Kulutuksesta
Palasimme jälleen asutuksen pariin, pieneen kaupunkiin jossa on kolmet liikennevalot ja 5100 asukasta, kun viimeiset kaksi yötä vietimme kolmensadan asukkaan kylässä. Kilometrien mittaiset junat ulvovat yötä ohittaessaan kaupungin, se jaksaa edelleen liikauttaa, vaikka paikallisena varmaan vain ärsyttäisi.
Junien lisäksi jaksan edelleen innostua suunnattoman suurista rekka-autoista ja leveähymyisistä Chevroleteista, joita hurisee ohi joka suunnalta. Enkä kuitenkaan voi olla ajattelematta kaikkea sitä öljyn määrää, joka tässä maassa kuluu tunneittain. Sinclair-huoltamon tunnuskuvana on diplodocus, se muistuttaa kaiken kestämättömyydestä siinä missä loputtomat kuivuneet joenpohjat ja hiekkatrombit, joita olemme nähneet nyt jo päivittäin. Alkumatkasta ahdisti pahasti miettiä kaikkea sitä vettä, joka tarvittaisiin kasvustojen elvyttämiseen, mutta kuivuuteenkin tottui liian nopeasti, myöntää sen koska "täällä nyt on tällaista". Jokaiseen luonnonpuistoon on rakennettu vesivessat ja autiomaan keskellä villihevoset norkoilevat hotellikeskuksen kasteltuja ruohokenttiä, pienillä muutoksilla saataisiin suuria säästöjä eikä kukaan välttämättä edes huomaisi (oikean ruohon vaihtamista muovimattoon, ja kompostikäymälänkin käyttö on vain totuttelukysymys) - mikä estänee, resurssipuute vaiko hyväksi julistetut käytännöt, kenties vain se että nämä pohdinnat jäävät liiaksi vain näihin lätinöihin. Kehittelin ideaa, jossa rekkojen katot olisivat aurinkopaneeleja; energia ladattaisiin akkuihin, ja täysiä akkuja vastaan kuskit saisivat huoltamoilta kahvia tai muita hyödykkeitä sekä matkaan jälleen tyhjän akun. Täysiä käytettäisiin sitten mihin nyt niistä akuista riittäisi, huoltamoiden valaistukseen, autojen akkuihin, mainoskyltteihin. Tuntuu niin takaperoiselta, että kaikkialla muistetaan mainostaa, kuinka monta grammaa hiilidioksidia säästyy minkäkin pakkauskoon suurentamisesta, kun joka juoma tarjoillaan yksittäispakatun muovipillin kanssa, tai kuinka itse kuljemme maapallon toiselta puolen katsomassa tuhoutuvia ihmeellisyyksiä ajamalla niiden ympäri autolla ja yöpymällä motelleissa, joihin jätämme jälkeemme suunnattoman pyykkivuoren. Pallo kuivuu käsiin, mutta se ei tunnu koskettavan henkilökohtaisesti, ei minuakaan, ei vielä. Kysymys lieneekin, onko ihmisestä sopeutumaan seurauksiin.
Korpeista ainakin on. Niitä näkyy täällä hyörimässä joka puolella, liitelemässä kanjonien yllä tai leikkimässä trombin pyörteissä (ainakin se näytti leikiltä, linnut suhahtelivat pyörteeseen ja ulos pihoista nousseiden roskien perässä), kärkkymässä ruokaa ihmisten luona. Neuvokkaimman siipikaverin näimme tänään, se seurasi matalaliitoa avoautoa josta heitettiin linnulle leivänpaloja. Korppi poimi suupalat ja nousi taas ilmaan, lensi auton eteen pakottaen sen hidastamaan ja väistämään, lisää leipää ja uusi liito, suurta hupia ainakin ihmisille. Me näimme kuvion toistuvan kymmenisen kertaa, kunnes lintu joko kyllästyi, väsyi tai tajusi ylittäneensä valtakuntansa rajat ja jäi jälkeen avoauton jatkaessa matkaa.
Tänään kuljettiin kivettyneessä metsässä, hienoimpia paikkoja missä olen koskaan ollut. Vanhaan joenuomaan on aikoinaan ajautunut puunrunkoja, jotka ovat hautautuneet liejuun ja mittaamattomien aikojen kuluessa orgaaninen aines on lahonnut pois korvautuen silikaateilla ja mineraaleilla. Nyt jäljellä ovat samat puunrungot, mutta kvartsikiteisiksi kiviksi muuttuneina. Auringonlaskun kiviset puut ja loputtomat sorakukkulat paloivat toivoakseni verkkokalvoilleni loppuiäkseni, tai ainakin pariksi megatavuksi kameran muistiin, jos ei muualle.
Eilen ajettiin Kuninkaiden laaksoon, paikkaan jonka muistan viime retkeltä syntymäpäivälaaksona, jossa vietimme Joonaksen kolmivuotissyntymäpäivää piikkipensaiden keskellä. Nyt oli viisikymmenvuotiaan vuoro pomppia ja poseerata. Olen nähnyt niin paljon uskomattoman hienoja luonnonpuistoja, että kaikki ihmisen rakentama tuntuu nyt lähinnä turhauttavalta, rumalta ja tarpeettomalta. Huomenna koitetaan ehtiä Phoenixiin, josko Frank Lloyd Wrightin arkkitehtuuri loisi uutta intoa ostoskeskusten ja ohikulkuteiden jälkeen.
