Rotaton olo
Täällä on ikävää. Häkin ovi on auki ja sen sisällä on tasan likaiset purut, jotka mun pitäis kaataa bioskaani nyt. Teen sen kohta, nyt kun tajusin mikä tilaisuus mulla on. Rotat on tosiaan äidillä hoidossa kun olin poissa liian pitkän aikaa, ne olis kuoleutuneet yksinään.
Mun pää on niin rikki ettei mitään tajua.
Olin tossa Rinillä ja tarkoitus oli tosiaan jatkaa Kiyolle siitä, mutta kun tilanne on se, että nukun koko päivän ja SILTI hajoan itkemään ääneen lumihankeen kesken täysin merkityksettömän lauseen, no, niin.
Ei musta ole yhtään mihinkään.
Tänään pitäisi hakea lapset Rajamäeltä ja ylihuomenna mennä laittamaan sossuun lisää papereita. Mun pitäisi varata itselleni uusi psykologi jostain mutta motivaatio on vieläkin perseestä. Mitä mä teen uudella psykologilla, joka ei kuitenkaan osaa sen enempää kuin edellisetkään?
"Keskustellaanpa ystävistäsi."
"... miks."
"Kuinka usein näät ystäviäsi?"
"En koskaan, esim?"
"No miksi niin?"
"Öö koska ne asuu korvessa ja mulla ei ole rahaa ja niillä ei ole aikaa?"
"No, etkös sinä voisi hankkia ystäviä lähempää?"
"Jees, niitä ystäviähän tosiaan vaan hankitaan eikä ne ole yhtään harvassa..."
"Mutta eihän sen tarvitse olla sydänystävä."
"Mun elämässä ei ole tilaa ihmisille, joihin mä en voi luottaa."
"No mutta ei kaikkien kanssa tarvitse puhua kaikesta!"
"......... joo mutta mä en halua hyvänpäiväntuttuja."
Keskustelu käyty turhan monta kertaa.
Se ei oikeastaan liity nyt tähän, kun kerrankin melkein osuu yhteen teidän aikataulut ja mun rahat, mutta esimerkki siitä, miten helvetin itseääntoistavaa mun terapia on. Ilmeisesti koko mun elämäni olisi parempaa jos mulla olis naapurissa joku raivostuttava ihminen, johon en voi luottaa, jolle en voi kertoa kuka olen ja jonka kanssa viettäisin aikaa kuuntelemalla sen ongelmia syystä X.
Olen mustavalkoinen, tiedän.
Ikävä kyllä, vaikka pääsisinkin siitä, niin fakta on että ystäviä ei vaan osteta lähimmästä Euromarketista. Huomasin eilen, että mun on ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen vaikea asioida kaupassa, koska pelkään kontaktia kassaihmisiin.
Kertoo varmaan jo aika paljon mun mahdollisuuksista luoda uusia spontaaneja ihmissuhteita.
Ironisesti mä en oikeastaan itse edes huomaa, että mulla menee huonosti. Totta kai mä tiedostan, että olen aivan liian väsynyt koko ajan ja vaisu ja antisosiaalinen, mutta mulla ei ole sananmukaisesti huono olo koko ajan. Pikemminkin mulla vaan on sellainen olo kuin olisin juossut Helsingin ympäri ja istunut sen jälkeen koneelle juomaan energiajuomaa, kädet ja jalat ei nouse eikä pää käänny, suu ei aukea ja ääni ei toimi.
Mä oon ihan helvetin poikki, mutta se ilmenee lähes kokonaan jatkuvana fyysisenä uupumuksena sen sijaan, että mua itkettäisi. Oon ollut liian sosiaalinen netissäkin, vaikka toisinaan mä en jaksa painaa "reply"-painiketta vaikka mulla olis asiaakin. Tänä aikana mä olen kehittynyt väittelijänä aika helvetisti (Emma, jos luet tän, älä silti yritä haastaa mua jooko, sun kanssas on niin kamalaa väitellä mistään kun voitat kuitenkin) ja oon tehnyt AIVAN liikaa tutkimusta queer-populan oikeuksista ja yhteiskunnan asenteista niitä kohtaan.
Joo, ja kuuntelen Kanjania.
Tällä hetkellä repeatilla.
Hiton JE:tä.
JOHNNY'SIÄ
Mä en edes tiedä syyttäisinkö tästä enemmän aivopesua vai masennustani nyt.
Luultavasti molemmilla on jotain tekemistä, mutta... tää musiikki melkein helpottaa oloa.
Melkein.
//edit: Ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen yhtäkkiä tuntuu siltä, että itsensä tappaminen ois vitun hyvä idea.
Ikävä kyllä mulla olis nyt myös kaikki mahdollisuudet siihen.
Haista paska, maailma.
