Koelaulutilaisuus [part 2/5]
Sisällä huoneessa Yukimi änkytti vuorosanoja hänelle annetusta paperista. Hän oli kuollettavan kauhuissaan, ja vaikutti siltä kuin aikuiset huoneessa vaistosivat sen. He kirjoittivat papereihinsa jotain, eikä Yukimi tiennyt mitä, vain sen, että se oli hänestä, ja sanoivat kiitos, tämä riittää. Toiset kaksi naureskelivat hänen selkänsä takana ja hän näytti surkealta.
”Hiiragi-kun, mitä ajattelit laulaa meille?” vanhin miehistä, Asagi Yousuke-san - huh, Asagi? Sama kuin Asagi Takayan nimi… - kysyi. Yukimi huokaisi Hän oli varmasti jo epäonnistunut. Hänen laulullaan ei ollut väliä enää tässä vaiheessa, eikä Yukimi ollut niin hyvä laulamaankaan. Hän oli hyvä vain jonglööritempuissa.
”Vidollin DJ. Heron…” hän sanoi, ja mies nyökkäsi vakavana.
”Ole hyvä, Hiiragi-kun.”
Yukimi veti syvään henkeä, ja kun hän alkoi laulaa, kynällä pöytää naputtava avustusmies jähmettyi paikoilleen.
Daichin hymy leveni. ”Sadoshima Daichi, entä itse?”
”Joten, mitä ison kihon poika tekee täällä osallistujien seassa?” Riku kysyi Takayalta hiljaa, niin ettei kukaan kuullut ellei kuunnellut juuri heitä kahta. Hän oli kiinnostunut syystä.
”Hazama Aiji. Minä en pidä sinun naamastasi, pidä se poissa minun tieltäni.” Dejavun kaltainen tunne pesi Aijin yli hetkellisesti, mutta hän ravisti sen ulos päästään. Tässä mitään ennakkoaavistuksia tarvittu!
Takaya nojasi hieman Usamiin päin ja vilkaisi tätä silmäkulmastaan. ”Mitäs luulet?” hän kysyi mysteerisesti ja iski silmää verkkaisesti. ”Kerro minulle että mokasit koe-esiintymisesi täydellisesti, Usami-kun~”
Kun Yukimi hiljeni, olivat toiset kaksi poikaakin aivan hiljaa. Kuka olisi uskonut niin pienestä olennosta lähtevän niin suuri ääni? Arvostelijat eivät näyttäneet tunteitaan ja Yukimin sydän tipahti maan tasalle. Hän oli ollut oikeassa. Hän ei ollut niin hyvä. Kun heidän annettiin mennä, hän astui jokseenkin lannistuneena ulos huoneesta. Mutta se tutui silti hyvältä. Hän oli edes yrittänyt. Ei se ollut hänen vikansa jos hänen kykynsä eivät riittäneet.
”Yuki-kun~” Jin-Ho hihkaisi ja loikkelehti pojan luo iloisena. ”Nooooo~ Miten meni?” tämä kysyi.
”Voisin toki kertoa näin, mutta sittenhän valehtelisin,” Riku sanoi ja hymyili itsevarmasti. Hänen sydämensä alkoi - taas! - lepattamaan, mutta hänellä oli sen verran hyvä pokerinaama, ettei sitä huomannut. Ja no, sitä ei laskettu kun sydän lepatti pojan takia.
Daichi virnisti Aijille. ”Pidän toki, kunhan pidät oman pärstäsi yhtä visusti piilossa.”
Yukimi hymyili Gong Jin-Hon pirteydelle ja pyyhkäisi silmiään. Ne tuntuivat vähän raskailta kaiken sen itkemisen jälkeen minkä hän oli tänään tehnyt. ”Tuntuu kuimmää oisimp menny muuri läp. Heikkoottaap.” Hän oli luvannut muuttaa itsensä, ja hän oli ottanut ensiaskeleet sen tekemiseksi, ja nyt isoin niistä oli tehty. Hänen ei tarvinnut enää itkeä sitä. ”Toivottavasti Gong-kun onnistuu paremmin kui mää.”
Aiji otti uhkaavan askeleen lähemmäs Daichia ja kohotti kulmaansa. ”Onko sinulla hajuakaan Kenelle sinä soitat suutasi, ääliö?” Hittolainen, jos hän antaisi julkean kusipään päästä tästä vähällä vain jonkun tyhmän koelaulu tilaisuuden takia.
Takayan käsi nytkähti noustakseen hänen nähdessään mitä oli tapahtumassa sivusilmällään. ”Ei helvetti, eikö hänellä ole minkäänlaista tajua miten käyttäytyä näissä tilanteissa?” hän ärähti hiljaa itsekseen, näyttäen pilkahduksen oikeasta naamastaan; liian vanha ja kyyninen ikäisekseen. ”Jos Hazaman naama ei olisi minun tyyppiäni, minä en edes yrittäisi saada häntä läpi tästä.”
”Hyvin se meni,” Jin-Ho sanoi ja pörrötti toisen hiuksia. Korealainen vilkaisi joukkioon kuullessaan Aijin vihaisen äänen - AiRadar oli aktivoitu - ja huokaisi. ”Taas...”
Daichi hymyili, selvästi tiesi ärsyttävänsä toista. Mutta täällä hän ei tappelisi, ei ennen kuin oli käynyt tuomariston edessä. ”Ei, enkä haluakaan tietää. Ja vaikka kuinka tekisi mieli osallistua käsirysyyn kanssasi, voiko se odottaa että nämä karsinnat on hoidettu pois alta?” Daichista oli jotenkin hauskaa silittää Aijia vastakarvaan.
Riku tuhahti ärsyyntyneenä huomatessaan blondin haastamassa riitaa bruneten kanssa - Sadoshima taisi olla nimi. Oliko se oikeasti niin vaikeata olla vetämättä herneitä nenään jokaisesta asiasta?
”Ha! Pelkuri!” Aiji nauroi ja sipaisi hiuksiaan taaksepäin. Hän näki Asagin katsovan häntä ja hän näytti tälle keskisormea.
Takaya punehtui raivosta. Tuo jätkä-!!! Mutta, hän veti syvään henkeä, persoonallisuus oli vain hyvä asia, ja mitä hän oli nähnyt Hazamasta kun tämä ei tiennyt että tätä tarkkailtiin, tämä oli Täydellinen. Harmillista oli tämän täysi kyvyttömyys ihmissuhteisiin. Hän hymyili takaisin, ja haipuva punerrus hänen poskillaan näytti hetken joltain ihan muulta kuin vihastukselta. ”Hazama-kun, onhan sinun numerolappusi tallessa? Kaikki nämä kriisitilanteet ovat saattaneet saada sen hukkumaan.”
Aiji tuhisi, mutta hänen kätensä sujahti taskuun tarkistamaan lapun olevan tallessa. Sen hukkaaminen olisi ollut jotain niin luuserimaista, ettei Aiji olisi kestänyt sitä. Kun hänen sormensa tapasivat lapun reunan, hän huokaisi ja harppoi lähimmälle vapaalle penkille istumaan. ”Minä haluan Orange PopFizzin….” Hänen hermonsa olivat niin kireällä, että ne napsahtelivat pikkuhiljaa poikki.
