Sopimusten peilikuvat
Olin seuraamassa FL Svetlana Probirskajan väitöstilaisuutta Tampereen yliopistossa ja täytyy sanoa että olin positiivisesti yllättynyt. Tilaisuuden ilmapiiri oli rento ja mukaan mahtui jopa huumoria. Vastaväittäjä dosentti Marja Jänis Joensuun yliopistosta tarkasti väitöskirjan, ja oli suurimmaksi osaksi hänen ansiotaan, että tunnelma pysyi lämpimänä ja keskustelu mukavana seurata.
Probirskajan väitöskirjan aihe on Rajankäyntiä: Suomen ja Venäjän kahdenväliset valtiosopimukset käännöstieteellisen avainsana-analyysin valossa ja hänen tutkimuksensa oli paljon moniulotteisempi kuin aluksi kuvittelin. Probirskaja tutki kahdenvälisiä sopimuksia yksityiskohtaisesti ja monelta kantilta.
Hän kiinnitti huomiota mm. sopimusten kieleen, Suomen ja Venäjän valta-asetelmaan, sekä yleiseen historialliseen ja institutionaaliseen kontekstiin. Sopimusten kieli ei pintapuolisesti juurikaan eroa muista Suomen ja Venäjän välisistä sopimuksista tai muiden maiden kanssa solmituista sopimuksista. Sopimukset näyttävät keskenään yhteneviltä, eivätkä ne viesti minkäänlaisesta erityissuhteesta Suomen ja Venäjän välillä. Probirskaja halusikin tutkimuksessaan selvittää, mitä sopimusten siistin ja ongelmattoman ulkokuoren alla piilee.
Vastaväittäjä Marja Jäniksen ensimmäinen puheenvuoro toi väitöskirjan aiheen hyvin esille, ja kertoi tiivistetysti mistä tutkimuksessa on kysymys. Myös vastaväittäjän kysymykset olivat hyvin kohdistettuja. Ne selvensivät monia termejä, kiinnittivät huomiota tärkeisiin havaintoihin ja keskeisiin aihealueisiin, mutta myös mielenkiintoisiin asianhaaroihin, kuten hybriditekstin ja käännöksen ekvivalenssin käsitteisiin, sekä vastaanottavan kulttuurin vaikutukseen viestijän sanavalinnoissa.
Vastaväittäjän kritiikki kohdistui pääasiassa korpuksen koon poisjättämiseen väitöskirjasta. Vastaväittäjän mielestä korpuksen koko olisi pitänyt mainita, jotta tutkimustuloksiin saataisiin kvantitatiivista arvoa. Väittelijä kuitenkin halusi tehdä pääasiassa kvalitatiivista tutkimusta, eikä siksi pitänyt korpuksen kokoa merkittävänä. Väittelijä oli antanut avainsana-analyysissä paljastuneiden sanojen ja virkkeiden määrät, ja hänen mielestään tämä oli riittävästi kvantitatiivista materiaalia.
Vastaväittäjä esitti muutaman tiukan kysymyksen myös väittelijän valta- ja sensuurikäsityksistä. Probirskajan mielipide oli, että näkymätön valta on tehokkainta vallankäyttöä. Vastaväittäjä kysyi mitä Probirskaja sitten ajatteli väkivallasta? Eikö väkivalta kuitenkin ole tehokkaampaa kuin näkymätön valta? Probirskaja ei laskenut väkivaltaa lainkaan vallankäytöksi vaan voimakeinoksi. Mikä sitten voidaan luokitella vallaksi? Tässä kohtaa kiistely meni mielestäni hieman liian semanttiseksi.
Itse mielsin näkymättömän vallan tehokkuudeksi juuri sen huomaamattomuuden. Esimerkkinä vaikkapa aivopesu, jolloin vallankäytöltä ei voi puolustautua kun sitä ei edes huomaa tapahtuvan. Avoin väkivalta taas melko varmasti aiheuttaa paljon kritisointia - ja loppupeleissä ehkä myös vallankumouksen. Väkivalta ei siis ole kovin tehokasta vallankäyttöä ainakaan pitkällä aikavälillä.
