Vanhassa ei vara parempi
Aina kun klassikko käännetään uudelleen, sen kääntäjän täytyy valmistautua käännöksensä mittavaan jälkipuintiin, sekä käännöskriitikoiden että lukijoiden keskuudessa. Näistä kahdesta lukijat ovat yleensä armottomampi taho.
Miksi tämäkin piti muuttaa? Kirja on täysin pilalla! Eihän tämä ole edes sama kirja. Jotakin tästä puuttuu. Miksi kaikki pitää nykyaikaistaa? Haluan aidon [mielikirja]n takaisin!
Huomattava osa näistä vastustuksista koskee muutosta. Vanhalla käännöksellä on monille suurta tunnearvoa, ja pienikin käännöksen muutos voi tuntua heistä väärältä. Ainakin aluksi. Jotkut - luettuaan ja totuttuaan uuteen käännökseen - huomaavat, ettei se ole ollenkaan hullumpi, ja itse asiassa olihan siinä vanhassa aika paljon virheitä.
Uuteen käännökseen virheet on ollut helppo korjata modernin tiedonhaun ansiosta. Vanhassa käännöksessä voi olla myös poliittisesti epäkorrekteja ilmauksia, jotka on täytynyt muuttaa. Uusi käännös on usein käännösratkaisuiltaan ja tyyliltään lähempänä alkutekstiä, ja yleensä se on myös kieleltään ja rytmiltään sujuvampi. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi käännöksen kielen nykyaikaistamisesta.
Bensimon ja Bermanin uudelleenkääntämishypoteesin mukaan ensikäännös on aina kotouttava, sillä sen tehtävä on esitellä teksti kohdekulttuurisille lukijoille, kun taas uudelleenkäännöksen ei tarvitse esitellä tekstiä, ja siksi se voi olla vieraannuttavampi. Tämä on mielenkiintoinen teoria, sillä klassikoiden ensikäännös yleensä on kotouttava, kun taas siitä tehdyt uudelleenkäännökset pyrkivät lähemmäs lähdetekstiä. Paino sanalla ’yleensä’. Syy tähän voi kuitenkin olla vain ajalliset ja yhteiskunnalliset muutokset, joiden seurauksena myös kääntämiskäsitykset muuttuvat. Kotouttamista ei suosita enää niin vahvasti kuin ennen, ja siksi uudet käännökset pyrkivät suurempaan vastaavuuteen lähtötekstin kanssa.
Paloposkin ja Koskisen mukaan uudelleenkäännös ei aina ole vieraannuttavampi, mikä on totta. Tämän voi huomata esimerkiksi Tarzanin käännöksistä, jotka eivät ole selkeästi kotouttavia tai vieraannuttavia. Susam-Sarajeva myös muistuttaa, että uudelleenkäännöksiä ei tehdä vain klassikoista, ja että lyhyenkin aikavälin sisällä saatetaan tehdä useampi käännös. Silloin tuskin voidaan puhua käännöskäsityksen muuttumisesta, vaan pikemminkin uudelleenkääntäminen saattaa johtua ”kohdekulttuurin tarpeista ja asenteista”, kuten Susam-Sarajevan asian ilmaisi.
Myös kustantamot hyötyvät uudelleenkääntämisestä, ja mietin, mikä on syy siihen, ettei kaikkia klassikoita käännetä uudelleen? Voisiko syynä olla se, että vaikka klassikoita ylistetään, kaikkia ei kuitenkaan lueta? Olen huomannut että uudelleenkäännökset usein ajoittuvat erityiseen ajankohtaan, kuten kirjan tai kirjailijan pyöreisiin vuosiin, mikä varmasti kasvattaa myyntiä. Kirjahan on yhtäkkiä taas ajankohtainen!