Sanoja Emiltä.
suku
Inhoan ja rakastan. Tarvitsen ja teen omillani. Kaikkien näiden kaaottisten vuosien jälkeen, tuntuu ja näyttää siltä, että suku juuri on ollut se paras ja pahin. Verisukuun voi luottaa, sieltä tulee ne uskomattomat Pohjalaiset asenteet joilla lähdetään sekunnissa pitämään omien puolta. Ja sieltä tulee myös ne katkerimmat myrkyt ja pahimmat sanat. Syntyä keskelle sukusotaa -olla yksi sen aiheista- luo vähän erikoisen ilmapiirin. Sen vaistoaa pienenä lapsenakin. Meistä yritettiin tehdä ja kasvattaa suvun lapsia, ei perheen. Taistelimme sitä vastaan jo kuusivuotiaina. Suku on ollut myös, hieman eri tavalla, se turva ja voima. Perinteet jotka ohjaavat elämää nykypäivänä, kunhan ne eivät kahlitse sitä tai pakota 50-luvulle. Sellainenkin tervaskanto vielä yrittää nillittää. Useakin.
Jos et kelpaa sukusi silmissä, et ole mitään. Jos teet hyvin, teoillasi kehutaan pitkin pitäjää. Vastustan, en suostu. Olen silti ylpeästi Luomala ja Puusaaren sukua. Kylä kantaa nimeä jonka se on saanut isovanhempieni vanhemmilta. Saman kylän korkeimmalla nyppylällä, faarin tekemän halkopinon päällä vannoin painuvani sieltä helvettiin taakseni katsomatta. Isoksi kasvaminen kuitenkin opetti arvostamaan mitä siellä oppi ja mitä äidin suku opetti luonnosta, ihmisistä, mystiikasta, variksista ja tarinankerronnasta.
kuva
Kuva. Kuvakuva. En tiedä, kuinkahan tätä nyt selvittäisi. Pari juttua tulee mieleen tuon pohojalaispaatoksen jälkeen. Kuvien tekeminen, piirtäminen ja niiden todellisuudesta rajaaminen ovat aina olleet lähellä sydäntä. Ne on sitä kun jään katsomaan jotain arkipäiväistä ja näen sen kauneuden siinä ydintuhossa.
oranssi
Väri jota en ole voinut sietää ikinä. Se on kuitenkin mielentilan väri, vähän keltaoranssi, kirkas ja vahva. Mie hohkaan. Päälleni en oranssia laittaisi, tukka on kyllä tällä hetkellä aika oranssinpunainen, hyvällä tapaa.
selviytyminen
Hartiat korviin ja uhmaa. Moon nähny pahempaa päiväkodissa. Moon nähny pahempaa omalta suvultani. Moon nähny pahempaa kavereiltani. Ja itseltäni. Ehkä tämä älytön niskavillojen pörhistely lakkaa tai vähenee joskus, mutta sille on ollut tarvetta. Yhä edelleen luonto taistelee vastaan sitä että oli heittopussi kakarana, toleranssi on todella matala nykyään. Ja se joka miulle asettaa korkeimman riman, oli kyse millaisesta selviytymisestä tahansa, olen mie itse. Ja useimmiten olen itse eniten pettynyt, jos epäonnistuu tai suorittaa huonommin kuin mielestään olisi pitänyt. Mutta kaikesta on menty ja mennään läpi. Usko siihen, että selviää on kaiken perusta. Väsynyt saa olla ja kitistäkin saa, kunhan kaivaa itsensä sieltä kuopasta. Tai että Rakas antaa käden ja sanoo että tules nyt sieltä.
näkö
Aina saanut temppuilla sen kanssa. Vihasin laseja, vihaan yhä. Ovat yksi maanvaiva ja aina vinossa tai painaa jostakin suunnasta. On vaan ajan kanssa pahentunut hajataitto niin paljon, ettei ilman pysty olla. Syvyysnäkö vippaa, kaikki yli kymmenen metrin päässä näyttää tasaiselta teatteri-rekvisiitalta eikä silmä kohdista. Utuistakin oli. Kun silmät väsyivät, aloin näkemään kaiken tasaisen ja utuisen lisäksi kahtena, lähellä ja kaukana.
Punaiset lasit ovat tosin helevetin hyvän näköiset. Paska homma vain, että noita ei enää valmisesteta eikä niitä saa mistään.
Tosin, pelätessäni näön ihan totaalista huonontumista, en ollut ollenkaan niin hädissäni kuin mitä joskus teininä olin rehutöiden aikaan. Silloin oli ranteet ja kädet niin kipeät etten pystynyt piirtämään ja se teki täydellisen paniikin.
