(no subject)
Ompa jotenkin epätodellinen olo.
Eilen eräskin kärsimysnäytelmä pääsi huippukohtaansa, kun lihaskramppi pakotti melkein kouristuksella alas tuolilta ja lavalta. Mie oon ollut taidekoululla maalauskurssin linnunpelättinä, hankalasti mutkalla. Tätä finaalia oli edeltänyt vitun vihainen aamupäivä, jolloin mie olin vain odottanut sitä sopivan marisevaa valitusta rähähtää. Olisi ehkä pitänyt tajuta jo siinä vaiheessa, kun jokainen veto ilmaa keuhkoihin sattui koko selän alueella. Olisi pitänyt tajuta omasta äreydestä jotain, samoin siitä ettei mikään lämmitin tahtonut riittää. Ei voi kuin todeta tehneensä perässä saman virheen kuin kaikki muutkin. (Läpiveto puoli päivää teki jotakin sekin, tokalla kertaa yrittäessä antoivat sulkea ikkunan) Tahto on vahva vaan lihas... Olisi ees ollut heikko. Mutta kun tämä pää ei suostu edes tekemään uudelleenkäynnistystä. Pyörtyminen olisi ollut niin paljon helpompaa. xD Viimeiseen asti piti sinnitellä kuitenkin kun on homman ottanut. Pitää olla liian kova pää. Päivä jäi kesken ja eräällä Oululaisellä oli sen verran tilannetajua että kaveri osasi ottaa ohjat. Taisikin olla siitä porukasta yksi harvoja jotka näkivät sen oman maalaustelineensä ulkopuolelle.
Ensi viikosta tuleekin sitten pelkkää lojumista, mikä on vaan hyvä. Tosin porukan vastaanotto maanantaina sanoo sen, laskettelenko mie yhtä kiukkuista palautetta niille kuin torstai-aamun.
Filip ja Risto ovat olleet iloisia paluusta. Niin olen kyllä miekin. Tollaisen viikon jälkeen tulee riemulla kotiin. Sattuipa vielä niin hyvin, että tämä aikainen paluu osui toisen puoliskon syntymäpäivän kohdalle. Ei voi kuin olla tyytyväinen ja hieman egoistisesti ajatella olevansa jonkinlainen pieni synttärilahja itsekin. Miuta on pidetty hyvänä, ruokittu ja silitetty, on saanut nukkua kunnolla. Filip-katti tuskin menee käsivarren mittaa kauemmaksi. Päin katsominenkin saa sen kehräämään kuin traktorin tyhjäkäynnillä ja sylissä tai vähintään aivan vieressä on kertakaikkiaan oltava. Nyt se vihdoin nukkuu, mutta tähän asti jos väliä oli enemmän kuin metri, se maukui koko ajan vaativasti. Sormenpäällä karvaisen posken koskeminenkin teki onnellista hörinää. Nämä miun urokset kyllä kertoo, että on kaivattu.
Tuomiopäivän kirja, Connie Willisiltä oli aivan upea. Lukukokemusta ehkä tosiaan paransi se, että inhorealistisesti keskiajan elämästä lukiessa itseensäkin koski jatkuvasti. Ja kirkkolatina on yhä lähellä sydäntä.
Olo on kaikin puolin euforinen, kivusta huolimatta.
Eilen eräskin kärsimysnäytelmä pääsi huippukohtaansa, kun lihaskramppi pakotti melkein kouristuksella alas tuolilta ja lavalta. Mie oon ollut taidekoululla maalauskurssin linnunpelättinä, hankalasti mutkalla. Tätä finaalia oli edeltänyt vitun vihainen aamupäivä, jolloin mie olin vain odottanut sitä sopivan marisevaa valitusta rähähtää. Olisi ehkä pitänyt tajuta jo siinä vaiheessa, kun jokainen veto ilmaa keuhkoihin sattui koko selän alueella. Olisi pitänyt tajuta omasta äreydestä jotain, samoin siitä ettei mikään lämmitin tahtonut riittää. Ei voi kuin todeta tehneensä perässä saman virheen kuin kaikki muutkin. (Läpiveto puoli päivää teki jotakin sekin, tokalla kertaa yrittäessä antoivat sulkea ikkunan) Tahto on vahva vaan lihas... Olisi ees ollut heikko. Mutta kun tämä pää ei suostu edes tekemään uudelleenkäynnistystä. Pyörtyminen olisi ollut niin paljon helpompaa. xD Viimeiseen asti piti sinnitellä kuitenkin kun on homman ottanut. Pitää olla liian kova pää. Päivä jäi kesken ja eräällä Oululaisellä oli sen verran tilannetajua että kaveri osasi ottaa ohjat. Taisikin olla siitä porukasta yksi harvoja jotka näkivät sen oman maalaustelineensä ulkopuolelle.
Ensi viikosta tuleekin sitten pelkkää lojumista, mikä on vaan hyvä. Tosin porukan vastaanotto maanantaina sanoo sen, laskettelenko mie yhtä kiukkuista palautetta niille kuin torstai-aamun.
Filip ja Risto ovat olleet iloisia paluusta. Niin olen kyllä miekin. Tollaisen viikon jälkeen tulee riemulla kotiin. Sattuipa vielä niin hyvin, että tämä aikainen paluu osui toisen puoliskon syntymäpäivän kohdalle. Ei voi kuin olla tyytyväinen ja hieman egoistisesti ajatella olevansa jonkinlainen pieni synttärilahja itsekin. Miuta on pidetty hyvänä, ruokittu ja silitetty, on saanut nukkua kunnolla. Filip-katti tuskin menee käsivarren mittaa kauemmaksi. Päin katsominenkin saa sen kehräämään kuin traktorin tyhjäkäynnillä ja sylissä tai vähintään aivan vieressä on kertakaikkiaan oltava. Nyt se vihdoin nukkuu, mutta tähän asti jos väliä oli enemmän kuin metri, se maukui koko ajan vaativasti. Sormenpäällä karvaisen posken koskeminenkin teki onnellista hörinää. Nämä miun urokset kyllä kertoo, että on kaivattu.
Tuomiopäivän kirja, Connie Willisiltä oli aivan upea. Lukukokemusta ehkä tosiaan paransi se, että inhorealistisesti keskiajan elämästä lukiessa itseensäkin koski jatkuvasti. Ja kirkkolatina on yhä lähellä sydäntä.
Olo on kaikin puolin euforinen, kivusta huolimatta.