Probirskaja oli myös sitä mieltä, että kääntäjän itsesensuuri on tehokkainta sensuuria. Vastaväittäjä oli selvästi eri mieltä ja kysyi, miksei valtion sensuuri olisi vielä tehokkaampaa? Probirskaja vastasi, että hänen valtakäsityksensä mukaan kääntäjän suorittama sensuuri on tehokkaampaa. Kun mietin tälläkin hetkellä maailmassa tapahtuvaa valtion sensuuria, en voi täysin yhtyä Probirskajan ajatukseen.
En väitä että valtion sensuuri olisi kaikkivoipaa - aina pääsee läpi tekstejä ja ideoita, joita valtio ei haluaisi julkaistavan. En myöskään väitä ettei kääntäjän itsesensuuri olisi erittäin tehokasta. Kääntäjäthän ovat oman kulttuurinsa edustajia, ja monesti he sensuroivat tekstistä ne ominaisuudet, jotka tuntuvat heidän kulttuurilleen vierailta tai epäeettisiltä. Totuus kuitenkin on, että myös saman kulttuurin kääntäjillä on kaikilla hieman eri arvomaailma, eivätkä he siksi sensuroi yhtä paljon tai samoja asioita. Valtion suorittama sensuuri taas on yleensä radikaalia ja yksioikoista, ja siksi sillä on myös suuremmat seuraukset.
Modernia ja postmodernia tutkimusta pidettiin sen verran itsestään selvinä käsitteinä, että niitä ei selitetty, eivätkä ne siksi auenneet minulle. Samoin eri käännöstutkimuksen menetelmät ovat minulle sen verran outoja, etten ymmärtänyt esim. mitä kriittinen diskurssianalyysi pitää sisällään. En lue venäjää, joten en tietenkään ymmärtänyt venäläisiä sanoja ja joitakin viitteitä venäjän kielen ilmauksiin. Muuten väitöstilaisuutta oli helppoa ja jännittävää seurata.
Erityisesti minua kiinnosti hybriditekstin käsite verrattuna käännöstieteen ekvivalenssiin. Kumpikin näyttää päällisin puolin samalta, mutta hybriditeksti ei ole käännös, vaan tässä tapauksessa suomalasivenäläinen sekakieli. Kahdenväliset sopimukset kun edustavat kahta kohdekulttuuria samanaikaisesti. Käännöksessä on aina oltava kielen ja kulttuurin siirtymä, mutta hybriditekstit ovat keskenään samanarvoisia alkutekstejä.
Väitöstilaisuudessa nousi esille myös kysymys: Mikä ero on EU:n ja Suomen välisissä sopimuksissa verrattuna Venäjän ja Suomen kahdenvälisiin sopimuksiin? Mielestäni kummissakin kieli on aivan yhtä kankeaa ja vaikealukuista. Probirskajan mukaan EU sopimukset on suunnattu kansainväliselle yleisölle kun taas Suomen ja Venäjän sopimukset taas ovat vain Suomen ja Venäjän välisiä, ja ne laaditaan aina tiettyyn tarkoitukseen. On myös otettava huomioon että EU on instituutio, jossa sopimuksia suolletaan liukuhihnatahtia, mutta Suomen ja Venäjän välillä ei ole erityistä organisaatiota, joka laatisi sopimuksia, vaan jokainen sopimus on lukemattomien kompromissien tulos. Vasta silloin ymmärsin kuinka työlästä ja hidasta tällaisten kahdenvälisten sopimusten laatiminen on.
Väittelijä käytti paljon osuvia metaforia, joista suosikkini oli peili.
Se viittaa ekvivalenssiin, eli tulotekstin ja lähtötekstin näennäiseen vastaavuuteen. Ekvivalenssi (kuten peili) voi kuitenkin kaunistella tai vääristää kohdettaan.