Takaya oli tehnyt kotiläksynsä, ja tunnisti Hazaman lempijuoman nimen. Mutta miksi tämä halusi sellaisen Nyt? Sitä paitsi, heillä ei ollut valikoimassaan korealaisia juomia. Hänen oli mahdotonta taikoa sellaista tähän hätään. ”Tough shit”, hän sanoi englanniksi, ja hymyili kun Hazaman silmä ei rävähtänytkään. Takaya oli todella tehnyt taustatyönsä tarkkaan. Hazaman englanninkielentaito oli Surkea.
Mutta niin oli Yukiminkin. Ja Yukimi oli utelias perimmäiseltä luonteeltaan. Asagi Takaya siirtyi englannin kieleen, Yukimi kyllä tunnisti kielen, vaikkei sitä ymmärtänytkään, ja se mitä tämä sanoi, kuulosti loukkaukselta hänen pieniin korviinsa. Eikö Asagi Takaya sitten pitänyt Hazama Ai-kunista? Ja jos tämä ei pitänyt Hazama Ai-kunista, miksi tämä antoi tälle niin paljon huomiota? Pupupoika nykäisi Daichi-sania huivista. ”Mit hää sanop, tieks?”
Daichi selitti lausahduksen tarkoituksen Yukimille niin, ettei Hazama kuullut. Blondi oli huvittava ja hauska kiusata, tällä vain tuntui olevan laukaisualtis nyrkki.
Kukaan ei ollut huomannut Jin-Hon katoamista ennen kuin hän tuli takaisin sieltä minne oli hävinnyt ja asetti OPFn Aijin syliin sanomatta mitään. Korealainen ei jäänyt paikalle kuulemaan tai näkemään muiden reaktioita, vaan häipyi tarkkailemaan muita osallistujia, varsinkin yhtä isoa missä muutama jätkä harjoitteli tanssimista.
Daichi nosti kulmaansa huvittuneena Jin-Hon käytökselle - aivan kuin poika tiesi täsmälleen mitä nappeja painaa kun oli Hazamasta kyse. Niin helppolukuinen.
Rikun katse seurasi Jin-Hoa, kiinnostuneena. Mikä ihmeen suhde näillä kahdella oikein oli?
Gong Jin-Ho. Aijin katse kohosi ja seurasi korealaispoikaa silmillään, tutkimaton ilme naamallaan. Kuvitteliko tuo hänen olevan kiitollinen, että tämä luopui omasta varastostaan hänen hyväkseen? No, Aiji oli. Kiitollinen. Mutta hän ei sanoisi sitä vaikka hänelle maksettaisi siitä. Hän napsautti tölkin auki ja otti suullisen. Pojan silmät liukuivat kiinni ja melkein perverssi nautinnon ilme nousi hänen kasvoilleen.
”Numerot 10, 11 ja 12”, kutsui mies ovella, ja Takayan oli vaikea repiä silmänsä irti kauneimmasta pojasta, jonka hän oli koskaan nähnyt. Vain kaksi poikaa lähestyi ovea, eikä missään tuntunut kuuluvan minkäänlaista hämminkiä taas yhdestä hermoheikosta, joten Takaya otti tilaisuudesta kiinni. Häntä Ei saataisi kiinni pojan tuijottamisesta, ei ei ei eieiei! Mutta hän vilkuili silti Hazamaa lähestyessään ovea ja vielä ennen kuin livahti siitä sisään yllättyneen Touma-sanin ohitse. Voi luoja…. Siitä hetkestä lähtien kun hän oli ensikerran nähnyt Hazama Aijin kasvot, hänen sydämensä tykytti tämän lähellä. Tämä ei ollut enää yhtään kivaa. Hänen luulisi olevan jo tottunut tämän naamaan!
”Ta-Takaya-san, mitä sinä täällä-” Poika sulki miehen suun terävällä mulkaisulla. Sitten hän laski katseensa pettävän ujona.
”Mi-Minä…halusin kokeilla kykyjäni….” hän vilkaisi ylös ja virnisti Touma-sanin ottaessa hänen tosissaan kuten aina. Toiset kilpailijat tuijottivat heitä ja Takayasta tuntui kuin hänen pitäisi tehdä jotain selvittääkseen tämä sotku. ”Minä ihailen Touma-sania niin paljon, että halusin työskennellä lähellä Touma-sania koko loppuelämäni~” Mies meni aivan punaiseksi, ja hänen isänsä kutsui hänet keskelle huonetta ensin. He puhuivat toisilleen katseillaan ja lopulta tämä huokaisi ja nyökkäsi. ”Asagi-kun, me annamme sinulle käsikirjoituksen. Lukisitko sen meille eläytyen?”
Yukimi katsoi Asagi Takayan perään. ”Hää ei tuntun hermostuneelt. Hää ei ees sanonnu mittäämp. Menip vaa.” Asagi Takaya oli niin cool, hän ajatteli. Hän ei koskaan unohtaisi tämän kannustavia sanoja aiemmalta. Oletko varma, ettet kadu jälkeenpäin? tai jotain sinne päin.
Aiji hymähti. ”Tärkeilevä ääliö kun on. Sillä virtaa suonissa veren sijasta jääkylmää vettä.” Hänen naamansa venähti killerpupun mulkaistessa häntä, ja sitten hän jo mulkoili takaisin, tölkkinsä yli. Halusiko tuo tapella?!
Jin-Ho nielaisi tämän nojatessa seinään. Kohta oli hänen vuoronsa, luoja häntä hermostutti. Poika leikki paitansa helmalla, aivan täpinöissään ja samanaikaisesti kauhun vallassa. Jännittäminen ei ollut kivaa, Jin-Ho oli hyvä vain tanssimisessa. Miksi hän oli antanut itsensä tulla ympäri puhutuksi? Jin-Ho pamautti takaraivonsa kivuliaasti nojaamaansa seinään. Rauhoitu, menet vaan sinne ja hoidat homman kotiin... tämä ajatteli itsekseen ja hengitti syvään pari kertaa.
Daichi vain huokaisi. Aiji oli kärkäs esittämään mielipiteensä joka tilanteessa. Pojan katse harhaili Jin-Hoon, joka seisoskeli kauempana. Ja pamautti päänsä seinään. Daichi tuhahti huvittuneena. Mutta sen jälkeen korealaisen silmiin tuntui syttyvän jonkinlainen palo, aivan kuin tämä oli päättänyt jotain, jonka vuoksi olisi valmis tekemään melkein mitä vain.
Aiji korvat nappasivat äänen joka ei tuntunut taustamelulta ja hänen silmänsä etsivät sen syytä, päätyen jälleen Jin-Hohon. Hän nosti soodatölkin huulilleen juodakseen, mutta laskikin sen sitten alas. Pitkä poika raahautui jaloilleen ja harppoi korealaisen luo. Tai ei luo. Hän pysähtyi parin askeleen päähän ja työnsi tölkin tämän suuntaan katsoen muualle. Hänen oli oltava suunniltaan, aivan päätön kana tänään, kun oli valmis luopumaan soodastaan. Mutta hän ei halunnut jäädä velkaa Gong Jin-Holle. Tai kenellekään. ”Juo loput. Minua alkoi jo äklöttää.” Niin hän väitti mököttäen.
