Have you heard the news
Studiomaja keskellä aavikkoa, Joshua Tree on paikka ja niitä täällä riittää. Seinänlevyinen ikkuna edessäni avaa möykkyisen aavan näkymän erämaahan, minä luen uutisia ja Facebook-päivityksiä kotimaasta, joka tuntuu mukavan kaukaiselta. Tässä olossa voisin juurtua minne vain, johonkin tällaiseen kolkkaan. Kaamea väsymys esti iltakävelynkin, palaankohan tietämättäni jo siihen rytmiin, jossa kello on nyt aamuviisi eikä iltaseitsemän, kun olen koko päivän ollut ihan liian raskas näkemään ympärilleni.
Luonnontieteilijää kiinnostaa sikainfluenssa, miten se vaikuttaa kaikkeen, paljonko se kaataa tullessaan, leviääkö helposti, nouseeko hysteria. Kuka on ensimmäinen, ketkä jäävät. Itse olen paljon auliimpi kuolemaan influenssaan kuin rokkoon, tulipalon keskellä tai rekan kyljessä, puhumattakaan hengityskoneesta tai jäihin putoamisesta, mutta hemmetti, jos nyt ehtisin sen Pet Shop Boysin nähdä vielä! Epäilyttävän hyvältä vaikuttanut konserttikesä voi hyvinkin kaatua yleisötilaisuuksien kieltämiseen. Vaan onneksi musiikkia voi tanssia kotonaankin, jos täältä vielä kotiin pääsee ja sen kotinsa löytää, minulla ei ole yhtään avaintakaan mukana tällä retkellä. Ollut hienoa, avartavaa, rauhoittavaa ja kiihottavaa, sanoinkuvaamatonta hypätä hetkeksi elämään, jossa aamuisin pakkaa kaiken tarpeellisen ja jättää yösijan iäksi eikä tiedä, mitä seuraavan kukkulan laelta paljastuu. Viime yönä tamppasin omaksi mielenrauhakseni kalkkarovapaan alueen maahan ja makasin selälläni sorassa tähtiä katsellen, tuntui sopivan pieneltä kaikki oma, vaikkei tähtisumuja nähnytkään tänne asti.
Villikani loikkii tiellä, taivas valmistautuu auringonlaskuun ja äiti ja sisko hekottelevat matkan varrelta kertyneitä kuvia. Huomenna kohti Los Angelesia, paljon on tarkoitus ehtiä vielä ennen perjantain paluulentoa.
Luonnontieteilijää kiinnostaa sikainfluenssa, miten se vaikuttaa kaikkeen, paljonko se kaataa tullessaan, leviääkö helposti, nouseeko hysteria. Kuka on ensimmäinen, ketkä jäävät. Itse olen paljon auliimpi kuolemaan influenssaan kuin rokkoon, tulipalon keskellä tai rekan kyljessä, puhumattakaan hengityskoneesta tai jäihin putoamisesta, mutta hemmetti, jos nyt ehtisin sen Pet Shop Boysin nähdä vielä! Epäilyttävän hyvältä vaikuttanut konserttikesä voi hyvinkin kaatua yleisötilaisuuksien kieltämiseen. Vaan onneksi musiikkia voi tanssia kotonaankin, jos täältä vielä kotiin pääsee ja sen kotinsa löytää, minulla ei ole yhtään avaintakaan mukana tällä retkellä. Ollut hienoa, avartavaa, rauhoittavaa ja kiihottavaa, sanoinkuvaamatonta hypätä hetkeksi elämään, jossa aamuisin pakkaa kaiken tarpeellisen ja jättää yösijan iäksi eikä tiedä, mitä seuraavan kukkulan laelta paljastuu. Viime yönä tamppasin omaksi mielenrauhakseni kalkkarovapaan alueen maahan ja makasin selälläni sorassa tähtiä katsellen, tuntui sopivan pieneltä kaikki oma, vaikkei tähtisumuja nähnytkään tänne asti.
Villikani loikkii tiellä, taivas valmistautuu auringonlaskuun ja äiti ja sisko hekottelevat matkan varrelta kertyneitä kuvia. Huomenna kohti Los Angelesia, paljon on tarkoitus ehtiä vielä ennen perjantain paluulentoa.