Myös hybridihenkilön käsite oli uusi ja mielenkiintoinen. Se kuinka monikulttuurinen henkilö (esimerkiksi Salman Rushdie) käyttää kieltä, ja miten hänen kielessään yhdistyvät eri kultuuriset piirteet vaikuttavat tekstin kääntämiseen. Mietin myös mikä voidaan luokitella hybridikieleksi? Onhan suomenkielikin murteiden ja lainasanojen sekoitus.
Probirskajan väitöskirjan aihe on Rajankäyntiä: Suomen ja Venäjän kahdenväliset valtiosopimukset käännöstieteellisen avainsana-analyysin valossa ja hänen tutkimuksensa oli paljon moniulotteisempi kuin aluksi kuvittelin. Probirskaja tutki kahdenvälisiä sopimuksia yksityiskohtaisesti ja monelta kantilta.
Hän kiinnitti huomiota mm. sopimusten kieleen, Suomen ja Venäjän valta-asetelmaan, sekä yleiseen historialliseen ja institutionaaliseen kontekstiin. Sopimusten kieli ei pintapuolisesti juurikaan eroa muista Suomen ja Venäjän välisistä sopimuksista tai muiden maiden kanssa solmituista sopimuksista. Sopimukset näyttävät keskenään yhteneviltä, eivätkä ne viesti minkäänlaisesta erityissuhteesta Suomen ja Venäjän välillä. Probirskaja halusikin tutkimuksessaan selvittää, mitä sopimusten siistin ja ongelmattoman ulkokuoren alla piilee.
Vastaväittäjä Marja Jäniksen ensimmäinen puheenvuoro toi väitöskirjan aiheen hyvin esille, ja kertoi tiivistetysti mistä tutkimuksessa on kysymys. Myös vastaväittäjän kysymykset olivat hyvin kohdistettuja. Ne selvensivät monia termejä, kiinnittivät huomiota tärkeisiin havaintoihin ja keskeisiin aihealueisiin, mutta myös mielenkiintoisiin asianhaaroihin, kuten hybriditekstin ja käännöksen ekvivalenssin käsitteisiin, sekä vastaanottavan kulttuurin vaikutukseen viestijän sanavalinnoissa.
Vastaväittäjän kritiikki kohdistui pääasiassa korpuksen koon poisjättämiseen väitöskirjasta. Vastaväittäjän mielestä korpuksen koko olisi pitänyt mainita, jotta tutkimustuloksiin saataisiin kvantitatiivista arvoa. Väittelijä kuitenkin halusi tehdä pääasiassa kvalitatiivista tutkimusta, eikä siksi pitänyt korpuksen kokoa merkittävänä. Väittelijä oli antanut avainsana-analyysissä paljastuneiden sanojen ja virkkeiden määrät, ja hänen mielestään tämä oli riittävästi kvantitatiivista materiaalia.
Vastaväittäjä esitti muutaman tiukan kysymyksen myös väittelijän valta- ja sensuurikäsityksistä. Probirskajan mielipide oli, että näkymätön valta on tehokkainta vallankäyttöä. Vastaväittäjä kysyi mitä Probirskaja sitten ajatteli väkivallasta? Eikö väkivalta kuitenkin ole tehokkaampaa kuin näkymätön valta? Probirskaja ei laskenut väkivaltaa lainkaan vallankäytöksi vaan voimakeinoksi. Mikä sitten voidaan luokitella vallaksi? Tässä kohtaa kiistely meni mielestäni hieman liian semanttiseksi.
Itse mielsin näkymättömän vallan tehokkuudeksi juuri sen huomaamattomuuden. Esimerkkinä vaikkapa aivopesu, jolloin vallankäytöltä ei voi puolustautua kun sitä ei edes huomaa tapahtuvan. Avoin väkivalta taas melko varmasti aiheuttaa paljon kritisointia - ja loppupeleissä ehkä myös vallankumouksen. Väkivalta ei siis ole kovin tehokasta vallankäyttöä ainakaan pitkällä aikavälillä.