Okei, tässä vaiheessa Jin-Hon silmät olivat pudota päästä. Kuka oli tuo henkilö, joka tarjosi hänelle OPFn? Ei, ei varmasti Aiji. Epävarmasti Jin-Ho kuitenkin otti tarjotun limun ja sanoi hiljaisella äänellä kiitos, vaikka arveli, ettei sillä ollut tuolle alienille väliä. Ehkä juomaan oli sujautettu jotain? Tai Aiji oli hiukan sairas? Oli mikä oli, pienen pieni punan häivä ilmestyi Jin-Hon poskille ennen kuin tämä siemaisi juomaa. Ah~, tämän mieli huokaisi mielihyvästä.
Sekä Riku että Daichi pidättelivät nauruaan. Kaksikko oli vain huvittava näky.
Yukimi vilkaisi kahta pidempää poikaa molemmilla puolillaan ja sitten Gong Jin-Hota ja Hazama Ai-kunia. Mitä naurettavaa tuossa oli? Yukimi ei olettanut Hazama Ai-kunin välittävän tarpeeksi tehdäkseen noin, mutta ehkä Gong Jin-Ho ja Hazama Ai-kun olivat sittenkin ystäviä? Ystävät käyttäytyivät noin.
Aiji käänsi katseensa katsoakseen suoraan Gongiin, mutta sitten hänen oli käännettävä katseensa taas pois, tällä kertaa toiseen suuntaan. Hän sai hänelle naureskelevat pojat kiinni verekseltään, ja äkkiä myrskypilvet kerääntyivät hänen ympärilleen. Hän kääntyi mulkaisemaan Gongia pahasti. ”En vain halua olla velkaa sinulle tai mitään! Joten älä laske tähän liikoja!”
Tuomarien lailla Takaya arvosteli kanssakilpailijoitaan. Toisen kasvot olivat melko tavalliset, mutta tämän lauluääni oli varsin hyvä. Harmi ettei tämän kasvoilla päästy Johnieseihin. Toisen naama taas oli varsin hyvä, mutta tältä puuttui tyyliä. Tyyli tosin oli asia, jonka puvustajat ottaisivat muutenkin pian huolekseen, joten siitä ei tarvinnut huolehtia. Mikä tältä puuttui kokonaan oli elekieli ja syvyysvaikutelma, jota kaikki eivät vaatineet, mutta Takaya oli nirso. Hän tiesi mikä iski tyttöihin, ja tämä ei ollut se. Hän toivoi pääsevänsä tuomaripöydän taakse pyyhkimään molempien numerot yli. Mutta, hän vilkaisi syrjäsilmällä isäänsä, ehkä hän luottaisi tähän tämän kerran. Pakkohan hänen oli, kun oli tähän leikkiin ryhtynyt. Kun kaksi muuta lähtivät huoneesta, Takaya stallasi.
”Mikuru lähti”, hän sanoi. Hänen isänsä pomppasi jaloilleen.
”Mitä sinä sanoit Takaya?!” Takaya kohautti harteitaan ja hymyili pikkuisen.
”Minä käskin hänen häipyä. Tehkää hyvää työtä~” hän toivotti, ennen kuin lähti. Viivytteleminen ei parantanut hänen asemaansa mitenkään. Varsinkin kun kaksi ihmistä toisessa huoneessa ainakin tiesivät hänen todellisen henkilöllisyytensä.
Jin-Ho nyökkäsi ja hymyili vinosti. ”Tajuan kyllä...” tämä sanoi. ”Numerot 13, 14 ja 15!” huudettiin ja Jin-Ho jännittyi taas. Nuolaisi huuliaan ennen kuin tyrkkäsi OPFn takaisin Aijin käteen, hän ei ollut juonut sitä loppuun eikä ollut hänen tapoihinsa tuhlata hyvää juotavaa. ”Velka kuitattu,” tämä sanoi ja virnisti ennen kuin hölkkäsi pois.
”Haa... En usko Hazaman tietävän mitä mieltä on Gong-kunista, ensin hän vihaa tätä ja sitten on niin kaveria ja sitten he taas ovat kuin veriviholliset. Ihan kuin jostain shoujo-mangasta,” Daichi sanoi naureskellen.
Riku hymyili tälle: ”Tuo kuulostaa jotakuinkin oikealta.”
Jin-Ho astui kahden muun jätkän kanssa koehuoneeseen, veti henkeä ja antoi luonnollisen charminsa loistaa.
Takaya iski Jin-Holle silmää livahtaessaan ulos huoneesta samaan aikaan kun Jin-Ho ja kaksi muuta menivät sisään. ”Onnea~” hän sirkutti ja oli sitten jo matkalla huoneeseen joka vaikutti kovin paljon hiljaisemmalta kuin silloin kun hän oli ollut siellä viimeksi. Hän löysi hiljaisuuden keskipisteen nopeasti, eikä yllättynyt sen ollessa Hazama, joka seisoi pidellen tölkkiä kädessään ja suorastaan hehkui mustaa valoa. Tämän täytyi olla Todella vihainen. Takaya ei mennytkään tämän luokse vaan meni kolmen muun luo.
”Taisin missata jotain hienoa. Vetäkää minut taas kartalle olkaa hyvä. Minä Kuolen tähän uteliaisuuteen.” Hän hymyili kauniisti ja toivoi vetävänsä reaktion edes Usamilta. Mitä tahansa että saisi ajatuksensa pois siskopuolestaan. Kuka käski tämän olla niin hiton herkkä? Ja ajattelematon, lupautuessaan kaikenlaisiin hanttihommiin mitä hänen isänsä tälle asetti. Eikö tämä tajunnut ettei kukaan yhtiössä enää nähnyt tätä Tyttönä?
”Hazamalla ja Gongilla oli shoujo-manga momentti, ja nyt Hazama jätettiin kuin knalli kalliolle konsanaan,” Riku aloitti ja katsahti Daichiin, joka auliisti syvensi.
”Hazama tarjosi juomansa Gong-kunille, joka antoi tölkin takaisin juuri ennen kuin meni koehuoneeseen. Ja sitten yhtäkkiä Hazama oli vihainen.” Kaunis ja viaton hymy.
”Ahaa…” Takaya katsoi Hazamaan ja mietti millainen suhde noilla kahdella oikein oli. Ystäviä? Vai- Hän pudisti päätään. Tämä oli jätkä joka oli hakannut henkihieveriin miehen joka oli kohdellut tätä kuin kukkaa kämmenellä. Hän ei Uskonut että Hazama oli sellainen.
