Suku on pahin?
Haluttais kirjoittaa yks juttu (tai parikin juttua oikeastaan), mutta en jaksa .__.
Antilla on rippijuhlat. Aika tylsää, eikä mua huvita kakut eikä vieraat. Noi lapset nyt vähän huvittaa, kun ne leikkii. Kaikki viisi juoksevat ympäriinsä ja huutavat "Saara! Saara! Saari! Saala! Saali! Saari, Saari, Saari!" Hirveän söpöjä :>
Moikkasin äskön setääni. Ei näyttänyt tunnistavan minua .__.
Kaikki kehuvat koko ajan Lauran vaatteita ja ulkonäköä. Eihän siinä mitään, Laura on tosiaan nätti. Mutta itseäni pidemmän ja hoikemman pikkusiskon rinnalla tunnen itseni aika punkeroksi. Anttikin valitti, että olen kömpelö.
Kaikkein eniten jurppii, kun äitini ei usko minun olevan masentunut. Sen mielestä kaikki nuoret vain teeskentelevät saadakseen huomiota, tai sitten jonkin muun syyn takia. Lisäksi kun se kuuluu vielä ikäänkin, niin nuoret liioittelevat ja suurentelevat tuntemuksiaan. Kyllä me sitten myöhemmin opitaan, mitä todellinen tuska on. Asiaa vain pahentavat psykologit, jotka voivotelevat meitä ja saavat meidät uskomaan että olemme oikeasti masentuneita. Meillähän ei ole mitään syytä. Serkkuni vaimokin on selvinnyt alkoholisoituneista vanhemmista ja pikkusiskonsa huoltamisesta ilman että on seonnut. Äiti on selvinnyt isänsä kuolemasta, vaikka isä oli äidin tärekin ihminen ja hän jäi kaksin mummoni kanssa. Mummolla oli tapana vähätellä äitiä ja tämän osaamista, silti äidin olisi pitänyt tämän mielestä pärjätä yksin. Siis vaikka ei mitään osannutkaan.
Jos äiti nyt oli nuorena vähän masentunut, niin mikäs siinä. Hän pääsi siitä yli. [Minusta äidillä on masennuksen oireita, ei hirveän pahoja, mutta kuitenkin. Se on hirevän väsynyt tähän elämäntilanteeseen, joka ei ole muutunut vuosiin.]
Minulle ei ole sattunut mitään mikä oikeuttaisi masennukseen. Ai niin, minähän toimin Manun "terapeuttina" vuoden ajan. No, ei siitä nyt niin pahasti voi masentua. Kyllä kesä minut piristää.
Kun en puhukaan äidilleni enää mitään, niin ei minulla ole mitään ongelmia. Äiti rakas, minä en puhu, koska minuun sattuu liikaa. Minä en halua jakaa sitä sinun kanssasi, koska se satuttaisi sinua. Jos et tiedä siitä, niin sinuun ei satu. En voi sanoa äidilleni haluavani usein vain kadota pois, toisinaan haluan kuolla, haluan nähdä käsivarteni verisinä, haluan nähdä itseni tuhoutuvan. Verenmaku suussani maistuu niin hyvältä. Oma vereni. En vain voi. Ja pelkään myös että äiti sanoisi siihenkin "se kuuluu vain ikään". Tässä suhteessa vaadin siis mahdottomia. Vaadin äitiäni ymmärtämään, ilman että kerron mitä hänen pitäisi ymmärtää. Voisin jättää tästä äidin ulkopuolelle, mutta äiti haluaa mukaan, vaikka halveksii niitä psykologeja. Ja pyskologit haluavat äidin mukaan. Ensi tortsaina, puhumaan niistä lääkkeistä. En taida haluat niitä itsekään.
Kun kaikki nuoret on niin masentuneita, niin kaikkien meidän pitää siis valehdella. Emme me oikeasti ole. Näin minä olen äitiäni tulkinnut. Voin olla väärässäkin hänen mielipiteistään, koska aina kun puhumme asiasta, minä alan mököttää enkä puhu mitään, tai sitten tiuskimme molemmat.
Halauan sanoa myös Villelle, että välitän hänestä. Haluaisin selittää hänelle kaiken. Sanoa, että ei siitä kuitenkaan tulisi mitään, koska olen yhä se sama pikkutyttö, enkä ole valmis seurustelemaan. Haluaisin sanoa, että olen vain rikki, enkä jaksa. En jaksa edes yrittää, vaikka siitä tulisikin jotain.
Ville on kasvanut näinä muutamana vuotena.
Yhtenä iltana saatiin töissä tehtäväksi ruokkia hevoset. Juteltiin siinä vähän [mikä on tosi saavutus minulle, kun olen niin ujo poikien seurassa. Eikä olla tunnettu kuin 9 vuotta :>] Kyllä se nyt selvästi rakastuu muhun. kyl se katsoi mua monta kertaa. Mä huomasin.
Tai sitten se vilkuili sen takia kun mie tuijotin sitä koko ajan o_o *huokaus*
Huomasin yhtenä päivänä, että sillä on ihana selkä. Siellä hikisen ja öljyisen paidan alla >:3 kun se tekee aina Matin kanssa töitä pajassa ja ajaa traktorilla ym. miesten hommaa. rawrrr. On sillä muutenkin ihanan laiha kroppa =^-^=
Ja minä olen tällainen punkeroinen. Höh.