Junien lisäksi jaksan edelleen innostua suunnattoman suurista rekka-autoista ja leveähymyisistä Chevroleteista, joita hurisee ohi joka suunnalta. Enkä kuitenkaan voi olla ajattelematta kaikkea sitä öljyn määrää, joka tässä maassa kuluu tunneittain. Sinclair-huoltamon tunnuskuvana on diplodocus, se muistuttaa kaiken kestämättömyydestä siinä missä loputtomat kuivuneet joenpohjat ja hiekkatrombit, joita olemme nähneet nyt jo päivittäin. Alkumatkasta ahdisti pahasti miettiä kaikkea sitä vettä, joka tarvittaisiin kasvustojen elvyttämiseen, mutta kuivuuteenkin tottui liian nopeasti, myöntää sen koska "täällä nyt on tällaista". Jokaiseen luonnonpuistoon on rakennettu vesivessat ja autiomaan keskellä villihevoset norkoilevat hotellikeskuksen kasteltuja ruohokenttiä, pienillä muutoksilla saataisiin suuria säästöjä eikä kukaan välttämättä edes huomaisi (oikean ruohon vaihtamista muovimattoon, ja kompostikäymälänkin käyttö on vain totuttelukysymys) - mikä estänee, resurssipuute vaiko hyväksi julistetut käytännöt, kenties vain se että nämä pohdinnat jäävät liiaksi vain näihin lätinöihin. Kehittelin ideaa, jossa rekkojen katot olisivat aurinkopaneeleja; energia ladattaisiin akkuihin, ja täysiä akkuja vastaan kuskit saisivat huoltamoilta kahvia tai muita hyödykkeitä sekä matkaan jälleen tyhjän akun. Täysiä käytettäisiin sitten mihin nyt niistä akuista riittäisi, huoltamoiden valaistukseen, autojen akkuihin, mainoskyltteihin. Tuntuu niin takaperoiselta, että kaikkialla muistetaan mainostaa, kuinka monta grammaa hiilidioksidia säästyy minkäkin pakkauskoon suurentamisesta, kun joka juoma tarjoillaan yksittäispakatun muovipillin kanssa, tai kuinka itse kuljemme maapallon toiselta puolen katsomassa tuhoutuvia ihmeellisyyksiä ajamalla niiden ympäri autolla ja yöpymällä motelleissa, joihin jätämme jälkeemme suunnattoman pyykkivuoren. Pallo kuivuu käsiin, mutta se ei tunnu koskettavan henkilökohtaisesti, ei minuakaan, ei vielä. Kysymys lieneekin, onko ihmisestä sopeutumaan seurauksiin.
Korpeista ainakin on. Niitä näkyy täällä hyörimässä joka puolella, liitelemässä kanjonien yllä tai leikkimässä trombin pyörteissä (ainakin se näytti leikiltä, linnut suhahtelivat pyörteeseen ja ulos pihoista nousseiden roskien perässä), kärkkymässä ruokaa ihmisten luona. Neuvokkaimman siipikaverin näimme tänään, se seurasi matalaliitoa avoautoa josta heitettiin linnulle leivänpaloja. Korppi poimi suupalat ja nousi taas ilmaan, lensi auton eteen pakottaen sen hidastamaan ja väistämään, lisää leipää ja uusi liito, suurta hupia ainakin ihmisille. Me näimme kuvion toistuvan kymmenisen kertaa, kunnes lintu joko kyllästyi, väsyi tai tajusi ylittäneensä valtakuntansa rajat ja jäi jälkeen avoauton jatkaessa matkaa.
Tänään kuljettiin kivettyneessä metsässä, hienoimpia paikkoja missä olen koskaan ollut. Vanhaan joenuomaan on aikoinaan ajautunut puunrunkoja, jotka ovat hautautuneet liejuun ja mittaamattomien aikojen kuluessa orgaaninen aines on lahonnut pois korvautuen silikaateilla ja mineraaleilla. Nyt jäljellä ovat samat puunrungot, mutta kvartsikiteisiksi kiviksi muuttuneina. Auringonlaskun kiviset puut ja loputtomat sorakukkulat paloivat toivoakseni verkkokalvoilleni loppuiäkseni, tai ainakin pariksi megatavuksi kameran muistiin, jos ei muualle.
Eilen ajettiin Kuninkaiden laaksoon, paikkaan jonka muistan viime retkeltä syntymäpäivälaaksona, jossa vietimme Joonaksen kolmivuotissyntymäpäivää piikkipensaiden keskellä. Nyt oli viisikymmenvuotiaan vuoro pomppia ja poseerata. Olen nähnyt niin paljon uskomattoman hienoja luonnonpuistoja, että kaikki ihmisen rakentama tuntuu nyt lähinnä turhauttavalta, rumalta ja tarpeettomalta. Huomenna koitetaan ehtiä Phoenixiin, josko Frank Lloyd Wrightin arkkitehtuuri loisi uutta intoa ostoskeskusten ja ohikulkuteiden jälkeen.