Kuulumishi
Kevätmatkalla jälleen, tällä kertaa vuokratalossa Italiassa, Ligurian maakunnassa lähellä Tellaron kylää. Nukun käsittämättömiä määriä, kellon ympäri ja yli joka yö, päälle vielä päiväunet jos ennätän, siinä missä kotona riittää kuusi tai seitsemän tuntia. Sama juttu joka kesä purjehtimaan lähtiessä: ensimmäiset päivät menevät siellä ja täällä liikenteeseen tottumiseen, kallisteluun ja sinkoileviin skoottereihin, omalla kaistalla vastaantuleviin kuorma-autoihin ja pikaveneisiin, ja sen jälkeen vaihdan unen lomarytmiin.
Kaivan kaipaukseeni unohtuneita kohteita: tänä aamuna heräsin omaan itkuuni, kun olin päässyt vielä kerran Muuralan kodin portaikkoon, vaikkei sinne pitänyt enää olla ikävä. Kotiin jo on, mikä tuntuu väärältä siihen nähden, mikä kaikki täällä ympäröi. Talo on jonkun skandityyliin ihastuneen arkkitehdin maukkaasti mutta lähinnä Ikeasta ammentaen sisustama pikkupalatsi, jonka pihalta ja parvekkeelta aukeaa oliivipuiden ohi näkymä Välimerelle ja lahdenpohjukan yli Portoveneren kaupunkiin. Kaikki on kuin Kroatiassa, mutta vielä yltäkylläisempää, jo häiritsevällä runsaudella; vastaantulevien turistien voidellut hymyt, veden sini, kallioiden jylhyys, Tellaron linnoituksen puna ilta-auringossa. Muistamassani Italiassa ei ole näin paljoa pellavahousuja ja purjehduskenkiä, mutta tämä alue onkin Italian Rivieraa, keski-iältään maan vanhinta kultahammasrannikkoa.
Läheisessä sotilastukikohdassa on tainnut olla harjoituspäivä, aamulla kuultiin ammuntaa ja helikopteri papattaa paraikaa pimenevässä yössä. Tai anna sen olla vain harjoittelua, paikallismediaan ei oikein ole luottamista, televisiosta näkee lähinnä Berlusconin valitsemia mallityttöjä hymyilemässä hölmöinä alati vaihtuville kameroille. Tulivuorista ei kuulu. Olimme todella onnekkaita, talvella varattu lentomme oli lennottoman viikon jälkeen toinen Helsinki-Vantaalta Milanoon lähtenyt, ensimmäinen pääsi matkaan tuntia ennen. Ensimmäisen yön vietimme vanhassa linnassa jossain Milanon ja Parman välillä. Äiti on saanut omalta äidiltään kuusikymmenlukulaisen lasikulhon, jonka muovikansi on jossain rytäkässä haljennut. Googlattuaan kannessa olevaa sanaa oli kyseisen valmistajan tehtaanmyymälä selvinnyt sijaitsevaksi parikymmentä kilometriä majapaikastamme oikeaan suuntaan, joten sinnehän oli päästävä. Myymälä löytyi ja sieltä päätäänpuisteleva englantia taitamaton myyjä: "no, no, emme myy kansia erikseen" - mutta sì, tokihan kyseinen kulho kansineen on edelleen tuotannossa, ne pitää vain ostaa molemmat. 3,90 euroa ja iloinen mieli, samalla sitten koko lapsikatraalle uudet long drink -lasit ja minulle vielä kakkulautasetkin.
Ajatus harhailee entisestään, haukotuttaa. Muut pelaavat taas alakerrassa korttia Neil Youngin tahtiin, turvallinen olo käydä nukkumaan Esko Valtaojan optimistisiä tulevaisuuskuvia lukien - paitsi juuri nousi portaita luokseni lasillinen limoncelloa, eihän tästä vielä maate jouda. Huomenna taas jonnekin, en muista, ehkä tiedäkään, kunhan pidän silmiäni auki.
Kaivan kaipaukseeni unohtuneita kohteita: tänä aamuna heräsin omaan itkuuni, kun olin päässyt vielä kerran Muuralan kodin portaikkoon, vaikkei sinne pitänyt enää olla ikävä. Kotiin jo on, mikä tuntuu väärältä siihen nähden, mikä kaikki täällä ympäröi. Talo on jonkun skandityyliin ihastuneen arkkitehdin maukkaasti mutta lähinnä Ikeasta ammentaen sisustama pikkupalatsi, jonka pihalta ja parvekkeelta aukeaa oliivipuiden ohi näkymä Välimerelle ja lahdenpohjukan yli Portoveneren kaupunkiin. Kaikki on kuin Kroatiassa, mutta vielä yltäkylläisempää, jo häiritsevällä runsaudella; vastaantulevien turistien voidellut hymyt, veden sini, kallioiden jylhyys, Tellaron linnoituksen puna ilta-auringossa. Muistamassani Italiassa ei ole näin paljoa pellavahousuja ja purjehduskenkiä, mutta tämä alue onkin Italian Rivieraa, keski-iältään maan vanhinta kultahammasrannikkoa.
Läheisessä sotilastukikohdassa on tainnut olla harjoituspäivä, aamulla kuultiin ammuntaa ja helikopteri papattaa paraikaa pimenevässä yössä. Tai anna sen olla vain harjoittelua, paikallismediaan ei oikein ole luottamista, televisiosta näkee lähinnä Berlusconin valitsemia mallityttöjä hymyilemässä hölmöinä alati vaihtuville kameroille. Tulivuorista ei kuulu. Olimme todella onnekkaita, talvella varattu lentomme oli lennottoman viikon jälkeen toinen Helsinki-Vantaalta Milanoon lähtenyt, ensimmäinen pääsi matkaan tuntia ennen. Ensimmäisen yön vietimme vanhassa linnassa jossain Milanon ja Parman välillä. Äiti on saanut omalta äidiltään kuusikymmenlukulaisen lasikulhon, jonka muovikansi on jossain rytäkässä haljennut. Googlattuaan kannessa olevaa sanaa oli kyseisen valmistajan tehtaanmyymälä selvinnyt sijaitsevaksi parikymmentä kilometriä majapaikastamme oikeaan suuntaan, joten sinnehän oli päästävä. Myymälä löytyi ja sieltä päätäänpuisteleva englantia taitamaton myyjä: "no, no, emme myy kansia erikseen" - mutta sì, tokihan kyseinen kulho kansineen on edelleen tuotannossa, ne pitää vain ostaa molemmat. 3,90 euroa ja iloinen mieli, samalla sitten koko lapsikatraalle uudet long drink -lasit ja minulle vielä kakkulautasetkin.
Ajatus harhailee entisestään, haukotuttaa. Muut pelaavat taas alakerrassa korttia Neil Youngin tahtiin, turvallinen olo käydä nukkumaan Esko Valtaojan optimistisiä tulevaisuuskuvia lukien - paitsi juuri nousi portaita luokseni lasillinen limoncelloa, eihän tästä vielä maate jouda. Huomenna taas jonnekin, en muista, ehkä tiedäkään, kunhan pidän silmiäni auki.