”Luulemp et hää omp vihane meil”, sanoi Yukimi äkkiä, katsellen kuin Hazama mulkoili vihdoin lattian ja seinän ja oven sijasta heitä. ”Te nauroitten hääl, siks.” Yukimikaan ei pitänyt siitä että hänelle naurettiin. Ja sieltä Hazama Ai-kun nyt tuli, pitkin askelin ja murha silmissään.
”Ei me hänelle naurettu. Vaan hänen ja Gong-kunin suhteelle, kun se on niin vaikeaselkoinen,” Daichi sanoi tarkoittaen mitä sanoi. Riku nyökkäili myöntävästi, häntä tosin oli myös naurattanut Hazaman tapa katsoa muualle kuin Gongiin, mutta kenenkään ei tarvinnut sitä tietää.
Jin-Ho oli lukenut vuorosanat melko hyvin, hänen oli vain täytynyt lukea se kertaalleen läpi ennen kuin aloitti ettei lukenut kanjeja väärin. Mutta muuten se oli mennyt ihan hyvin. Toivottavasti.
”Scouttisi mukaan tanssit erittäin hyvin. Pystytkö tekemään sen samanaikaisesti kun laulat?” yksi arvostelijoista kysyi Jin-Holta, poika nyökkäsi ja hymyili. ”Laulan Gacktin Metamorphoze.”
Ja Jin-Ho alkoi laulaa. Korealaisen pehmeä lausunta tuli selkeästi esiin, mutta se toi lauluun jännittävän sävyn. Ja Jin-Ho tanssi. Tanssi jätti hänen kanssakilpailijansa leuat lattiaan.
”Minä opetan teidät olemaan nauramatta minulle!” Aiji ärähti ja heilautti nyrkkinsä lähimpänä seisovaa kohden ensin. Se oli Usami. Ajattelematta sen enempää Takaya astui väliin, ja lensi varmaan kaksi ja puoli metriä taaksepäin. Hän jäi kippuraan ja äkillinen pelkotila kävi hänen ylitseen. Häntä ei oltu koskaan ennen lyöty! Ja Hazaman voima oli ihan eri luokassa kuin mitä tämän kasvot sanoivat. Se… sattui. Takayaan sattui.
Yukimin silmät levisivät hänen nähdessään vanhemman pojan lentävän. Hän ei ollut lentänyt noin! Tarkoittiko se että Hazama Ai-kun oli pidätellyt voimiaan hänen kanssaan? Tarkoittiko se, ettei Hazama Ai-kun pidätellyt voimiaan enää?! Yukimi juoksi Takayan luo, jättäen kaksi muuta huolehtimaan väkivaltaisesta blondista.
”Hei! Rauha! Ei me pahalla, eikä enää toiste. Älä hanki meille passia pois täältä, okei?” Daichi sanoi seisten Hazaman edessä pidelleen käsiään rauhanomaisesti ylhäällä. ”Kyllä sä sen sun tappelun saat mut vasta tän jälkeen,” tämä sanoi toivoen oikeasti Aijin nyt kuuntelevan hetken. Hän oli kuitenkin henkisesti valmis ottamaan tämän iskut jos niitä oli tullakseen.
Riku päätti antaa Daichin hoitaa kuumapään, tämä pystyi varmaan pitämään huolen itsestään, joten Riku kiiruhti Takayan luo. ”Mihin koskee ja kuinka paljon?” tämä kysyi, Riku tiesi ensiavusta vain sen verran että tiesi mitä kysyä ja miten reagoida mihinkin vastaukseen. Siinä se, mutta kyllä sekin oli jotain, ainakin hän saisi tietää että tarvittiinko ambulanssia vai selviäisikö toinen kipulääkkeillä. Riku tosin pelkäsi että noin kova isku oli aiheuttanut vähän vakavampia vammoja kuin mitä Yukimi oli saanut osakseen.
Aiji jäi tuijottamaan Daichin olan yli. Ei hän ollut tähdännyt Asagiin. Miksi tämä oli äkkiä hypännyt väliin? Oliko tämä täysi idiootti? Aiji Tiesi tämän seuranneen häntä ja nähneen hänen tappelevan ennenkin. Joten… Aijin tappeluvietti sammui äkkiä. Hän oli lyönyt jotakuta, joka ei - ainakaan tällä kertaa - ollut ansainnut sitä. Mutta hän ei aikonut pyytää anteeksi. Ei häneltä voinut olettaa, että hän pystyisi pysäyttämään nyrkkinsä kuin seinään vain koska joku hyppäsi tielle. Se ei vain toiminut niin!
Kipu muuttui pikkuhiljaa jomotukseksi. Takaya ei sanonut mitään kahdelle muulle. Hänen oli vaikea ymmärtää tapahtunutta. Hitaasti hän nousi istualleen muiden avustuksella ja nosti kätensä poskelleen joka oli selvästi alkanut turvota. Hän katsoi heti ensimmäiseksi Hazamaan kuin muita ei olisikaan, ja nähdessään tämän tyhjän katseen hän pakotti itsensä hymyilemään. ”Älä lyö muita osallistujia, Hazama-kun”. hän sanoi. ”Sinä tiedät miten tärkeä hyvä ulkonäkö on showbusineksessä.”
Aiji näytti Asagille taas keskisormea, mutta tämän sanat saivat hänet ajattelemaan. Se oli totta. Ja siksi tämä oli paikka jollekin hänenkaltaiselleen. Kuten Takeru sanoi, hänellä ei ollut aivoja, eikä kykyjä muuhun kuin tappelemiseen. Ainoa millä hän saattoi pärjätä elämässä oli hänen naamansa ja äänensä.
Surkea ilme oli tarpeeksi anteeksipyyntöä Takayalle. Hän huokaisi ja hymyili seuraavaksi Usamille. ”Minä luulen että minulta halkesi hammas. Satutko olemaan hammaslääkäri?” hän kysyi keventääkseen tunnelmaa. Suuhun kyllä koski, ja hän maistoi veren suussaan, mutta se ei ollut mitään mitä heidän perhehammaslääkärinsä ei osaisi korjata. ”…Olethan kunnossa? En osunut lentäessäni sinuun tai kehenkään?”
Kipu muuttui pikkuhiljaa jomotukseksi. Takaya ei sanonut mitään kahdelle muulle. Hänen oli vaikea ymmärtää tapahtunutta. Hitaasti hän nousi istuaalleen muiden avustuksella ja nosti kätensä poskelleen joka oli selvästi alkanut turvota. Hän katsoi heti ensimmäiseksi Hazamaan kuin muita ei olisikaan, ja nähdessään tämän tyhjän katseen hän pakotti itsensä hymyilemään. ”Älä lyö muita osallistujia, Hazama-kun”. hän sanoi. ”Sinä tiedät miten tärkeä hyvä ulkonäkö on showbusineksessä.”
Aiji näytti Asagille taas keskisormea, mutta tämän sanat saivat hänet ajattelemaan. Se oli totta. Ja siksi tämä oli paikka jollekin hänenkaltaiselleen. Kuten Takeru sanoi, hänellä ei ollut aivoja, eikä kykyjä muuhun kuin tappelemiseen. Ainoa millä hän saattoi pärjätä elämässä oli hänen naamansa ja äänensä.