Probirskaja oli myös sitä mieltä, että kääntäjän itsesensuuri on tehokkainta sensuuria. Vastaväittäjä oli selvästi eri mieltä ja kysyi, miksei valtion sensuuri olisi vielä tehokkaampaa? Probirskaja vastasi, että hänen valtakäsityksensä mukaan kääntäjän suorittama sensuuri on tehokkaampaa. Kun mietin tälläkin hetkellä maailmassa tapahtuvaa valtion sensuuria, en voi täysin yhtyä Probirskajan ajatukseen.
En väitä että valtion sensuuri olisi kaikkivoipaa - aina pääsee läpi tekstejä ja ideoita, joita valtio ei haluaisi julkaistavan. En myöskään väitä ettei kääntäjän itsesensuuri olisi erittäin tehokasta. Kääntäjäthän ovat oman kulttuurinsa edustajia, ja monesti he sensuroivat tekstistä ne ominaisuudet, jotka tuntuvat heidän kulttuurilleen vierailta tai epäeettisiltä. Totuus kuitenkin on, että myös saman kulttuurin kääntäjillä on kaikilla hieman eri arvomaailma, eivätkä he siksi sensuroi yhtä paljon tai samoja asioita. Valtion suorittama sensuuri taas on yleensä radikaalia ja yksioikoista, ja siksi sillä on myös suuremmat seuraukset.
Modernia ja postmodernia tutkimusta pidettiin sen verran itsestään selvinä käsitteinä, että niitä ei selitetty, eivätkä ne siksi auenneet minulle. Samoin eri käännöstutkimuksen menetelmät ovat minulle sen verran outoja, etten ymmärtänyt esim. mitä kriittinen diskurssianalyysi pitää sisällään. En lue venäjää, joten en tietenkään ymmärtänyt venäläisiä sanoja ja joitakin viitteitä venäjän kielen ilmauksiin. Muuten väitöstilaisuutta oli helppoa ja jännittävää seurata.
Erityisesti minua kiinnosti hybriditekstin käsite verrattuna käännöstieteen ekvivalenssiin. Kumpikin näyttää päällisin puolin samalta, mutta hybriditeksti ei ole käännös, vaan tässä tapauksessa suomalasivenäläinen sekakieli. Kahdenväliset sopimukset kun edustavat kahta kohdekulttuuria samanaikaisesti. Käännöksessä on aina oltava kielen ja kulttuurin siirtymä, mutta hybriditekstit ovat keskenään samanarvoisia alkutekstejä.
Väitöstilaisuudessa nousi esille myös kysymys: Mikä ero on EU:n ja Suomen välisissä sopimuksissa verrattuna Venäjän ja Suomen kahdenvälisiin sopimuksiin? Mielestäni kummissakin kieli on aivan yhtä kankeaa ja vaikealukuista. Probirskajan mukaan EU sopimukset on suunnattu kansainväliselle yleisölle kun taas Suomen ja Venäjän sopimukset taas ovat vain Suomen ja Venäjän välisiä, ja ne laaditaan aina tiettyyn tarkoitukseen. On myös otettava huomioon että EU on instituutio, jossa sopimuksia suolletaan liukuhihnatahtia, mutta Suomen ja Venäjän välillä ei ole erityistä organisaatiota, joka laatisi sopimuksia, vaan jokainen sopimus on lukemattomien kompromissien tulos. Vasta silloin ymmärsin kuinka työlästä ja hidasta tällaisten kahdenvälisten sopimusten laatiminen on.
Väittelijä käytti paljon osuvia metaforia, joista suosikkini oli peili.
Se viittaa ekvivalenssiin, eli tulotekstin ja lähtötekstin näennäiseen vastaavuuteen. Ekvivalenssi (kuten peili) voi kuitenkin kaunistella tai vääristää kohdettaan.
Myös hybridihenkilön käsite oli uusi ja mielenkiintoinen. Se kuinka monikulttuurinen henkilö (esimerkiksi Salman Rushdie) käyttää kieltä, ja miten hänen kielessään yhdistyvät eri kultuuriset piirteet vaikuttavat tekstin kääntämiseen. Mietin myös mikä voidaan luokitella hybridikieleksi? Onhan suomenkielikin murteiden ja lainasanojen sekoitus.