Koelaulutilaisuus [part 4/5]
Yukimi ei kamalasti välittänyt siitä että Jin-ho käytti hänen paitaansa nenäliinana, se kun oikeastaan oli Daichin paita eikä hänen. Pupuhuppari makasi jonkun matkan päässä lattialla todisteena Yukimin aikaisemmasta kierimisestä. Johtuen ehkä aikaisemmasta jäähystään, Yukimi sai ensimmäisenä itsensä jonkinlaiseen hallintaan, ja kikatellen väliin hän yritti supattaa Jin-Holle jotain Hazama Ai-kunista ja siitä että tämä oli ihan tsundere ja katso nyt kun tuolla istuu ja tuijottaa eteensä ja Daichi-san katso sääkin, eikö ole hassuinta ikänä?
Jin-Ho sai vihdoin rauhoituttua. Ja sitten kuiskasi Yukimin korvaan: ”Tiedän, miksi luulet että pidän hänestä?” Jin-Ho virnisti pienen punan lämmittäessä hänen poskiaan. Ilmeestä huomasi, jos siis katsoi, lempeän ja rakastavan sävyn.
Daichi heilautti päätään kaksikolle. Nämä juorusivat keskenään kuin vanhat akat konsanaan.
Yukimi kihersi ja päästi irti Jin-Hosta. Hän riisui Daichin paidan ja kävi hakemassa omansa. Se ei ehkä ollut ihan kuiva mutta se oli tuttu. Takaisin tullessaan hän antoi Daichin paidan takaisin. ”Domo…”
Takaya katseli muita ja sitten hiljalleen vetäytyi askel kerrallaan eroon joukosta ja meni sitten ovelle. Hän oli utelias, kivuliaan utelias, eikä malttanut seisoskella täällä jossa hän ei ollut huomion keskipisteenä.
”Eipä kestä,” Daichi sanoi hymyillen ja otti paitansa, taitellen sen syliinsä siististi.
Jin-Ho makasi lattialla ja hengitti syvään. ”En muista milloin olen viimeksi nauranut näin paljoa,” tämä sanoi ja sulki silmänsä.
Rikun katse seurasi hopeatukkaista poikaa. Takaya oli hankala ihminen.
”Minne?” Aiji laittoi jalkansa Asagin eteen tämän tullessa kohdalle.
Takaya naurahti. ”Ara~ Sinä näet sittenkin jotain~ Olin melkein vakuuttunut että nukuit silmät auki.” Hän osoitti ovelle. ”Menen tekemään niitä toisia juttuja. Mene sinä leikkimään uusien ystäviesi kanssa.”
Aiji tuhahti kuten vain Aiji saattoi tuhahtaa. ”Keitä pääsi Asagi. Sinä et ole minun äitini.” Hän tosin sai toisen pojan vain nauramaan.
”En, mutta Gong-kun on~” Takaya iski nopeasti takaisin ja astui sitten Hazaman jalkojen yli. Hän oli ovella ennen kuin sanaton Hazama sai mitään ulos. Ahaha, hän oli saanut suojattinsa jälleen vihaiseksi. Ups~
Jin-Ho huomasi kaiken mikä liittyi Aijiin, myös minimaalisen kohtauksen blondin ja Takayan välillä. Ja mustasukkaiset ajatukset pyörivät pojan ajatuksissa, vaikka sitä ei huomannut tämän rauhallisen pinnan alta. Jin-Ho oli aina näin, mustasukkainen ja yksinäinen, hän vain jatkoi tunteidensa polkemista maahan. Hän ei antaisi niiden vaikuttaa hänen käytökseensä Aijiin liittyvissä asioissa.
Riku oli kääntänyt katseensa pois blondin ilmestyttyä. Hänen oli turha tuijotella heidän tekemisiään.
Yukimi avasi ja sulki suutaan. Hän ei edes huomannut Asagi Takayan lähtöä, tai kohtausta, tai muiden huomion jakautuneisuutta tai mitään. ”A-a-nou ne! Me ollaa kaikki käyty laulamassa! Mennääks vaikka Jätskille????”
”Seconded!” Jin-Ho sanoi nostaen kätensä ja naurahtaen suloisesti. Hän vilkaisi lemppari blondiinsa vaivihkaa, vilkaisi taas muualle ennen kuin avasi suunsa. ”Tuutko mukaan Aiji-kun? Voisin ostaa sulle OPFn,” tämä kysyi. Hänhän oli velkaa kuukauden OPFt blondille.
”OPF yliannostus”, Aiji mutisi, haluamatta totella Asagia ja jakaa näiden luuserien kanssa hengailua. Hän kuitenkin nousi jaloilleen ja huokaisi. ”Gong, jos sinä keksit mistä saa Orange PopFizz-jäätelöä, alennun seuraasi”, hän ilmoitti. Totuus oli, että hänellä oli tylsää, eikä kukaan huoneessa oikeasti kiinnostanut häntä.
Yukimi virnisti. ”Mää tiedän, mää tiedän! Mää ja Jin-Ho-kun hankitaan sulle sellainen!” Hän pomppi innoissaan varpaillaan ja päätyi roikkumaan Jin-Hon olan yli. ”Vaaai mitä?”
”Totta kai!” Jin-Ho virnisti takaisin hänen kätensä asettuen mukavasti toisen pojan lantion ympäri, ystävä mielessä tosin. ”Lähdetäänkö, Yuki-kun?” tämä kysyi iloisesti.
Daichi hymyili ja pudisti päätään. Yukimi ja Jin-Ho vaikuttivat paita-ja-peppu -kavereilta, aivan yllättäen. Jotenkin söpöä.
Aiji katsoi kahta hihhulia edessään ja huokaisi syvään. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? Hän kerjäsi tappelua, mutta hänelle vain sirkutettiin. Otti päähän ja lujaa. Mutta hän seurasi kun innokas killerpupu veti Gongin mukanaan ovelle. Se tosin jätti hänet kävelemään….Daichin rinnalla. Eikö hänen rangaistuksensa Koskaan loppunut? Aiji piti suunsa kiinni ja murjotti.
”Mikä on Orange PopFizz?” Yukimi kysyi kuiskuttaen Jin-Hon korvaan. Hän oletti sen olevan sooda, mutta hänen piti varmistaa asia, koska ei sitä koskaan tiennyt.
Jin-Ho naurahti. ”Korealainen sooda-merkki. Hemmetin hyvää, eikä sitä saa hirveän monesta paikasta,” Jin-Ho kuiskutti takaisin hymyillen.
