Kesä ja melko hyvä viikonloppu
Kesä on tosiaan tullut, vaikka tossa loppuviikosta olikin sateista ja nihkeää. Remontti vihdintiellä on edennyt jo pitkälle, kiitos kaikkien apukäsien. Seinät on tapetoitu ja maalattu, ja laminaattilattiakin melkein kokonaan asennettu. Enää listat ja siivous, niin voi alkaa miettiä muuttoa. Melko rankkoja päiviä on tosin ollut, helposti hurahtaa kahdeksan, kymmenen, tai kaksitoista tuntia kun maalaa tai muuta vastaavaa.
Kulunut viikonloppu oli kyllä aika hyvä. Siihen sisältyi rentoa hengailua ja harvinaisen hyvä pelikokemus: kerron nyt osin siitä tässä, tuskin kukaan kampanjan neljännessä osassa spoilaantuu tällaisesta avustajan hehkutuksesta. Kaksi tietä -live-roolipelikampanjan kolmas osa, Tapaaminen, pelattiin monien muiden hannu&co-pelien tapaan meikolla, ja siellä avustaminen onkin jo jonkinlainen perinne, että ei siitä voi kieltäytyä :) Mun avustajahahmoni oli yksi kataarimielisen ritarin sotilaista, joka oli saanut turpiinsa taistelussa. Avustajien idea oli esittää metsään paenneille ja sieltä palaaville naisille joukkion miesten viimeisiä rippeitä. Me oltiinkin aika vammasia: ollilla oli lasta kädessä, pekalla verinen kuhmu takaraivossa ja mulla nuoli torsossa. Erinäisten verikapseleiden teippaaminen vaatteiden alle ihoon kannatti ja lopputulos oli kai ihan tyylikäs. Peli alkoi siitä, että leiriin alkoi lapata porukkaa kun sotilaat siellä keräilee itseään, ja kun naisväki saapui, niin draama oli aika hyvää. Mun avustaja-hahmolla oli oppikirjan mukainen kielletty rakkaus Esquiva-tytsyyn, ja siitä tosiaan sai irti pelaamista ihan koko pelin ajaksi, kun makasin laavussa eläytyen vammaani. Paikallaan makaaminen 6 tuntia siinä säässä oli aika kylmä kokemus, mutta varmasti lisäs mun uskottavuutta kun tärisin siellä kohmeessa voimatta kunnolla liikuttaa itseäni tai edes syödä. Jossain tässä vaiheessa musta alkoi tuntua siltä, kuin olisin pelannut ihan oikeaa hahmoa, ja mitä pidemmälle peli meni, niin sitä enemmän siihen yksinkertaiseen avustajahahmoon pääsi sisään. Lopputuloksena oli paras pelikokemus pitkään aikaan. Tähän on ihan syitäkin:
1) Itse hahmo oli lähinnä karikatyyri, tai luonnos (eli melko rehellinen npc), mutta toisaalta monet oikeat hahmotkin on helposti sellaisia. Tämä ei edes yrittänyt olla mikään oikea hahmo, kunhan vain tarjosi yksinkertaisen pohjan pelimaailmaan reagoimiselle.
2) Alkuasetelma ja hahmon fyysinen tila olivat erikoisia ja mielenkiintoisia pelata
3) Pääasiallinen vastapelaaja (siis se hahmo, jota varten toi npc oli kehitetty) oli tosi hyvä ja hahmojen välinen interaktio oli luontevaa ja siihen pystyi jossain määrin samastumaan. Mua on viimeks passattu noin hyvin sairaalan vuodeosastolla ;) Myös esim. kataarien täydelliset consolamentum-tarjouksineen olivat todella hyvä lisä.
4) Pelissä oli päänsisäistä pelattavaa: siis avustaja-hahmolla, kamoon! Ei mitenkään massiivisesti, mutta aika hyvä ristiriita saatiin esimerkiksi edellämainituista täydellisten consolamentum-tarjouksista ja nuoresta rakkaudesta - joo, niinhän sitä sanotaan, että maailma on saatanan luomus, mutta voiko muka rakkaus ja välittäminen olla väärin? Oli vähän sellanen "I'm not dead yet!" -fiilis, kun täydelliset tuputti consolamentumia ja ties mitä. Varmaan oli jotain muutakin, mutta nyt karkaa mielestä.
Lopussa siis tuntui jotenkin siltä, että oli tullut avustamaan, mutta saikin ihan oikean hahmon, ja vielä hyvän sellasen. Olin jo viimeaikoina ruvennut ajattelemaan, että ehkä oon kadottanut tatsin larppaukseen kokonaan, mutta toi kokemus taas palautti mun uskon siihen puuhaan, ainakin joksikin aikaa.
Pelin jälkeen olikin sitten melko pitkäksi venynyt mökkireissu, saunomista, seesteinen kesäilta usvaisen lammen tyyntä pintaa tuijotellen, lapin kusta kädessä ja laiturilla höyryten, ihmissuden (ja sen johdannaisen, kerettiläisen!) pelaamista, hämmentävä pullonpyöritysessio ja varsin mielenkiintoinen keskustelu historiallisen taistelun simuloimisesta (mm. rottinkitaistelun, bofferitaistelun ja erilaisten terästaistelukoulukuntien suhteista ja ominaisuuksista) tamperelaisen historianelävöittäjän ja rottinkimättäjän kanssa, joka oli myös siis vastapelaajani pelissä. Sit kello olikin jo, hups, kahdeksan aamulla, ja huijasin unta nukkumalla kaks tuntia ja heräämällä ihan semivirkeenä aivan upeaan auringonpaisteeseen! Sit ajomatka Helsinkiin, kyytiläiset veks ja kahdeksan tuntia laminaattilattian asennusta. Ja nyt jaksan vielä vouhkata internetissäkin, ihme homma. Pahoitteluni salmelle lauantai-illan kyytifeidauksesta.
