliseksi.
Klassinen esimerkki tässä onnistumisesta on tietysti Madonna, josta me kaikki kuvittelemme tietävämme kovin paljon. Ei hänen neljännesvuosisadan mittainen menestyksensä perustu pelkästään hyviin biiseihin, vaan myös siihen, että hän on osannut päivittää persoonaansa sopivin väliajoin ja juuri oikealla tavalla. Blondista tissibimbosta tuli aggressiivis-feministinen seksisubjekti, sitten hengellistynyt perheenäiti, sitten kypsä diskodiiva. Sävyjä Madonnan imagossa on tietysti vuosien saatossa ollut paljon enemmän kuin tuo yksinkertaistettu luettelo kertoo.
Madonna on tietysti epäreilu vertailukohta kenelle tahansa, mutta pakkohan se on todeta, ettei Suomessa ole koskaan syntynyt mitään lähellekään vastaavaa. Suomessa pitkän uran tehneet menestysartistit ovat kategoriaa Yö, Eppu Normaali, Matti ja Teppo. Tavallisuus, maanläheisyys ja tylsyys ovat arvossaan. Särön siloiseen kuvaan tuo korkeintaan alkoholiongelma, josta siitäkin puhutaan vasta, kun se on jo selätetty ja "raitistuneen Pate Mustajärven" on aika päästä taas naistenlehtien kansiin.
Nähtävästi suomalaisten enemmistö tosiaan arvostaa sitä, että levynkannesta töllöttävä tyyppi on aivan samanlainen kuin he itsekin ovat. Pidän tätä suomalaisessa mielenmaisemassa hyvin vastenmielisenä ja osin tuhoisanakin piirteenä. Sen voi hyvin yhdistää kaikenlaiseen konsensuskulttuuriin ja erilaisuuden latistamiseen, jota täällä ahkerasti harrastetaan. Me haluamme, että idolimme eivät ole yhtään parempia, hienompia kuin itse olemme. Tässä suhteessa olemme melko ainutlaatuisia länsimaailmassa.
Miksi emme vieläkään tiedä, onko Antti Tuisku homo vai ei? Miksi Tiktakin tytöistä ei ole kerrottu julkisuuteen mitään arveluttavia yksityiskohtia, vaikka 14-vuotiaana läpimurtonsa tehneen yhtyeen taipaleelta luulisi sellaisiakin löytyvän? Miksi Jenni Vartiaiselle on ylettömän vaikeaa puhua julkisuudessa edes niin tylsästä ja tavanomaisesta asiasta kuin että hän on avoliitossa tuottajansa kanssa?
Miksi Anna Puu on Suomen suosituin artisti, vaikka hänestä ei parhaalla tahdollakaan tai millään avomielisyyden asteella voisi kuvitella löytyvän mitään kiinnostavaa?
Me tarvitsemme parempia, provokatiivisempia, epäilyttävämpiä poptähtiä.
Toki popartistin tärkein yksittäinen menestystekijä on biisien taso. Niiden on oltava sävellyksinä vetäviä sortumatta tylsään renkutukseen. Niiden on mentävä jalan alle, mutta ilman, että ne kuulostaisivat orjallisesti kulloisenkin ajan muotisoundilta. Etenkin tehtäessä balladeita klassiset, ajattomat hyveet ovat arvossaan - ja tässä kategoriassa myös laulutaidolla on vielä autotunen aikanakin väliä. Mutta jotta artisti tuntuisi oikealta tähdeltä, jotta hänestä jaksaisi kiinnostua syvemminkin kuin parin irtohitin verran, tulee hänessä olla Tähteyttä.
Rockyhtyeeltä ei välttämättä vaadita samaa kuin poplaulajalta. Rockyhtyeen kohdalla kiinnostus kohdistuu usein silkkaan musiikilliseen laatuun, mahdollisesti innovatiivisuuteen, ehkä myös lyriikoissa ilmenevään sanottavaan. Poptähden taas ei oleteta ilmaisevan mitään omasta sydämestään, mutta silti hänen oletetaan vetoavan massoihin perimmäisellä tunnetasolla. Tämän dilemman voi ratkaista vain panemalla peliin oma persoonansa, höystettynä niin ylettömällä määrällä valeita ja illuusioita kuin kussakin tapauksessa katsotaan aiheelliseksi.
Klassinen esimerkki tässä onnistumisesta on tietysti Madonna, josta me kaikki kuvittelemme tietävämme kovin paljon. Ei hänen neljännesvuosisadan mittainen menestyksensä perustu pelkästään hyviin biiseihin, vaan myös siihen, että hän on osannut päivittää persoonaansa sopivin väliajoin ja juuri oikealla tavalla. Blondista tissibimbosta tuli aggressiivis-feministinen seksisubjekti, sitten hengellistynyt perheenäiti, sitten kypsä diskodiiva. Sävyjä Madonnan imagossa on tietysti vuosien saatossa ollut paljon enemmän kuin tuo yksinkertaistettu luettelo kertoo.
Madonna on tietysti epäreilu vertailukohta kenelle tahansa, mutta pakkohan se on todeta, ettei Suomessa ole koskaan syntynyt mitään lähellekään vastaavaa. Suomessa pitkän uran tehneet menestysartistit ovat kategoriaa Yö, Eppu Normaali, Matti ja Teppo. Tavallisuus, maanläheisyys ja tylsyys ovat arvossaan. Särön siloiseen kuvaan tuo korkeintaan alkoholiongelma, josta siitäkin puhutaan vasta, kun se on jo selätetty ja "raitistuneen Pate Mustajärven" on aika päästä taas naistenlehtien kansiin.
Nähtävästi suomalaisten enemmistö tosiaan arvostaa sitä, että levynkannesta töllöttävä tyyppi on aivan samanlainen kuin he itsekin ovat. Pidän tätä suomalaisessa mielenmaisemassa hyvin vastenmielisenä ja osin tuhoisanakin piirteenä. Sen voi hyvin yhdistää kaikenlaiseen konsensuskulttuuriin ja erilaisuuden latistamiseen, jota täällä ahkerasti harrastetaan. Me haluamme, että idolimme eivät ole yhtään parempia, hienompia kuin itse olemme. Tässä suhteessa olemme melko ainutlaatuisia länsimaailmassa.
Miksi emme vieläkään tiedä, onko Antti Tuisku homo vai ei? Miksi Tiktakin tytöistä ei ole kerrottu julkisuuteen mitään arveluttavia yksityiskohtia, vaikka 14-vuotiaana läpimurtonsa tehneen yhtyeen taipaleelta luulisi sellaisiakin löytyvän? Miksi Jenni Vartiaiselle on ylettömän vaikeaa puhua julkisuudessa edes niin tylsästä ja tavanomaisesta asiasta kuin että hän on avoliitossa tuottajansa kanssa?
Miksi Anna Puu on Suomen suosituin artisti, vaikka hänestä ei parhaalla tahdollakaan tai millään avomielisyyden asteella voisi kuvitella löytyvän mitään kiinnostavaa?
Me tarvitsemme parempia, provokatiivisempia, epäilyttävämpiä poptähtiä.