Riku katseli nelikon perään, hän ei aikonut liittyä heihin tällä kertaa. Hän pitäisi tauon ja nauttisi hiljaisuudesta.
Daichi vilkaisi blondiin vierellään, tämä oli ärsyyntynyt. ”Hei, Hazama-san. Haittaako jos kysyn miten sinä ja Gong-kun oikein tapasitte?” Daichi kysyi kohteliaasti, häntä oli kiinnostanut kaksikon tapaaminen jo alusta lähtien. Gong-kun oli selvästi lääpällään blondiin, mutta tunteita ei palautettu. Ja silti heidän välillään oli... Jotain. Jotain, jota Daichi ei osannut nimetä.
”Uwah! Mutta Jin-Ho-kun tietää mistä sitä saa?” Yukimi mietti oliko hänen suunnitelmansa sittenkään toimiva. Soodasta sai jäätelöön sekoittamalla ihan hirveän hyvää pirtelöä, mutta jos soodaa ei saanut mistään, niin hän ei voisi pitää lupaustaan. Rähmä!
Aiji vilkaisi vierellään kävelevään, ja mietti itsekseen miksi toinen oli kiinnostunut. Hän ei kuitenkaan ollut yhteistyötuulella enää, joten hän käänsi katseensa takaisin suoraan eteen. ”Haittaa.”
”Totta kai tiedän. Kuolisin ilman OPFää, joten tarkistin melkein jokaisen ketjun, jonka pystyin löytämään,” Jin-Ho sanoi rauhoittelevasti. ”Tiedän myös mistä sitä saa jätski versiona. Tosin, vain yksi ketju myy sitä, enkä tiedä onko heillä kauppaa tässä lähettyvillä.”
”Okei, en kysy sitten,” Daichi sanoi hymyillen katsoen myös eteen, missä kaksi poikaa kuiskuttelivat ja kihersivät keskenään.
”Hyvä”, Aiji puuskahti. Mikä ihme jätkää vaivasi? Oikeasti, hän ei Selvästikään halunnut puhua ja tämä vain jatkoi!
”Vau! Sitten määkin saan maistaa sitä~!” Yukimi riemuitsi. Jes jes jes JESSS! Tosin, etsiminen ei kamalasti innostanut häntä, koska loogisesti ajateltuna heillä ei ollut loputtomiin aikaa, ja jos he eivät olisi takaisin siihen mennessä kun tulokset julkistettiin… heidät varmaan diskattaisiin siltä istumalta. Huomaa, että hän oli huomaamattaan siirtynyt ajattelemaan että hänellä ehkä oli mahdollisuuksia.
Jin-Ho hymyili ja etsi katseellaan tutunnäköisiä kaupan nimiä. Ja virnisti löytäessään etsimänsä. ”Mulla on tänään tuuria matkassa,” tämä hihkaisi ja käveli kohti kauppaa. Se ei ollut iso eikä ollut osa suurta maailmanlaajuista kauppaketjua. Mutta sieltä löytyi niitä vähän harvinaisempia ruokatavaroita. Kuten OPF jäätelöä. Sisälle astuttuaan Jin-Ho pani merkille kassatytön, tältä voisi pummia alennusta. Tämä oli varmasti yli 20, tytöstä, ei vaan naisesta huokui sellainen... Aikuismainen aura. Mutta tämä oli tarpeeksi nuori tuntemaan vetoa lukiopoikiin. Napakymppi!
”Minne se nyt juoksi?” Aiji mutisi katsellen Gongin perään ja vihasi tätä koska tämä jätti hänet yksin näiden outolintujen kanssa.
”Hai hai! Mää tiiän! Se meni ostamaan jäätelöt meille! Mää meen mukaaaaan!” ja hän juoksi kuin aropupu melkein auton alle, joka tosin jarrutti juuri ajoissa, kun poika juoksi sitä huomaamatta Jin-Hon perään.
”Seuraava kysymys”, Aiji mutisi katsellen pojun perään kulmiensa alta. ”Mistä se repii kaiken tuon energian?”
Daichi pudisti päätään. ”Minäkin haluaisin vastauksen esitettyihin kysymyksiin,” tämä sanoi mutta lähti kuitenkin seuraamaan jänöstä. Ja sisällä häntä odotti mielenkiintoinen näky.
Jin-Ho oli täyttä vauhtia flirttailemassa kassaneidin kanssa. Nainen punasteli kuin neitsyt, mutta oli erittäin hyvillään saamastaan huomiosta. ”Noona neomu yeppeo,” Jin-Ho huokaisi melodisesti saaden naisen punastumaan lisää.
”Geu geunyeoreul boneun naneun,” pieni hymy,
”Michiyo,” Jin-Ho onki tiettyä punaisen sävyä,
”Ha hajiman ijaen jichyeo,” ihan kohta,
”Replay, Replay, Replay...”
Ja siellä lepäsi. Nainen punasteli kauniisti ja änkytti. ”Vo-voisin a-a-antaa h-h-hiuk-kan alennusssta... ka--20%...” tämä sai vaivoin kakistettua ulos ja Jin-Ho hymyili.
”Noona tosiaan on kaunis niin ulkoa kuin sisältä,” Jin-Ho voihkaisi.
Aiji yritti kovasti jäädä paikoilleen, hymisten itsekseen ärsyttävistä ääliöistä, mutta hän tuli pian yksinäiseksi ja sniikkasi sittenkin Daichin jälkeen. Hän missasi suurimman osan actionista mutta hän ehti kuulla mitä se sai aikaan ja näkemään Jin-Hon kassaneidin kimpussa. Hän mutisi jotain hamesankareista ja kuinka hänen mielipiteensä Gongista oli laskenut juuri ainakin asteella. Sen sijaan että hän olisi mennyt sinne minne muut näyttivät kokoontuvan. Aiji katseli idlisti ympärilleen, yrittäen näyttää siltä kuin oli vain yksi muista asiakkaista. Jos Aijilla olisi ollut kykyjä naisten kanssa, hänkin olisi saanut alennuksia - enemmän siis, kuin mitä hän jo sai - mutta hän ei arvostanut ajatusta, että piti millään lailla myydä itseään saadakseen jotain halvemmalla, vaikka se sitten olisi ollut vain hymy ja pari kaunista sanaa. Gong oli sanonut aiemmin olevansa pesunkestävä homo, Aiji mietti katsoessaan BBQ-maustettuja, kuivattuja katkaravun pyrstöjä hyllyssä, jollain tapaa se teki koko jutusta vielä enemmän väärän. Se oli kuin leikkisi jonkun tunteilla saadakseen profiittia.