Surkea ilme oli tarpeeksi anteeksipyyntöä Takayalle. Hän huokaisi ja hymyili seuraavaksi Usamille. ”Minä luulen että minulta halkesi hammas. Satutko olemaan hammaslääkäri?” hän kysyi keventääkseen tunnelmaa. Suuhun kyllä koski, ja hän maistoi veren suussaan, mutta se ei ollut mitään mitä heidän perhehammaslääkärinsä ei osaisi korjata. ”…Olethan kunnossa? En osunut lentäessäni sinuun tai kehenkään?”
”Huolehdi nyt vain itsestäsi, hölmö,” Riku totesi ja kosketti toisen leukaa, ”Avaa suusi niin tarkistan.” Kyllä Rikua vähän kismitti että Takaya oli noin vain hypännyt hänen eteensä ja ottanut hänelle tarkoitetun iskun vastaan. Eikä jo ilmestyvä mustelma sopinut toisen kasvoille. Idioottiko toinen oli?
Daichi huokaisi. ”Ensi kerralla kun alkaa kiehua kannattaa laskea kymmeneen ja vakuuttaa itsesi sinä aikana että nyrkin heiluttaminen ole sen arvoista,” tämä sanoi Aijille, melkeinpä kaverillisesti. Paino sanalla melkein.
Jin-Ho sitten hyppelehti paikalle. ”Taisin missata jotain ei niin hienoa,” tämä sanoi nähdessään Takayan. ”Aiji-kun, sinun vuorosi, go dazzle them!” korealainen sanoi blondille hymyillen. Go dazzle them oli lausahdus, jota Jin-Ho oli usein käyttänyt Aijin kuullen varsinkin tälle puhuessaan, joko Hika-chan tai Take-kun oli varmasti selittänyt mitä se tarkoitti. Ainakin näin Jin-Ho toivoi.
”Numerot 16, 17 ja 18, koehuoneeseen kiitos!”
Aiji punehtui kiukusta, taas tuo lausahdus! Ja ärsytti häntä Niin Paljon! Sitten jossain hänen aivoissaan pilkahti valo, ja hän muisti mitä Takeru oli opettanut hänelle yhtenä aurinkoisena päivänä katolla, kun hän oli valittanut korealaisen käytöksestä. Hän teki V-merkin oikealla kädellään, ilmeettömänä. ”Daslin te sutage”, hän sanoi ja lähti kohti ovea. Miksi häntä ei hermostuttanut enää? Sitä hän mietti astuessaan ovea auki pitävän miehen ohi.
Takaya avasi suunsa tottelevaisesti. Nyt kun hän kuunteli tunnelmiaan hän oli melkein varma että kaksi hammasta ainakin oli saanut kunnon tällin. ”O ieung dehdääi idää huolda ehiindyichdä”, hän selitti niin selvästi kuin vain saattoi suu auki. Jin-Holle hän hymyili miten vain pystyi. ”Ei huolda~”
Yukimi istui Asagi Takayan vieressä halaten polviaan. Hän oli arvioinut ihmiset väärin, hänestä tuntui. Asagi Takaya oli paljon hellempi kuin mitä hän oli kuvitellutkaan, mutta myös Hazama Ai-kun. Tämä ei ollut lyönyt häntä täysillä, vaikka se olikin sattunut. Tarkoittiko se sitä, että tämä ei ollut ihan niin paha tyyppi kuin mitä Yukimi oli luullut? Kun hän näki Gong Jin-Hon hän hymyili ja nosti kättään, mutta laski sen sitten. Gong Jin-Ho puhui muille, ei hänelle.
”En näe katkenneita hampaita, mutta tosiaan kunnon hammaslääkärin lausunto on luotettavampi,” Riku sanoi Takayalle.
Jin-Ho hyväksyi selityksen ennen kuin istahti Yukimin toiselle puolelle. ”Ne~ Yuki-kun... Laula minulle?” korealainen pyysi, hän oikeasti halusi kuulla pojan lauluäänen, eikä aikonut luovuttaa ennen kuin myös kuuli sen.
Yukimi punastui aivan punaiseksi. ”E-emmää v-voip, ku kaik kuuleep!” hän änkytti, salaa hyvillään huomiosta. Miksi hänen piti olla näin varovainen luonne?! Kun tuntui että kaikki muut pitivät enemmän sellaisista rajuista luonteista kuin, no, Hazama Ai-kun.
Takaya sulki suunsa ja pyyhki sen sitten hihallaan. Hänkin hymyili joukon nuorimmalle. ”Niin, minäkin haluaisin kuulla Yukimi-kunin laulavan.” Hän antoi naamansa venähtää. Se oli yllättävän helppoa kun hänestä tuntui kostonhimoiselta kuten nyt. Hän halusi jonkun kärsivän. Ei sillä ollut väliä oliko se Hazama vai Hiiragi. ”Enkö minä saa?”
Yukimi katsoi muita kahta kauhuissaan. Eivät kai he kaikki halunneet hänen laulavan? Tässä? Kaikkien edessä?!
Aiji katseli arvostelijoita omalla tavallaan arvostelevasti. He eivät Näyttäneet siltä tyypiltä joka kävi käsiksi kauniisiin poikiin jos tilaisuus tuli. Ehkä Asagi oli oikeassa sanoessaan, ettei show-busineksessä tapahtunut sellaista oikeasti? Poika hänen vieressään esittäytyi. Aiji oli hyvillään, että sai katsella mitä tällaisessa tilanteessa vaadittiin, ennen kuin sitä vaadittiin häneltä. Hän katseli kun poika - hän oli jo unohtanut tämän nimen - yritti kovasti eläytyä tekstiin jota luki. Aiji ei kamalasti katsonut draamoja, mutta poika ylieläytyi hänestä. Tämä painotti sanoja ihan väärin. Ja kun tämä lauloi Aiji huomasi haukottelevansa. Hän piti pop-musiikista, mutta rakkauslaulut olivat kaikessa hitaudessaan pitkäveteisiä ja tylsiä.
Kun tuli hänen vuoronsa, hän kävi hakemassa paperinsa ja katsoi sitä. Hänen silmänsä menivät kieroon. Liian monta kanjia! Mutta hän tavasi sen uskollisesti läpi, ja uskoi saaneensa jonkinlaisen kuvan siitä, mitä sillä tarkoitettiin. ”Minä en ole hyvä lukemaan kanjeja”, hän sanoi äkkiä, ja kahden muun jätkän leuat tippuivat maahan. ”Mutta vedän tämän miten ymmärsin. Korjatkaa jos tulee virheitä?”
Sillä Takaya oli oikeassa, niin poika ajatteli Yukimia kiduttaessaan, Hazamalla oli luonnollista charmia. Se oli syy miksi tällä oli niin paljon ihailijoita ja seuraajia huolimatta tämän huonosta luonteesta. Se ei voinut johtua muusta. Hänen ei tarvinnut tietää mitä huoneessa tapahtui. Jos kukaan ei tehnyt jotain aivan hirveän väärää, kuten käynyt kiinni Hazaman takapuoleen, niin tämä tanssisi tästä koelaulusta voittajana.