Niin ja bittu sen äidin kanssa.
Antilla on rippijuhlat. Aika tylsää, eikä mua huvita kakut eikä vieraat. Noi lapset nyt vähän huvittaa, kun ne leikkii. Kaikki viisi juoksevat ympäriinsä ja huutavat "Saara! Saara! Saari! Saala! Saali! Saari, Saari, Saari!" Hirveän söpöjä :>
Moikkasin äskön setääni. Ei näyttänyt tunnistavan minua .__.
Kaikki kehuvat koko ajan Lauran vaatteita ja ulkonäköä. Eihän siinä mitään, Laura on tosiaan nätti. Mutta itseäni pidemmän ja hoikemman pikkusiskon rinnalla tunnen itseni aika punkeroksi. Anttikin valitti, että olen kömpelö.
Kaikkein eniten jurppii, kun äitini ei usko minun olevan masentunut. Sen mielestä kaikki nuoret vain teeskentelevät saadakseen huomiota, tai sitten jonkin muun syyn takia. Lisäksi kun se kuuluu vielä ikäänkin, niin nuoret liioittelevat ja suurentelevat tuntemuksiaan. Kyllä me sitten myöhemmin opitaan, mitä todellinen tuska on. Asiaa vain pahentavat psykologit, jotka voivotelevat meitä ja saavat meidät uskomaan että olemme oikeasti masentuneita. Meillähän ei ole mitään syytä. Serkkuni vaimokin on selvinnyt alkoholisoituneista vanhemmista ja pikkusiskonsa huoltamisesta ilman että on seonnut. Äiti on selvinnyt isänsä kuolemasta, vaikka isä oli äidin tärekin ihminen ja hän jäi kaksin mummoni kanssa. Mummolla oli tapana vähätellä äitiä ja tämän osaamista, silti äidin olisi pitänyt tämän mielestä pärjätä yksin. Siis vaikka ei mitään osannutkaan.
Jos äiti nyt oli nuorena vähän masentunut, niin mikäs siinä. Hän pääsi siitä yli. [Minusta äidillä on masennuksen oireita, ei hirveän pahoja, mutta kuitenkin. Se on hirevän väsynyt tähän elämäntilanteeseen, joka ei ole muutunut vuosiin.]
Minulle ei ole sattunut mitään mikä oikeuttaisi masennukseen. Ai niin, minähän toimin Manun "terapeuttina" vuoden ajan. No, ei siitä nyt niin pahasti voi masentua. Kyllä kesä minut piristää.
Kun en puhukaan äidilleni enää mitään, niin ei minulla ole mitään ongelmia. Äiti rakas, minä en puhu, koska minuun sattuu liikaa. Minä en halua jakaa sitä sinun kanssasi, koska se satuttaisi sinua. Jos et tiedä siitä, niin sinuun ei satu. En voi sanoa äidilleni haluavani usein vain kadota pois, toisinaan haluan kuolla, haluan nähdä käsivarteni verisinä, haluan nähdä itseni tuhoutuvan. Verenmaku suussani maistuu niin hyvältä. Oma vereni. En vain voi. Ja pelkään myös että äiti sanoisi siihenkin "se kuuluu vain ikään". Tässä suhteessa vaadin siis mahdottomia. Vaadin äitiäni ymmärtämään, ilman että kerron mitä hänen pitäisi ymmärtää. Voisin jättää tästä äidin ulkopuolelle, mutta äiti haluaa mukaan, vaikka halveksii niitä psykologeja. Ja pyskologit haluavat äidin mukaan. Ensi tortsaina, puhumaan niistä lääkkeistä. En taida haluat niitä itsekään.
Kun kaikki nuoret on niin masentuneita, niin kaikkien meidän pitää siis valehdella. Emme me oikeasti ole. Näin minä olen äitiäni tulkinnut. Voin olla väärässäkin hänen mielipiteistään, koska aina kun puhumme asiasta, minä alan mököttää enkä puhu mitään, tai sitten tiuskimme molemmat.
Halauan sanoa myös Villelle, että välitän hänestä. Haluaisin selittää hänelle kaiken. Sanoa, että ei siitä kuitenkaan tulisi mitään, koska olen yhä se sama pikkutyttö, enkä ole valmis seurustelemaan. Haluaisin sanoa, että olen vain rikki, enkä jaksa. En jaksa edes yrittää, vaikka siitä tulisikin jotain.
Ville on kasvanut näinä muutamana vuotena.
Yhtenä iltana saatiin töissä tehtäväksi ruokkia hevoset. Juteltiin siinä vähän [mikä on tosi saavutus minulle, kun olen niin ujo poikien seurassa. Eikä olla tunnettu kuin 9 vuotta :>] Kyllä se nyt selvästi rakastuu muhun. kyl se katsoi mua monta kertaa. Mä huomasin.
Tai sitten se vilkuili sen takia kun mie tuijotin sitä koko ajan o_o *huokaus*
Huomasin yhtenä päivänä, että sillä on ihana selkä. Siellä hikisen ja öljyisen paidan alla >:3 kun se tekee aina Matin kanssa töitä pajassa ja ajaa traktorilla ym. miesten hommaa. rawrrr. On sillä muutenkin ihanan laiha kroppa =^-^=
Ja minä olen tällainen punkeroinen. Höh.
Niin ja bittu sen äidin kanssa.