…miksi hän edes mietti tätä niin paljon? Huokaisten hän työnsi hiussuortuvan korvan taakse ja ojensi kätensä ottamaan pussia. Hän oli saanut palkkansa pari päivää sitten. Hänellä oli tarpeeksi tähän. Jokin tömähti hänen viereensä ja hän näki katsoessaan lompakon. Hänen nuorisojengimielensä heräsi, mutta pakotettiin takaisin kaappiinsa saman tien. ”Suokaa anteeksi, Obaasan”, hän sanoi ja nosti houkuttelevan nahkaneliön maasta. ”Te tiputitte lompakkonne.” Hän sanoi ja otti askeleen vanhuksen vierelle, joka oli juuri hänet ohittanut.
”Hm? Oletpa sinä kiltti poika. Kiitos tuhannesti.” Tärisevä, ryppyinen käsi kosketti Aijin kättä lompakon vaihtaessa pitelijäänsä. Aijin sisällä nousi sääli. Vanhuksen käsi oli kuin silkkistä pergamenttia. Kuten hänen mummonsakin. ”Tuotako sinä vain tulit ostamaan, poikaseni?” mummeli jatkoi ja Aiji havahtui ajatuksistaan joihin oli melkein taas uponnut. ”Kasvavan pojan pitäisi syödä terveellisemmin.”
”Ah, niin tosiaan. Taidan laittaa tämän takaisin…” hän sanoi ja katsoi pussia käsissään. Ei hänen oikeastaan tehnyt edes mieli sitä. Häntä vain oli ärsyttänyt kaupassa työskennellessään ihmiset, jotka tulivat kauppaan, mutteivät ostaneet mitään. Nainen nauroi helisevästi vanhan naisen naurua.
”Leikkiähän minä vain laskin. Tulehan sitten. Koska teit niin kauniisti, minä ostan tuon sinulle. Ota se kiitoksena.” Aiji nosti kädet eteensä.
”Obaasan, minä en mitenkään voi-”
”Haha, sinä näytät huligaanilta, mutta sinulla on soveliaisuuden tajua. Älä väitä vastaan.” Naisen ääneen hiipi käskevä sävy ja Aiji huomasi nyökkäävänsä.
”H-hai.” Hän ei osannut olla vanhojen ihmisten kanssa. Nämä olivat niin… vanhoja. Ja hauraita.
Yukimi löysi mansikkamaitojuoman hyllystä ja juoksi Jin-Hon luo. ”Jin-Ho-kun! Lainaa mulle tätä varten! Maksan iiiiiiiihan varmasti takasin kun mulla on taas rahaaaa~”
Jin-Ho seisoi vähän kauempana kassasta hoidettuaan ostoksensa katsahtaessaan toiseen ja tarkisti lompakkonsa sisällön. Siellä oli vielä edellisen keikan rahoja, hän voisi olla ystävä ja lainata. ”Ole hyvä,” korealainen sanoi huokaisten mutta hymyili toisen innolle antaessaan tarvittavan rahamäärään. Kuitenkin hän itki katkeria kyyneleitä sisällään. Se oli Haneulin rahoista. Mutta toisaalta, Haneul olisi antanut hänelle korvapuustin jos hän ei olisi lainannut rahoja toiselle. Hankala sisko hänellä.
Vanha rouva ja Aiji tulivat pian hänen näköpiiriinsä ja Jin-Ho peitti hymynsä kädellään. Aiji näytti niin epävarmalta sillä hetkellä, hirveän suloiselta.
”Tunnut tietävän miten hoitaa hameväkeä,” Daichi sanoi korealaiselle nostaen kulmaansa hiukan. Hän ei oikein pitänyt moisesta, mutta oli kuin Jin-Hon ja kassaneidin välillä oli jonkinlainen sanaton sopimus.
”En tykkää hirveesti tehdä niin, mutta musta on tullut melko kiero raha-asioissa, kaiken minkä pystyn haluan postittaa kotiin,” Jin-Ho sanoi ja hymyili hiukan surumielisesti.
”Kiitooos!” Yukimi hihkaisi onnesta ja riensi jonoon maitonsa ja uusien rahojensa kanssa. Hän oli aivan Aijin ja random vanhan naisen takana.
”Kas tässä poikaseni”, nainen sanoi ja ojensi katkaravut Aijille. ”Muistahan nyt käyttää rahasi terveellisempään ruokaan.” Aiji nyökkäsi, tuntien olonsa orvoksi seistessään siinä kuivaherkkupussi käsissään. Vanhus lähti ovellepäin ja Aijin vaistot kehottivat häntä tekemään jotain. Tämän askeleet tuntuivat tuskallisen hitailta ja- no, tuskallisilta. Joten hän meni tämän vierelle.
”Autanko teidät ovelle Obaasan?” Nainen nauroi jälleen helisevää vanhan naisen nauruaan, ja ojensi kätensä.
”Sitä ollaan niin kermaista että! Pitääpä käyttää tilaisuutta hyväkseen, vai mitä?” Aiji hymyili hämillään mutta ilahtuneena.
”Haluaisin teidän tekevän niin”, hän sanoi hiljaisella, vähän ujolla äänellä. Hänellä oli äkkiä ikävä omaa mummoaan. Ihan hirveä ikävä. Mutta hänellä ei ollut oikeutta enää käydä tämänkään luona. Hän talutti mummelin ovelle ja sanoi tälle sitten näkemiin ja hyvää loppupäivää.
Jin-Ho katseli silmä tarkkana Aijin tekemisiä. Ja juuri nyt hän halusi olla nainen, erittäin vanha sellainen... Juuri tuo vanha rouva, jota Aiji auttoi. Kyllä, Jin-Ho oli erittäin mustasukkainen, mutta toisin kuin monet muut, hän ei antanut sille valtaa vaan polki sen yhtä sinnikkäästi maahan kuin ne romanttiset tunteet Aijia kohtaan. Haneul, Young... Mitä oppan pitäisi tehdä? hän ajatteli.