”En voi kieltää kiinnostustani,” Daichi myönsi halunsa kuulla Yukimin laulavan, tämän epähalukkuus vain lisäsi kuulemisen halua.
Riku vain kohautti olkiaan, huomio pysyen enemmän Takayassa, tuntien olonsa hiukan syylliseksi vaikka hänen ei sinänsä pitäisi.
Jin-Ho hymyili Yukimille. ”Jos lauletaan yhdessä? Sithän se ei olisi niin kauheeta,” hän ehdotti.
Yukimi mutristi suutaan, pälyillen ympärilleen ja nyökkäsi sitten ihan pikkuisen. ”Mit… mit me lauletaamp?”
Sisällä huoneessa Aiji työnsi pitkän tukkansa olan taakse ja kyynel vierähti pojan poskelle. ”tämä ei ole oikein…!” hän sanoi syvästi liikuttuneella äänellä. ”Miksi sinä teet minulle näin?! Enkö minä aina ole ottanut sinun tunteesi huomioon, ja ollut sinulle hyvä…? Miksi nyt, vain koska tapasit Hänet - sinä hylkäät minut noin vain? Ei! Minä en anna sen tapahtua!” Oikeastaan Aijilla ei ollut ollut hajuakaan, että hän osasi näytellä näin. Luuserin rooli livahti hänen ylleen kuin kylpytakki, sopien kuin nakutettu, vaikka hän ei ikinä olisi puhunut tytölle näin. Mutta hän ei voinut antaa luuseripojan jäädä luuseriksi. Jos hän oli tehnyt niin, hän ei olisi ollut Hazama Aiji! Ei, mustuus tuntui erittyvän hänen ihorauhasistaan ja hänen ilmeensä koveni. ”Mikä hänessä on muka niin paljon parempaa kuin minussa?!”
”Kiitos kiitos! Tämä riittää, Hazama-kun.” Hänet keskeytettiin ja rooli tippui hänen yltään välittömästi, kuin se ei olisi koskaan hänessä ollutkaan, jättäen Aijin täysin kylmäksi. ”Ja nyt, onko sinulla laulu jonka haluaisit laulaa meille?” He vaikuttivat kiinnostuneilta, Aiji huomioi. Hymy liikautti hänen suupieliään. Tämä taisi olla pulkassa jo. Laulukseen hän oli valinnut Takayan hänelle tunkeman kappaleen, eikä hän olisi tiennyt sen nimeäkään, jos hänen ei olisi pitänyt etsiä sen sanat sataan kertaan netistä.
”Minä laulan, te saatte luvan arvata mikä biisi~” hän sanoi ja hymyili itselleen. Hän oli aika ylimielinen, mutta hän oli hyvällä tuulella. Orange PopFizz oli varma apu hermoihin~
”Hmmm... Onko sul jotain laulua jota haluisit laulaa? Mä tunnen aika paljon lauluja, joten valitse sä aivan rauhassa,” Jin-Ho sanoi.
”Um, sitten…” Yukimi mietti kuumeisesti, yrittäen muistaa jonkun kappaleen, jonka sanat hän jopa muistaisi. Jonkun muun kuin hänen koelaulukappaleensa. Mutta ainoa joka hänelle tuli mieleen oli Oda Kotorin uusin sinkku.
….no oli se parempi kuin ei mikään. ”Um, Love Juice. Jos sää osaat sen…”
Takayan kulmat kohosivat kattoon. Viaton kyynelsilmäinen pikku-Yukimi-pupu valitsi Oda Kotorin superseksikkään biisin? Huh, hän ei ollut odottanut sitä. Hänen tummissa silmissään pilkahti kiinnostus. Yukimi-kun oli herättänyt hänen kiinnostuksensa.
Takaya ei ollut ainoa, jonka kulmat kohosivat kattoon. Niiden seuraksi liittyi sekä Daichin että Rikun.
Jin-Ho vain hymyili. ”Oon tanssinut tuon biisin,” hän sanoi iloisesti. ”Don't know where you're from, never seen you around, but that don't mean nothing to me, just want a taste of that...” Jin-Ho aloitti laulun katsoen Yukimiin, katseessa selvä viesti: 'Tuu mukaan'.
Yukimi nousi jaloilleen ja hypähti pari kertaa, ottaen sitten rennon asennon ja tehden yksinkertaisen seksikkään käsieleen, jota ei odottanut hänenkaltaiseltaan itkupilliltä. Hän oli kuitenkin opetellut Oda Kotorin tanssin ulkoa, katseltuaan tämän ensimmäistä konserttia youtubesta. ”Drop that shit life”, hän sanoi rytmikkäästi, vaikka hänen äänensä värähtikin vähän. Sen jälkeen se ei enää värähtänyt. ”She stood there waiting alone-” hän lauloi ja vilkaisi Gong Jin-Hota. Hän ei lainkaan tiennyt miten tämä halusi jakaa laulun.
Jin-Ho oli pian myös pystyssä ottaen myös tanssiaskeleita, aivan kuin askeleet olisi tehty häntä varten. ”Green eyes her shoulder exposed,” Jin-Ho lauloi, äänessä taas kaunis pehmeä sävy, jota ei kenelläkään muulla voinut olla.
Yukimin englannin kielen ääntäminen oli varsin hyvä kuusitoistavuotiaaksi japanilaispojaksi. Siinä oli heikko japanilainen korostus, toisin kuin Kotorin alkuperäisessä versiossa, mutta sanoista sai selvän ajattelematta sen tarkemmin. Vaikkei poika ymmärtänyt englantia, hän oli kuunnellut biisin uudestaan ja uudestaan, kunnes sen sanat olivat iskostuneet hänen mieleensä lähtemättömiin. Pojan silmistä ei enää löytänyt sitä varovaista katsetta joka niissä oli kaiken aikaa muulloin.
Jin-Ho tanssi oikeat liikkeet täydellisesti, ilman mitään vaikeuksia. ”She gave me one look, I froze.” Jin-Hon englanti oli hyvää, ääntäminen oli selkeää vaikka jonkinlainen aksentti oli kuultavissa. Mutta se ei ollut japanilainen, enemmänkin korealainen.
Aivan sattumalta, heidän liikkeensä osuivat täydellisesti yhteen pienen hetken ajan, vaikka Yukimi ei ollut opetettu tanssija, vaan pikemminkin imitoija, ja vaikka Jin-Ho oli selvästi parempi. ”Her sexy inviting eyes~”
Suloinen pikku Yukimi oikeasti lauloi Oda Kotorin seksikästä sinkkua. Takaya muisti sulkea suunsa, ja kun hän teki niin, pieni hymynpoikanen kiiri hänen huulilleen, kuin hän tietäisi salaisuuden, tai olisi juuri alkanut muodostaa suunnitelmaa, jonka vain hän saattoi tietää. Etusormi naputti alahuulta. Yukimi nyt oli aivan erilainen kuin se toivoton Yukimi johon hän oli tutustunut. Huomaamattaan Takaya nojasi vierellään istuvaan Usamiin ja katseli kahta tanssijaa, pannen merkille myös muun huoneen katsovan.