Huomen alkaakin työt! Pitää varmaan käydä aamulla ostamassa siistejä vaatteita..
Kulunut viikonloppu oli kyllä aika hyvä. Siihen sisältyi rentoa hengailua ja harvinaisen hyvä pelikokemus: kerron nyt osin siitä tässä, tuskin kukaan kampanjan neljännessä osassa spoilaantuu tällaisesta avustajan hehkutuksesta. Kaksi tietä -live-roolipelikampanjan kolmas osa, Tapaaminen, pelattiin monien muiden hannu&co-pelien tapaan meikolla, ja siellä avustaminen onkin jo jonkinlainen perinne, että ei siitä voi kieltäytyä :) Mun avustajahahmoni oli yksi kataarimielisen ritarin sotilaista, joka oli saanut turpiinsa taistelussa. Avustajien idea oli esittää metsään paenneille ja sieltä palaaville naisille joukkion miesten viimeisiä rippeitä. Me oltiinkin aika vammasia: ollilla oli lasta kädessä, pekalla verinen kuhmu takaraivossa ja mulla nuoli torsossa. Erinäisten verikapseleiden teippaaminen vaatteiden alle ihoon kannatti ja lopputulos oli kai ihan tyylikäs. Peli alkoi siitä, että leiriin alkoi lapata porukkaa kun sotilaat siellä keräilee itseään, ja kun naisväki saapui, niin draama oli aika hyvää. Mun avustaja-hahmolla oli oppikirjan mukainen kielletty rakkaus Esquiva-tytsyyn, ja siitä tosiaan sai irti pelaamista ihan koko pelin ajaksi, kun makasin laavussa eläytyen vammaani. Paikallaan makaaminen 6 tuntia siinä säässä oli aika kylmä kokemus, mutta varmasti lisäs mun uskottavuutta kun tärisin siellä kohmeessa voimatta kunnolla liikuttaa itseäni tai edes syödä. Jossain tässä vaiheessa musta alkoi tuntua siltä, kuin olisin pelannut ihan oikeaa hahmoa, ja mitä pidemmälle peli meni, niin sitä enemmän siihen yksinkertaiseen avustajahahmoon pääsi sisään. Lopputuloksena oli paras pelikokemus pitkään aikaan. Tähän on ihan syitäkin:
1) Itse hahmo oli lähinnä karikatyyri, tai luonnos (eli melko rehellinen npc), mutta toisaalta monet oikeat hahmotkin on helposti sellaisia. Tämä ei edes yrittänyt olla mikään oikea hahmo, kunhan vain tarjosi yksinkertaisen pohjan pelimaailmaan reagoimiselle.
2) Alkuasetelma ja hahmon fyysinen tila olivat erikoisia ja mielenkiintoisia pelata
3) Pääasiallinen vastapelaaja (siis se hahmo, jota varten toi npc oli kehitetty) oli tosi hyvä ja hahmojen välinen interaktio oli luontevaa ja siihen pystyi jossain määrin samastumaan. Mua on viimeks passattu noin hyvin sairaalan vuodeosastolla ;) Myös esim. kataarien täydelliset consolamentum-tarjouksineen olivat todella hyvä lisä.
4) Pelissä oli päänsisäistä pelattavaa: siis avustaja-hahmolla, kamoon! Ei mitenkään massiivisesti, mutta aika hyvä ristiriita saatiin esimerkiksi edellämainituista täydellisten consolamentum-tarjouksista ja nuoresta rakkaudesta - joo, niinhän sitä sanotaan, että maailma on saatanan luomus, mutta voiko muka rakkaus ja välittäminen olla väärin? Oli vähän sellanen "I'm not dead yet!" -fiilis, kun täydelliset tuputti consolamentumia ja ties mitä. Varmaan oli jotain muutakin, mutta nyt karkaa mielestä.
Lopussa siis tuntui jotenkin siltä, että oli tullut avustamaan, mutta saikin ihan oikean hahmon, ja vielä hyvän sellasen. Olin jo viimeaikoina ruvennut ajattelemaan, että ehkä oon kadottanut tatsin larppaukseen kokonaan, mutta toi kokemus taas palautti mun uskon siihen puuhaan, ainakin joksikin aikaa.
Pelin jälkeen olikin sitten melko pitkäksi venynyt mökkireissu, saunomista, seesteinen kesäilta usvaisen lammen tyyntä pintaa tuijotellen, lapin kusta kädessä ja laiturilla höyryten, ihmissuden (ja sen johdannaisen, kerettiläisen!) pelaamista, hämmentävä pullonpyöritysessio ja varsin mielenkiintoinen keskustelu historiallisen taistelun simuloimisesta (mm. rottinkitaistelun, bofferitaistelun ja erilaisten terästaistelukoulukuntien suhteista ja ominaisuuksista) tamperelaisen historianelävöittäjän ja rottinkimättäjän kanssa, joka oli myös siis vastapelaajani pelissä. Sit kello olikin jo, hups, kahdeksan aamulla, ja huijasin unta nukkumalla kaks tuntia ja heräämällä ihan semivirkeenä aivan upeaan auringonpaisteeseen! Sit ajomatka Helsinkiin, kyytiläiset veks ja kahdeksan tuntia laminaattilattian asennusta. Ja nyt jaksan vielä vouhkata internetissäkin, ihme homma. Pahoitteluni salmelle lauantai-illan kyytifeidauksesta.
Huomen alkaakin työt! Pitää varmaan käydä aamulla ostamassa siistejä vaatteita..