Aiji nojasi oven karmiin ja katseli että vanhus pääsi tuvallisesti tien yli, ja kun hän kääntyi ja näki Katselijat, hän punertui poskiltaan kuten vain vaaleahipiäiset pojat saattoivat, ja katsoi muualle. Katse löysi pussin hänen kädessään ja hän avasi sen. Hänen mummollaan oli ollut tapana ostaa pieniä paheita lapsenlapsilleen, eikä tämä välittänyt sellaisista asioista kuin kilpailutus ja kumpi heistä ansaitsi ne pienet hyvät enemmän. Tämä antoi kummallekin yhtä paljon. Aijin ajatukset kääntyivät Ruitoon ja hän mietti miten onnellinen se pikkupaska oli nyt, kun hän oli poissa tämän tieltä.
Jin-Ho hymyili punalle. Asteli tämän luo ja ojensi OPF jäätelön. Ei sanaakaan, vain pieni hymy. Hän maksoi vain velkojaan takaisin. Ei että hän ei olisi ostanut sitä muuten.
Daichi katsahti Yukimiin, ja siirtyi lähemmäs tätä. ”Meidän on varmaan paras alkaa lähteä takaisin,” tämä sanoi pupupojalle.
”Un”, Yukimi oli samaa mieltä katsellessaan kuinka spesiaali jäätelö vaihtoi omistajaansa. Miksikä tätä kutsuttiinkaan jenkeissä? Jotain millä oli jotain tekemistä juuston kanssa. Hän meni ovelle. ”Mennähän takasin”, hän sanoi, ja livahti noiden kahden välistä. He olivat selvästi liian hyviä ystäviä, että Yukimilla olisi ollut mahdollisuuksia parhaan ystävän titteliin. …miten paljon hän sitä toivoikin… vaikka he olivat vasta tavanneet. Yukimista tuntui kuin he olisivat tunteneet toisensa ikuisesti.
Nyt vasta hän huomasi Asagi Takayan ja Usami Rikun puuttuvan porukasta ja mietti pitäisikö hänen pyytää näiltä anteeksi. Ettei ollut kutsunut näitä mukaan.
Aiji kohautti olkiaan ja seurasi duracell-pupua, jäätelöä availlen ja sitten sitä nuoleskellen. Ah, tämä maku. Tämä oli taivas. Enemmän kuin yhdelle hengelle, siltä näytti. Ohikulkeva tyttö vilkaisi jäätelöstään nautiskelevaa poikaa ja punastui tummanpunaiseksi. Aiji vilkaisi tämän perään hämmentyneenä, kielensä kiertäessä kertaalleen jäätelöpuikon pään ympäri. Tyttö unohtui siinä samassa ja poika jatkoi matkaansa. Orance PopFizz oli vain niin hyvää. Ei ollut mitään yhtä hyvää maailmassa. Jumalan oli täytynyt keksiä tämä nimenomainen sooda, niin Aiji ajatteli. Sen maku oli kuin raamattu kristityille.
”Pyyhi kuola pois ennen kuin jäät kiinni,” Daichi sanoi Jin-Holle kävellessään tämän ohitse. Pojan lasittunut katse oli huvittava. Ja Daichi ei voinut kuin sääliä toista.
Jin-Ho jähmettyi hetkeksi. Aiji oli eroottinen vaikka ei halunnutkaan olla. Jin-Ho nielaisi ja pyyhkäisi suunpielensä hihaansa ennen kuin pinkaisi Yukimin vierelle, Aijin eteen. Ja siinä käveli tulipunaisena kyynelsilmin. Luoja hän kuolisi jos katsoisi Aijiin tämän nauttiessa jäätelö-- voi luoja, hän katsoi... Puhdasta kidutusta! Elämä oli niin julma, Jin-Ho vihasi sitä yli kaiken. Ja rakasti samaan aikaan. Mutta miksi hänen piti rakastua poikaan, joka ei KOSKAAN rakastaisi häntä takaisin!!!
Aiji ei ajatellut enää seurassaan olevia. Hän ei oikeastaan edes tiedostanut heitä. Hän jatkoi puhdasta (tai likaista, miltä suunnalta sitä katsoi) rakkaudentunnustustaan uudelle lempijäätelölleen.
Yukimikaan ei huomannut mitään, käveli eteenpäin pieni iloinen pomppu askelissaan. Hänellä olisi kotona Niin paljon kerrottavaa! Mutta ei hän kyllä halunnut mennä kotiin ihan vielä. Hän halusi vielä vähän lisää kerrottavaa, ahne pikku pupu kun oli. Kun hänelle ojensi pikkurillin, hän vei koko käden, jos vain sai sen irti.
Jin-Ho vilkuili ympärilleen punaisena ja hengitti hiukan raskaasti. ”Mä... Mä meen edeltä, moikka!” tämä vihdoin parahti ja juoksi kauas edelle päämääränään odotustilojen vessa.
Daichi räpäytti silmiään ennen kuin alkoi nauraa. ”Gong-kun parka, säälin sitä ihan oikeasti,” tämä sanoi hyväntuulisesti.
”E-EH?!” Yukimi katsoi Jin-Hon perään ja otti sitten spontaanin spurtin tämän perään. ”Oota muaaa!”
Aiji laski ensimmäistä kertaa sen saatuaan jäätelön huuliltaan ja kohotti kulmaansa energisten perään. ”Kuinka niin? Onko Usagi muka niin nopea?” Hän oletti noiden ottaneen juoksukilpailun. Kuka ensin perillä tai jotain muuta yhtä lapsellista.
Daichi katsoi toista yllättyneenä. Eikö tämä ollut--? ”Ei, vaan säälin Gong-kunia kun hänen ihastu--” Daichi pudisti sitten päätään, ”Unohda, en usko että haluat tietää.”
Jaa, siitä, Aiji ajatteli, pähkäillen hetken miksi ääliö otti sen puheeksi Nyt. Mutta sillä ei loppujen lopuksi ollut väliä. Jos Gong oli ihastunut häneen, tai jos tämä ei ollut. Tämä tiesi, ettei siitä mitään tulisi. Eiköhän Aiji ollut halannut sen tämän päähän käytöksellään ja nyrkeillään tähän mennessä. ”Ei sitten”, hän sanoi nuolaisten sulaa joka vieri jäätelön pintaa kohti hänen sormiaan. Aiji ei välittänyt kamalasti puheenaiheesta. Se oli Gongin asia, ja Aiji inhosi puhua muiden asioista näiden selän takana.
”Voin melkein kuvitella hänen olleen kateellinen tuolle jäätelölle,” Daichi sanoi hiljaa itsekseen ja huokaisi.