Riku esti vartaloaan jännittymästä Takayan nojatessa yllättäen häneen. Silmät pysyivät visusti tanssivassa kaksikossa. Rikun huomio kuitenkin oli nyt jakautunut.
Daichi katseli kiinnostuneena tanssijoita. Kuitenkin tämä huomasi Jin-Hon ottavan takapakkia tanssiliikkeissään, aivan kuin tarkoituksellisesti antaen Yukimin loistaa. Daichi kuunteli molempien poikien laulua, äänet olivat niin erilaiset, mutta ne tukivat ja täydensivät toisiaan melkein täydellisesti.Jin-Ho näytti vetävän täysillä, aivan fiiliksissä, mutta silti Daichista tuntui, ettei tämä antanut itsestään kaikkea mitä oli antaa, ainakaan tanssin tasolla.
”My hand on her hips as we grind,” Jin-Ho asetti itsensä samalle tasolle kuin Yukimi liikkeissään, ja he liikkuivat nyt aivan samassa tahdissa tehden aivan samat liikkeet.
Yukimi tiesi, Tiesi että Jin-Ho oli parempi kuin hän, ja että tämä pidättäytyi olemasta niin hyvä kuin mitä tämä saattoi olla. Se sai hänet yrittämään enemmän, mutta hän ei ollut koskaan tanssinut vakavissaan, vain huvikseen tai tekemisen puutteessa. Nyt, nyt hän turhautui, mutta myös arvosti toisen elettä. Mikä häntä häiritsi eniten oli se, etteivät ystävät olleet riippakiviä toisilleen, kuten hän tunsi olevansa. ”She whispered in an accent unknown-” Äkkiä Yukimi otti liukuvan askeleen eteenpäin, ennen palaamistaan ”oikeaan” tanssiin. ”Just let go! Let music take control, babe~” Hän tiesi, jos katsoi säkeistöä, niin hän vei Gong Jin-Hon vuoron, mutta hän ei osannut tanssia, joten hänen piti näyttää että hän osasi edes jotain. Hän ei ollut kovin hyvä laulaja, verrattuna kaikkiin muihin, niin hän uskoi, mutta ainakin hän oli harjoitellut laulua ja lausumista uudelleen ja uudelleen sinkun ilmestymisen jälkeen, ja hän tiesi laulavansa sen oikein. Vaikkakaan ei niin oikein kuin Gong Jin-Ho. Yukimin oli vaikea ajatella olevansa hyvä toisen rinnalla. Ei ollut kokonaan tämän vika että hänestä tuntui niin, se oli vain totuus.
”Move your body, nothing crazy,” Jin-Ho virnisti ja siirtyi liukuaskeleella Yukimin toiselle puolelle samalla varastaen takaisin vuoronsa, ”So take it slow, there's so many things I want you to know~” Jin-Ho pysyi koko aika Yukimin tahdissa kuin lukien kaikki tämän liikkeet, hiukan painostaen toista tekemään paremmin, taitavammin, täydellisemmin. Ja pitämään hauskaa. Korealaisella oli jatkuvasti hymy suunpielessä.
”I ain’t leaving you, cuz I’m yours tonight.” Yukimi rypisti vähän kulmiaan, tyytymättömänä itseensä, tyytymättömänä kykyihinsä, ja tyytymättömänä koska hän aina hävisi jollekin toiselle. Miksei hänelle oltu suotu mitään lahjaa jossa hän olisi ollut todella hyvä? Miksi hän oli vain juuri ja juuri Kaikessa? Hän kutsui Gong Jin-Hon kertosäkeeseen koukistamalla sormeaan tälle. Hän ei pelännyt katsoa silmiin, ja hänestä tuntui hyvältä tanssia ja laulaa kuten aina. Ero heidän kykyjensä välillä oli vain niin suuri, että Yukimia oikeastaan hävetti tehdä niin. ”I can tell you want me too, every time I think of you. That luscious drink your lips produce, I can taste the sweet love juice~” Ja uudestaan sama.
”I can tell you want me too, every time I think of you. That luscious drink your lips produce, I can taste the sweet love juice~” Jin-Ho lauloi yhtä aikaa Yukimin kanssa, heidän äänensä sulautuivat hyvin yhteen, ainakin Jin-Hon mielestä. ”Oh, oh, more, slow...”
Takayan silmät näkivät poikien kykyerot, mutta myös mahdollisuudet. Jos hän saisi Yukimi-kunin kunnon opettajalle… mitä hän oikein ajatteli, ahaha~ Kuin hänellä olisi ihan niin paljon valtaa. Hänellä ei ollut edes taustatietoa Yukimista, oliko tämän vanhemmilla rahaa/halua tukea tätä. Mutta hän oli silti kiinnostunut. Kun Takaya kerran sai kipinän, hän ei hevillä sammunut. Nuoremmassa pojassa oli jotain… Ehkä tämän täydellinen muutos esiintyessään? Mutta myös jotain muuta… Ja Takaya piti Yukimin äänestä. Siinä oli jotain erikoista.
Gong Jin-Ho taas. Takayalla ei ollut epäilystäkään, etteikö tämä pääsisi läpi. Takaya näki pojan lähelle täydellisen kehonhallinnan, ja hän näki potentiaalin, vaikka Gong Jin-Hon kasvot eivät olleetkaan Hazama Aijin veroiset.
”Classy like none of these hoes”, Yukimi jatkoi sen sijaan, että olisi huokaissut syvään kuten halusi. Hänen periaatteisiinsa kuului tehdä aloittamansa loppuun, ja koska hän ei ollut rikkonut sitä tänään vaikka oli tullut lähelle, hän ei rikkoisi sitä nytkään.
Aiji kuunteli viimeisen pojan laulun, muttei oikeastaan. Häntä ei kiinnostanut kuunnella muita. Hän halusi uskoa tehneensä jo tarvittavan kunnarin, joten nyt hän vain seisoi ja odotti että pääsisi ulos. Ja kun heidät viitattiin pihalle, hän oli ensimmäisenä ovella, pysähtyen katsomaan esitystä joka oli meneillään.
Jin-Holla oli hauskaa, hän vain toivoi että Yukimikin vain antaisi olla ja pitäisi hauskaa. ”Pretty little frame under her clothes~”
Riku oli vaikeuksissa. Takaya oli aivan liian LÄHELLÄ! Täydellinen itsehillintä ja pokerinaama tulivat nyt kovaan käyttöön, mutta Rikun onnistui pitämään itsensä kasassa. Kidutusta, tämä ajatteli.
Takaya tunsi Usamin sydämen sykkeen kiihtyvän ja vilkaisi tähän tanssivasta parista. Tämän kasvoilla oli häivähdys punaista, ei niin että sen näki ellei katsonut näin läheltä, Usami played it cool, mutta Takaya tiesi. Takaya näki kaiken, ja hän oli huvittunut sen sijaan että loukkaantuisi tällä kertaa. Hän ei voinut kiduttaa Yukimia nyt, joten hän tarvitsi uuden uhrin. Joten hän painautui vähän lähemmäs ja huokaisi tyytyväisenä.