Inhoan ja rakastan. Tarvitsen ja teen omillani. Kaikkien näiden kaaottisten vuosien jälkeen, tuntuu ja näyttää siltä, että suku juuri on ollut se paras ja pahin. Verisukuun voi luottaa, sieltä tulee ne uskomattomat Pohjalaiset asenteet joilla lähdetään sekunnissa pitämään omien puolta. Ja sieltä tulee myös ne katkerimmat myrkyt ja pahimmat sanat. Syntyä keskelle sukusotaa -olla yksi sen aiheista- luo vähän erikoisen ilmapiirin. Sen vaistoaa pienenä lapsenakin. Meistä yritettiin tehdä ja kasvattaa suvun lapsia, ei perheen. Taistelimme sitä vastaan jo kuusivuotiaina. Suku on ollut myös, hieman eri tavalla, se turva ja voima. Perinteet jotka ohjaavat elämää nykypäivänä, kunhan ne eivät kahlitse sitä tai pakota 50-luvulle. Sellainenkin tervaskanto vielä yrittää nillittää. Useakin.
Jos et kelpaa sukusi silmissä, et ole mitään. Jos teet hyvin, teoillasi kehutaan pitkin pitäjää. Vastustan, en suostu. Olen silti ylpeästi Luomala ja Puusaaren sukua. Kylä kantaa nimeä jonka se on saanut isovanhempieni vanhemmilta. Saman kylän korkeimmalla nyppylällä, faarin tekemän halkopinon päällä vannoin painuvani sieltä helvettiin taakseni katsomatta. Isoksi kasvaminen kuitenkin opetti arvostamaan mitä siellä oppi ja mitä äidin suku opetti luonnosta, ihmisistä, mystiikasta, variksista ja tarinankerronnasta.
kuva
Kuva. Kuvakuva. En tiedä, kuinkahan tätä nyt selvittäisi. Pari juttua tulee mieleen tuon pohojalaispaatoksen jälkeen. Kuvien tekeminen, piirtäminen ja niiden todellisuudesta rajaaminen ovat aina olleet lähellä sydäntä. Ne on sitä kun jään katsomaan jotain arkipäiväistä ja näen sen kauneuden siinä ydintuhossa.
oranssi
Väri jota en ole voinut sietää ikinä. Se on kuitenkin mielentilan väri, vähän keltaoranssi, kirkas ja vahva. Mie hohkaan. Päälleni en oranssia laittaisi, tukka on kyllä tällä hetkellä aika oranssinpunainen, hyvällä tapaa.
selviytyminen
Hartiat korviin ja uhmaa. Moon nähny pahempaa päiväkodissa. Moon nähny pahempaa omalta suvultani. Moon nähny pahempaa kavereiltani. Ja itseltäni. Ehkä tämä älytön niskavillojen pörhistely lakkaa tai vähenee joskus, mutta sille on ollut tarvetta. Yhä edelleen luonto taistelee vastaan sitä että oli heittopussi kakarana, toleranssi on todella matala nykyään. Ja se joka miulle asettaa korkeimman riman, oli kyse millaisesta selviytymisestä tahansa, olen mie itse. Ja useimmiten olen itse eniten pettynyt, jos epäonnistuu tai suorittaa huonommin kuin mielestään olisi pitänyt. Mutta kaikesta on menty ja mennään läpi. Usko siihen, että selviää on kaiken perusta. Väsynyt saa olla ja kitistäkin saa, kunhan kaivaa itsensä sieltä kuopasta. Tai että Rakas antaa käden ja sanoo että tules nyt sieltä.
näkö
Aina saanut temppuilla sen kanssa. Vihasin laseja, vihaan yhä. Ovat yksi maanvaiva ja aina vinossa tai painaa jostakin suunnasta. On vaan ajan kanssa pahentunut hajataitto niin paljon, ettei ilman pysty olla. Syvyysnäkö vippaa, kaikki yli kymmenen metrin päässä näyttää tasaiselta teatteri-rekvisiitalta eikä silmä kohdista. Utuistakin oli. Kun silmät väsyivät, aloin näkemään kaiken tasaisen ja utuisen lisäksi kahtena, lähellä ja kaukana.
Punaiset lasit ovat tosin helevetin hyvän näköiset. Paska homma vain, että noita ei enää valmisesteta eikä niitä saa mistään.
Tosin, pelätessäni näön ihan totaalista huonontumista, en ollut ollenkaan niin hädissäni kuin mitä joskus teininä olin rehutöiden aikaan. Silloin oli ranteet ja kädet niin kipeät etten pystynyt piirtämään ja se teki täydellisen paniikin.