Jin-Ho pinkoi oikeaan kerrokseen rappusia pitkin, se kulutti energiaa ja antoi muuta ajateltavaa. Poika nojasi aivan nääntyneenä seinään ja yritti rauhoittaa hakkaavaa sydäntään. Oli hetkiä, jolloin Jin-Ho inhosi olla homo. Ja tämä oli yksi niistä hetkistä. Voi miksi hän ei voinut olla suora ja ihastua johonkin suloiseen tyttöön? ...Yh, ajatuskin moisesta oli ällöttävä.
”Jos et aio puhua siitä ole puhumatta”, Aiji mutisi itsekseen.
Yukimi pinkoi vain hetkistä myöhemmin samat portaat. ”Ne ne, miksi me juostaan? Mitä tuolla sattui? Jin-Ho-kun?” Hänkin oli hengästynyt, mutta hänen hengityksensä tasaantui nopeasti.
Kaikki osallistujat olivat jälleen kokoontuneet odotushuoneeseen kuulemaan tulokset: pääsivätkö he seuraavalle kierrokselle ja lähemmäs heidän päämääränsä vai joutuisivatko he palaamaan kotiin tyhjin käsin. Jin-Ho istui tuolillaan ja jutteli Yukimin kanssa hymyillen aina välillä ja siemaillen OPFäänsä. Myös Daichi kommentoi heidän keskusteluaan aina välillä kun se tuntui tarpeelliselta. Heidän vieressään torkkui mustahiuksinen Riku, jolla ei tuntunut olevan minkäänlaista huolta tulevasta. Kauppareissun jälkeen Jin-Ho oli hetken ajan ottanut tukea Yukimista, mutta palannut täysin ennalleen Daichin ja Aijin saapuessa vihdoin paikalle. Aivan kuin välikohtausta jäätelön kanssa ei olisi ollutkaan.
Jossain päin huonetta ryhmä energisiä poikia alkoi laulaa improvisoitua kappaletta, yksi kerrallaan, kommentoiden huonetta, tapaamiaan ihmisiä, pimeässä huoneessa vaanivista pelottavista viihdeguruista, jotka istuivat keskustelemassa viattomien poikien tulevaisuudesta. Joskus sekaan sattui hyväkin vitsi, joka nauratti ulkopuolisia, ja sai pikku hiljaa enemmän ihmisiä liittymään sanottuun energiseen poikaryhmään. Laulaminen oli hyvä tapa kuluttaa aikaa, ja improvisointi, onnistui se tai ei, oli hyvä stressinpoistaja, tai ainakin se auttoi jakamaan stressin muiden samanhenkisten kanssa. Takaya astui huoneeseen kuulemaan: ”Sekosinko askeleissa, oliko tukkani huonosti? Särkyikö ääneni väärässä paikkaa? Ei hitto kun harmittaa.” Ja hän nauroi ääneen.
”Voi luoja, mitä täällä tapahtui sillä välin kun olin poissa?” hän mutisi itsekseen. Hän melkein odotti Hazaman porukan olevan keskellä ”tapahtumaa” mutta ei, nämä istuivat toisella puolella huonetta. Hetken hän mietti, hypistellen yhä hänen silmiinsä pistävää pientä haaleaa maitokahvitahraa paitansa helmassa, kumpaan ryhmään liittyisi, mutta liikkui kohti entistä ja turvallista.
Tiedät että otan mielipiteesi huomioon, kuten aina ennenkin, Takaya, mutta etkö sinä tiedostakin tämän, tällä hetkellä olet puolueellinen, koska tunnet olevasi heille velkaa jotain. Siksi minä pyysin Mikurua toimimaan silminäni sisällä. Hän ei keskity vain murto-osaan kokonaisuudesta. Näin sanoi hänen isänsä kokemuksen syvä rintaääni. Takaya ajatteli miehen olevan väärässä. Koska hän oli poika, hänkö ystävystyi poikien kanssa nopeammin kuin tunteiltaan avoin Mikuru? Salli Takayan nauraa.
Hän katseli mietteliäästi ryhmää jota lähestyi samalla Kun lähestyi heitä. Ystäviä? Velkaa? Ja hitot. Sellaiset asiat eivät olleet Takayalle tärkeitä. Hän, joka oli tanssinut kiltisti ympyrää psykiatrinsa ympärillä siitä lähtien kun oli tavannut tämän ensi kertaa. Nykyään he olivat samaa mieltä yhdestä asiasta, ainakin: Takaya oli älykkyysosamäärältään paljon naista korkeammalla, ja siten heidän suhteensa ei ollut tasapainossa, eikä ollut koskaan ollutkaan.
Ja hänen isänsä halusi hänen pyytävän Mikurulta anteeksi. Se oli ehkä vaikein asia, minkä tämä oli laittanut hänet nielemään, siitä että hän saisi edelleen olla osa tuotantoa. Hänen kätensä nytkähtelivät halusta puristua nyrkkiin. Tämä oli Hänen ideansa! Hänen ansiotaan! Että isä Kehtasi!
Hazama Aiji nosti katseensa ja näki hänet. Tämän kasvoilta ei voinut lukea että tämä olisi erityisen ilahtunut hänet nähdessään, mutta tämä hyväksyi hänet samaan tilaan kanssaan. Takayan sormet nousivat koskettamaan hänen poskeaan. Siihen ei sattunut enää, mutta se tuntui vieläkin hieman turvonneelta. Kunhan hän vain pitäisi huolen, ettei hänen isänsä saisi selville Ketä hän näistä ihmisistä Oikeasti tuki. Tämä ei asettuisi vastahangoin Hazaman eteen. Pieni pomppu Takayan sydämessä kertoi hänen menettäneen täysin arvostelukykynsä mitä Hazamaan tuli, mutta onneksi hän ei ollut ainoa sitä mieltä, että tämä oli loistava.
”Älä huoli ystäväin, kaikki meni hyvin. Vaikka mokaisitkin, ei tää oo ainoa tilaisuus, tulla kuuluisaksi. Yrität tänään ja yritä uudelleen, oot upee ja mäkin sen nään!” Takaya tervehti muita, äänellä joka kertoi hänen haluavan purskahtaa raikuvaan nauruun.