//edit 2: Sen sijaan että tapan itseni, voisin lakata kynteni ja syödä jotain, jos vaikka energia riittäisi kattilan pesemiseen - mitä suuresti epäilen.
Mun pää on niin rikki ettei mitään tajua.
Olin tossa Rinillä ja tarkoitus oli tosiaan jatkaa Kiyolle siitä, mutta kun tilanne on se, että nukun koko päivän ja SILTI hajoan itkemään ääneen lumihankeen kesken täysin merkityksettömän lauseen, no, niin.
Ei musta ole yhtään mihinkään.
Tänään pitäisi hakea lapset Rajamäeltä ja ylihuomenna mennä laittamaan sossuun lisää papereita. Mun pitäisi varata itselleni uusi psykologi jostain mutta motivaatio on vieläkin perseestä. Mitä mä teen uudella psykologilla, joka ei kuitenkaan osaa sen enempää kuin edellisetkään?
"Keskustellaanpa ystävistäsi."
"... miks."
"Kuinka usein näät ystäviäsi?"
"En koskaan, esim?"
"No miksi niin?"
"Öö koska ne asuu korvessa ja mulla ei ole rahaa ja niillä ei ole aikaa?"
"No, etkös sinä voisi hankkia ystäviä lähempää?"
"Jees, niitä ystäviähän tosiaan vaan hankitaan eikä ne ole yhtään harvassa..."
"Mutta eihän sen tarvitse olla sydänystävä."
"Mun elämässä ei ole tilaa ihmisille, joihin mä en voi luottaa."
"No mutta ei kaikkien kanssa tarvitse puhua kaikesta!"
"......... joo mutta mä en halua hyvänpäiväntuttuja."
Keskustelu käyty turhan monta kertaa.
Se ei oikeastaan liity nyt tähän, kun kerrankin melkein osuu yhteen teidän aikataulut ja mun rahat, mutta esimerkki siitä, miten helvetin itseääntoistavaa mun terapia on. Ilmeisesti koko mun elämäni olisi parempaa jos mulla olis naapurissa joku raivostuttava ihminen, johon en voi luottaa, jolle en voi kertoa kuka olen ja jonka kanssa viettäisin aikaa kuuntelemalla sen ongelmia syystä X.
Olen mustavalkoinen, tiedän.
Ikävä kyllä, vaikka pääsisinkin siitä, niin fakta on että ystäviä ei vaan osteta lähimmästä Euromarketista. Huomasin eilen, että mun on ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen vaikea asioida kaupassa, koska pelkään kontaktia kassaihmisiin.
Kertoo varmaan jo aika paljon mun mahdollisuuksista luoda uusia spontaaneja ihmissuhteita.
Ironisesti mä en oikeastaan itse edes huomaa, että mulla menee huonosti. Totta kai mä tiedostan, että olen aivan liian väsynyt koko ajan ja vaisu ja antisosiaalinen, mutta mulla ei ole sananmukaisesti huono olo koko ajan. Pikemminkin mulla vaan on sellainen olo kuin olisin juossut Helsingin ympäri ja istunut sen jälkeen koneelle juomaan energiajuomaa, kädet ja jalat ei nouse eikä pää käänny, suu ei aukea ja ääni ei toimi.
Mä oon ihan helvetin poikki, mutta se ilmenee lähes kokonaan jatkuvana fyysisenä uupumuksena sen sijaan, että mua itkettäisi. Oon ollut liian sosiaalinen netissäkin, vaikka toisinaan mä en jaksa painaa "reply"-painiketta vaikka mulla olis asiaakin. Tänä aikana mä olen kehittynyt väittelijänä aika helvetisti (Emma, jos luet tän, älä silti yritä haastaa mua jooko, sun kanssas on niin kamalaa väitellä mistään kun voitat kuitenkin) ja oon tehnyt AIVAN liikaa tutkimusta queer-populan oikeuksista ja yhteiskunnan asenteista niitä kohtaan.
Joo, ja kuuntelen Kanjania.
Tällä hetkellä repeatilla.
Hiton JE:tä.
JOHNNY'SIÄ
Mä en edes tiedä syyttäisinkö tästä enemmän aivopesua vai masennustani nyt.
Luultavasti molemmilla on jotain tekemistä, mutta... tää musiikki melkein helpottaa oloa.
Melkein.
//edit: Ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen yhtäkkiä tuntuu siltä, että itsensä tappaminen ois vitun hyvä idea.
Ikävä kyllä mulla olis nyt myös kaikki mahdollisuudet siihen.
Haista paska, maailma.
//edit 2: Sen sijaan että tapan itseni, voisin lakata kynteni ja syödä jotain, jos vaikka energia riittäisi kattilan pesemiseen - mitä suuresti epäilen.