”Yoo, Taka-kun! Pitkästä aikaa, pitkästä aikaa. Katoat yhtä huomaamattomasti kuin ilmestytkin, oikea taito sinulla taskussa. Nyt, jos saanen pyytää... Herätä Usa-kun~!” Jin-Ho parahti kuullessaan Takayan äänen tökkien Rikua kovasti. Poika ei tosin hetkahtanutkaan moisesta vaan jatkoi tuhinaansa. Kädet puuskassa rinnalla, jalat ojennettuina ja nilkoista ristissä. Tökkiminen jatkui.
Jin-Ho alkoi käydä epätoivoiseksi, hän oli tehnyt kaikkensa herättääkseen Rikun. Tai no, ei IHAN kaikkea, mutta sellaiset teot eivät oikein olleet soveliaita. Ravistanut, tökkinyt, huhuillut, huutanut jopa. Epätoivoinen siis oli hyvä valinta sille tunteelle, jota Jin-Ho tunsi sillä hetkellä.
Daichi istui Yukimin vieressä ja hajamielisesti silitti toisen hiuksia huomaamattaan. Ja katseli Jin-Hon esitystä. Hänen oli pakko myöntää, Rikulla oli mainiot unenlahjat. Voisikohan tämä lainata niitä joskus Daichillekin?
”Hm…” Takaya katseli nukkuvaa hetken ja hymyili sitten. ”Okei. Ota takapakkia. Minä haluan yrittää~” Hän laski kätensä Usamin olkapäälle ja kumartui kuiskaamaan tämän korvaan: ”Hei, Sleeping beauty. Herää tai pussaan.” Jos jokin Takayassa ei pettänyt koskaan, se oli hänen kykynsä tehdä jokaisesta hetkestä seksuaalinen vitsi, eikä hän välittänyt jos joutui pussaamaan poikia. Tytöt tykkäsivät, ja Takaya oli tarpeeksi tietoinen omasta heteroudestaan, ettei hänen tarvinnut olla sitä jatkuvasti promotoimassa.
”Urusaiso, Gong...” Riku murahti, luullen herättäjän olevan edelleen Jin-Ho, hän oli unen läpi kuullut tämän huhuilun, mutta ei ollut reagoinut siihen. Muuta reaktiota Takaya ei hänestä saanut, uni maittasi aivan liian hyvin tälle herralle.
Jin-Hon suunpieli nytkähti ylöspäin. Ihan kuin hän sanoisi noin kenellekään. Ainoa henkilö, jolle hän voisi harkita sanovan moista hakkaisi hänet hengiltä siihen paikkaan.
”Nyt minä loukkaannuin”, Takaya huokaisi ja kumartui vähän lähemmäs. ”Saat tuntea nahoissasi miltä tuntuu loukata Asagi Takayaa.” Hän oli suunnitellut pusua poskelle, mutta nyt hän oikeasti halusi sekoittaa toisen pasmat ja tehdä tästä huhumyllyn. Mikä hänessä ja Gong Jin-Hossa muka oli samaa? Joten hän painoi huulensa Usamin huulille, eikä sitten päästänytkään koomista muiskaus ääntä, vaan jatkoi pettävän hellästi toisen pojan suutelemista.
Rikun kulmat kurtistuivat ja kädet siirtyivät paikaltaan hänen rintansa päältä Takayan olkapäille. Silmät aukenivat, räpytellen unen niistä pois. Mitä ihmettä se Gong oikein puuhasi? Ja oho, hups, ne olivatkin yhtäkkiä apposen auki tajutessaan Takayan suutelevan häntä. TAKAYAN suutelevan häntä! Takayan SUUTELEVAN häntä!! Takayan suutelevan HÄNTÄ!!!
Ainoa selväjärkinen reaktio oli työntää toinen kauemmas. Mutta Riku päätti tehdä toisin päin ja vastasi suudelmaan pidellen toista paikallaan. Kädet asettuivat Takayan poskille eivätkä antaneet tämän perääntyä. Riku tajusi heti kyseessä olevan Takayan leikki tai vastaavaa, joten hän antoi samalla mitalla takaisin. Hän ei olisi se, joka ensimmäisenä perääntyisi.
Jin-Ho virnuili nähdessään Rikun reaktion, mutta virne muuttui ympyräksi Rikun vastatessa suudelmaan. Puna ilmestyi Jin-Hon poskille ja kädet siirtyivät peittämään hänen silmänsä: hän tosin kurkki sormiensa välistä.
Daichi jähmettyi. Tätä hän ei ollut odottanut. Ei ollenkaan. Takayan teon hän vielä pystyi järkeilemään, mutta Riku? Rikussa taisi olla sittenkin Takayamaisia piirteitä.
Takaya alkoi pikku hiljaa tajuta Usamin olevan vaarallinen. Hän avasi silmänsä ja antoi niiden palaa Usamiin, samalla kun suuteleminen muuttui kilpailuksi siitä kumman pokka kesti pidempään. Se joka vetäytyi ensin hävisi. Kieltä hän ei tosin käyttänyt. Niin pitkälle hänkään ei suostunut menemään jonkun kanssa joka ei kiinnostanut häntä seksuaalisesti pätkääkään. Takaya ei olisi ollut Takaya, jos hän olisi näyttänyt järkytyksensä tähän juonenkäänteeseen, mutta häntä otti syvästi päähän, että Usami tuntui leikkivän hänen leikkejään ja kääntävän ne häntä vastaan, saaden sen näyttämään helpolta kuin käveleminen.
Riku virnisti vaarallisesti suudelmaan ja veti Takayan lähemmäs, syventäen suudelmaa taitavasti. Hän ei rupeasi leikkimään kielileikkejä, hän ei halunnut tehdä sitä Takayan kanssa. Hyi. Mutta se ei estänyt häntä pakottamasta Takayaa ahtaalle hänen ottaessa suudelmasta hallinnan ja pyrähtäen tässä leikissä johtoon. Silmiään tämä ei sulkenut kertaakaan, tummat silmät heijastivat hänen huvittuneisuuttaan tilanteesta.
Ehkä huonoin puoli Takayassa oli se, että vaikka hän halusi leikkiä, siinä vaiheessa kun hän tunsi olevansa vaarassa hävitä pelin hän jätti pelin sikseen. Ja niin hän teki nytkin, hyväksyen häviönsä kunnialla. Hän repi itsensä irti ja otti pari askelta taemmas, huohottaen vähän. Hemmetti, mutta Usami oli hyvä suutelemaan. Ei kun, se ei ollut mitä hänen piti ajatella! Takaya huokaisi ja veti itsensä kasaan, ja hymyili enkelimäisesti. ”Kas näin, olen herättänyt Usa-kunin sinulle, Gong-kun~ Missä on minun kiitokseni?”
Yhä punastellen ja kurkkien sormiensa lomasta Jin-Ho vain tuijotti hetken Takayaa ennen kuin laski kätensä hitaasti alas. Ja nielaisi. ”Kiitos, Taka-kun... Eei ihme etten saanut Usa-kunia hereille, se kun on oikea Prinsessa Ruusunen,” tämä sanoi hymyillen, punan alkaessa pikkuhiljaa laskea.
Riku tuhahti. ”Kuka tahansa herää siihen kun huulia vasten painaa jokin,” tämä sanoi ja haukotteli. Jin-Ho punastui uudelleen:
”Ai... Herää vai?” Riku katsoi tätä hetken.
”Miten sait tietää asiasta?”
”Tekijä tunnusti jälkeenpäin...”
”Hmmph, sucks to be you.” Jin-Ho vain nyökkäsi.
Takaya kallisti päätään ja kohautti harteitaan. Valokeila ei ollut hänessä enää, joten hän meni istumaan Hazaman viereen ja huokaisi syvään. ”En odottanut tuota”, hän huomautti. ”Usami ei ole yhtään kiva leikkikaveri.”
Miksi puhut tästä minulle? Aiji mietti, mutta sitten toisaalta, ihmisillä oli tapana puhua hänelle asioista joilla ei ollut tekemistä hänen kanssaan. ”Et vain pidä siitä jos joku on askeleen edelläsi.”
”Hm? Hazama-kun on tarpeeksi kiinnostunut minusta yrittääkseen lukea mitä minun päässäni liikkuu?” Takaya otti henkisesti askeleen taaksepäin. Kyllähän hän tiesi, ettei Hazama ollut yhtä typerä käytännössä kuin mitä tämä oli koulussa, mutta että tämä luki häntä näin pitkälle?
Aiji tuhahti. ”Sinä olet pahimmanlaatuinen ihminen. Älä tule minun lähelleni.” Aiji oli tunneälyltään ehkä neron tasolla. Kuten Takeru sanoi, hän oli ehkä tiennyt Gonginkin tunteista ennen Gongia itseään, mutta se oli mahdotonta. Jopa Aiji tiesi sen verran.
Takayan oli vaikea ottaa nokkiinsa kauniilta ihmisiltä, mutta hänelläkin oli tunteet. Hän huomautti tästä Hazamallekin, mutta tämä vain tuhahti uudestaan.
”Kerro se tuolle stalkkerillesi.”
Takaya katsoi Hazaman leuan nyökkäämään suuntaan ja näki jonkun ovella, jonka piti olla kotona itkemässä. Olisi pitänyt olla. Mikuru tuijotti häntä seinän viereltä loukkaantunein silmin joiden tulen Takaya tunsi, vaikkei niitä nähnytkään kunnolla tytön uuden otsatukan alta. Mikuru.
Aiji katseli Asagin ilmettä ja sulki sitten silmänsä, oikaisten jalkansa. ”Torkkujen aika”, hän sanoi. Hän ei halunnut nähdä maailman ärsyttävintä ihmistä sanattomana, eikä tätä ilmettä Asagin kasvoilla. Tämä vaikutti sairaalta.
Daichin sormet kampasivat edelleen Yukimin hiuksia. Ne olivat pehmeät. Ja tuoksuivat hyvälle. Daichi kurtisti kulmiaan ja nojasi lähemmäs ja haistoi. Hän ei ollut varma oliko se sitruunan vai appelsiinin haju. Joku sitrushedelmä kuitenkin.
Jin-Ho istui lattialla Rikun edessä ja jutteli niitä näitä toisen kuunnellessa harvinaisen keskittyneesti.
Yukimi nukkui. Hän oli livahtanut salaiseen paheeseensa nukkua silmät auki. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, ja jos häneltä myöhemmin kysyisi jotain, hän ei tietäisi mistä muut puhuivat. Päivän aikana kertynyt stressi oli lauennut siinä Daichi-sanin pehmoleluna ollessa. Yukimi oli tottunut siihen, sitä tapahtui aina joskus, humalaiset aikuiset naiset tai vähemmän humalaiset vähemmän aikuiset naiset tykkäsivät äkillisesti kaapata hänet syliinsä, kun hän oli pieni ja harmiton. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun joku miespuolinen näin teki, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun se oli joku jonka hän tunsi. Mutta se tuntui yllättävän mukavalta, ja Yukimi nukahti, nähden unia tulevaisuudesta.
”Mikset mene jo?” Aiji ärähti lopulta. Hän tunsi edelleen Asagin istuvan paikoillaan hänen vieressään. Är-Syt-Tä-Vää!!!!!
”Mene itse”, oli Takayan yllättävän vaisu kommentti. ”Hän on vain tyttö joka oli väärässä paikassa. En minä välitä sen enempää.” Hän kietaisi äkkiä kätensä Hazaman harteille ja roikkui tässä koko ylävartalonsa painolla. ”Siedätyshoitoaaa~”
Mit- Hemmettiä!? Aiji jäykistyi ja yritti ravistaa Asagin irti, mutta tämä piti äkkiä kaksin käsin kiinni. ”Minä lasken kolmeen, ja jos et ole päästänyt irti, tapan sinut. Ichi Ni San.”
”Oi! Liian nopeasti!” Takaya joutui irrottamaan niin nopeasti että sai hakea tasapainoaan ettei tippuisi jälleen tuoliltaan. ”Antisosiaalinen paska.”
”En vain pidä koskettelusta”, Aiji sanoi ja hiljeni sitten mielenosoituksellisesti.
Takaya puhahti ja nousi, valiten seuraavaksi kohteekseen Daichin, koska tämä oli häntä seuraavaksi lähinnä, ja koska hän oli päättänyt vältellä Usamia vähän aikaa. Hän kietoi käsivartensa, molemmat, Daichin kaulaan ja nojasi leukansa tämän olkapäähän. ” Sadoshima-kyuuuun… Kaikki vihaavat minua…. sniff.”
Daichi katsahti Takayaan silmäkulmastaan ja hymyili. ”Ainoa, johon tuo kommentti saattaisi päteä on Hazama, Asagi-san. Eivät kaikki sinua vihaa,” tämä sanoi ja pörrötti toisen hiuksia hiukan.
Jin-Ho kysyi samassa Rikulta kysymyksen: ”Mikä sä oot, Usa-kun?”
Riku tajusi heti kysymyksen luonteen, vaikka se olikin niin epämääräinen. ”Hetero. Jolla on hiukan taipumuksia olla bi-curious,” tämä vastasi hetken miettimisen jälkeen. Hän ei oikeasti ollut kiinnostunut miehistä, tai heidän kanssaan makaamisesta, mutta kyllä hänkin näki jos joku mies oli hyvännäköinen ja arvosti näköalaa, ei sen kummempaa.
”Hmm, se selittää,” Jin-Ho kommentoi ansaiten mulkaisun Rikulta.
”Voi kuinka ihanaa~” Takaya hyrisi onnellisena, päästämättä Daichista irti. ”Sittenhän Sadoshima-kyun pitää minusta, vaikka minä olinkin vähän inhottava pikku Yuki-kyulle~ Takaya is happiii~” Hän rutisti toista, mutta hänen silmänsä matkasivat takaisin ovelle, jossa hän ei enää nähnyt ketään. Huokaisu pääsi väkisinkin hänen huuliltaan. Mikuru… Gomen ne.
Daichi hymähti, mutta hymyili. Ei hän voinut sanoa ettei pitänyt toisesta, tämä oli ihan ok. Vain hänen tapansa tehdä joitain asioita (ts. Yukimin tapaus) ei ollut hänen mieleensä. Kopautti sitten rystysillään Takayaa päälaelle kaverillisesti: ”En voi kieltääkään tuota. Et sinä niin paha kuitenkaan ole.”
Daichin sormet eivät lakanneet Yukimin hiuksilla leikkimistä missään vaiheessa. Oli kuin kissaa olisi silittänyt. Jin-Holla oli myös saman tuntuiset hiukset, Daichi tajusi. Vaikka ne näyttivät karheilta.
Yukimin silmät rävähtivät äkiä avonaisista apposen auki ja hän pongahti jaloilleen ja juoksi kuin kanuunan kuula suoraan eteenpäin kunnes törmäsi seinään vähääkään hidastamatta. Siinä hän sitten istui pöllämystyneenä seinää tuijottaen takapuolellaan istuen, kunnes kipu ehti juhliin mukaan ja hän tunsi juuri miltä tuntui kun Re:Code heitti jonkun päin seinää kasvot edellä. ”A-A-A-AAAAAAAAAAAAAAAAAAAH! ITAAAAAI!”
Takaya ei hetkeen tajunnut mitä tapahtui. Yhdessä hetkessä Yukimi oli siinä ja toisessa tämä törmäsi seinään koomisen TUMPS äänen säestyksellä. Hänen huulensa alkoivat nykiä vähän kerrassaan.
Aiji puolestaan räpäytti silmiään ja sitten hän nauroi. Kovaa ja räikeästi. Juuri äsken- Voi HAHAHAHAHA! Hän olisi antanut mitä tahansa nähdäkseen pupun naaman juuri nyt. Hahaha~ Aiji ei ollut nähnyt ikinä mitään koomisempaa, paitsi ehkä… silloin kerran kadulla, kun humalainen mies käveli päin tolppaa.
Riku katsoi Yukimia silmät levällään ja kasvoilla paistoi ihmetys. Mitä hittoa juuri tapahtui? Miksi ihmeessä Yukimi juoksi päin seinää? Huulten pieliä nyki kun Riku yritti peittää hymynsä.
Daichin käsi oli jäänyt pystyyn aivan kuin Yukimin pää olisi vielä ollut siinä. Räpäytys. Ja toinen. ”Täh?”
Jin-Ho reagoi ensimmäisenä ja siirtyi Yukimin vierelle tarkastamaan missä kunnossa pienempi oli. ”Yuki-kun, mitä ihmettä tapahtui?” korealainen kysyi ihmeissään ja hiukan huolestuneena, vaikka se olikin hassulta näyttänyt.
Yukimi katsoi päätään kaksin käsin pidellen Jin-Hoon päin. Hän kuuli naurun kaikkialta ympäriltään kun aikaisemman laulajatkin heräsivät siihen mitä oli tapahtunut, ja juttu kiersi ympäriinsä huoneessa kun yhä uudet ja uudet tyypit kysyivät mitä hittoa juuri tapahtui. Sen Yukimikin olisi halunnut tietää. ”Mää juoksi pakoo faneja! Niitä oli tuhansii ja ne halus mun hupparin!”
Aiji nauroi ja nauroi, sitä kovempaa mitä enemmän hän kuuli. Yllättävää kyllä, pupun ääni oli kantava, ottaen huomioon miten tällä oli tapana olla ihan hiljaa. Mikä luuseri! Hahaha!
Hazaman nauru tarttui ja Takaya alkoi hekotella. Hän suoristautui ja työnsi Daichia takaapäin. ”Ole prinssi loistavassa haarniskassa, Sadoshima-kyuun~ Laita huone hiljaiseksi. Näyttää siltä, että Yukimi-kun alkaa ahdistua.”
Daichi käveli kaksikon luo huokaisten välittämättä Takayan sanoista. ”Taisit nähdä unta, Yukimi-kun... Silmät auki,” tämä sanoi ja kyykistyi pojan viereen niin ettei suurin osa katselevista ihmisistä nähnyt poikaa. ”Ei kai sinuun sattunut kauheasti?”
Jin-Ho silitti Yukimin hiuksia ja mulkoili tiettyjä nauravia ihmisiä. Hän oli vähän suojeleva Yukimia kohtaan, hän näki tiettyjä piirteitä pojassa joihin samastui. Esimerkiksi itsensä nolaaminen vahingossa. Hän oli kasvattanut paksun nahkan eikä tuntenut oloaan kauheaksi vaikka hänelle ilkuttiin, mutta Yukimi oli herkempi.
Nuorin pojista ei osannut sulkea ympäröivää naurua pois. Tai ei nauru häntä haitannut vaan tapa jolla muut nauroivat. Hän kuuli supinaa sen joukossa, ja ihan ääneenkin naurettuja pilkkasanoja. Koska hän tiesi mitä hänestä ajateltiin, hän ei osannut puolustaa itseään sanoja ja ajatuksia vastaan. Hän ei pystynyt, koska mitään niistä ei sanottu suoraan hänelle. Joten hän käpertyi itseensä ja antoi kahden huolestuneen vanhemman pojan peittää hänet näkyvistä. Antoi näiden toimia kilpenään ilkeitä ihmisiä vastaan.