”Those lips as red as a rose~” Yukimi kosketti huuliaan ja lennätti lentosuukon… jonnekin. Hän ei katsonut, mutta se lensi sinne missä heidän ystävänsä istuivat. Yukimilla oli hyvä koordinaatio käsiensä ja jalkojensa välillä, eikä hän juuri kompuroinut, vaikka ensi kertaa tanssi jonkun kanssa.
Aiji katseli, eikä juuri ilmehtinyt. Hän oli nähnyt Gong Jin-Hon tanssivan useinkin, ja tämä oli aina yhtä hyvä. Aijin vartalo liikkui pehmeästi laulun mukana. Hän ei tanssinut, kunhan vain liikkui, itsekseen, pienieleisesti. Hän piti tästä kappaleesta.
Uutta kutsua ei tullut, ja jos joku olisi katsonut, he olisivat nähneet arvostelijoiden tulleen ovelle kaikkien kolmen.
Ah, Riku oli helvetissä. Hän olisi halunnut keskittyä esitykseen, joka tapahtui heidän silmiensä edessä, mutta ei, kaikki huomio oli Takayassa. Riku ei halunnut kaiken huomionsa olevan Takayassa, hän ei halunnut tuntea itseään niin hermostuneeksi, niin... tytöksi. Riku huomasi, juuri ja juuri, että Daichi otti Yukimin lentosuukon kiinni hymyillen. Syvä huokaus.
Jin-Ho ei huomannut ympärillään enää muita kuin Yukimin, katse oli kiinnittynyt tähän heidän tanssiessaan. ”Vibing to the beat from the boze.” Korealainen ei vilkaissut kertaakaan jalkoihinsa, ympärilleen tai ylös, katsoi vain Yukimia. Hän arvioi. Arvioi kuinka hyvä pojasta voisi tulla, jos tämä saisi opetusta. Jin-Hon hymy leveni.
Suurimmalle osalle katsojista Jin-Hon katse Yukimiin vaikutti kuitenkin enemmän kiinnostuneelta romanttisessa mielessä. He vain eivät tienneet, ettei korealaisen sydämessä ollut tilaa muille kuin Aijille.
”Päätin juuri”, Takaya sanoi äkkiä, irrottamatta katsettaan tanssijoista, vähän hiljempaa niin ettei kukaan muu kuin Usami välttämättä edes tajunnut hänen puhuvan. ”Usami-kun, onnetar suosii sinua tänään. Haluan tietää mihin sinä pystyt.” Mutta ei vain Usamia, vaan myös Yukimin. Muista hän oli melko varma että he pääsivät läpi ilman häntä, nyt kun Aiji oli päässyt kunnialla läpi omasta osuudestaan tappamatta ketään. Niin no, Daichi oli hänelle mysteeri, tämä ei edes yrittänyt ystävystyä hänen kanssaan, vaan vaikutti enemmän kiinnostuneelta lyhyemmistä pojista. Takaya virnisti äkkiä. Ehkä hän oli juuri saanut selville toisen pojan tyypin? Ahaha.
Yukimi keskittyi laulamiseen ja tanssimiseen, ja vaikka hänkään ei katsellut jalkojaan (esiintyminen oli vaikeaa jos tuijotteli jalkojaan) hänen oli silti vaikeaa pysyä Gong Jin-Hon mukana itseluottamuksen pikkuhiljaa heiketessä. ”Don’t rush, the night is still young, take it to the room, sex things uP-” Ei niin, että se olisi näkynyt siitä miten hän lauloi tai liikkui, vaan lähinnä niistä pienistä katseista, joita hän ampui ympäri huonetta aina silloin tällöin, keskittymisen ajoittaisesta herpaantumisesta. Mutta kukaan ei vielä tuntunut naureskelevan hänelle. Vielä…
Killerpupu yritti parhaansa, Aiji sanoi itselleen, kuullessaan hiljaisia sanoja takaansa, siitä kuinka Hiiragi ei ihan ollut Gongin luokkaa. Hän tunnisti ison kihon, Asagin isän, äänen, ja mietti mikseivät nämä tehneet työtään, vaan loitoilivat täällä. Aiji ei voinut sanoa että pupu olisi ollut huono. Aiji oli huonompi. Siinä, rehellisyyttä.
Riku vilkaisi toiseen silmäkulmastaan ja hymähti. ”Kiitos tästäkin suosion osoituksesta,” tämä mutisi hiljaa.
Daichi piti katseensa Jin-Hossa ja Yukimissa, eritoten jälkimmäisessä. Hän hymyili rohkaisevasti tälle aina kun tämän katse harhaili hänen suuntaansa. Yukimi pärjäsi hyvin, joten hän myös nosti peukalonsa pystyyn kun katse oli hänen suuntaansa hiukan pidempään.
”I can see you call out my name, saying ‘Don't stop more’ I'm trying to see how your lips feel babe,” Jin-Ho lauloi ja varasti Yukimin vuoron, painottaen joka sanaa, ”All we need is body language.”
Daichi-san oli ihmeellinen, Yukimi ajatteli ja yritti luottaa tämän mielipiteeseen. Eihän tämä olisi vain liian kiltti sanoakseen, että hän oli huono, vain koska hän itki helposti ja se ärsytti tätä? Mutta Se oli jotain minkä Yukimi halusi muuttaa itsessään. Itkemisestä ei ollut enää mitään hyötyä. Hän oli liian vanha, että saisi enää sympatiaa suurilla kyynelillä missään.
”And I know~! I’m falling for you and I just can’t lie. I won’t go nowhere, cuz I’m your man tonight.” Hän oli lukenut netistä, että tanssiessa asenne oli tärkein, ja se mikä näkyi ulospäin - se mikä teki sen seksikkääksi. Yukimi halusi olla seksikäs kuten ne starat joita hän kuunteli, mutta hän ei vain tuntunut kasvavan pituutta, eikä hänellä ollut edes itseluottamusta puhua kenellekään koulussa. Hän pelkäsi, että jos hänet huomattaisiin, kiusaajat olisivat heti hänen kimpussaan taas, niin kuin Oosakassa.
Takaya antoi toiselle viattoman katseen otsatukkansa läpi. ”Loukkasinko sinua? Voi raukkaa~” Hän katsoi jälleen tanssijoita. Sellainen yhteensattuma ei ollut jotain mitä tapahtui jokainen päivä, mutta Takaya halusi nähdä jos se oli mahdollinen. Kyvyt tunnistivat toisensa, oli hänen äitinsä kerran sanonut. ”Minulla on varma tunne”, hän mutisi.
”I can tell you want me too, everytime I think of you, that luscious drink your lips produce, I can taste that sweet love juice~” Taas oli kertosäkeen vuoro. Nyt kun Jin-Ho ajatteli, laulu ei mitenkään sopinut hänelle, vaikka olikin hyvä kappale. Ensinnäkin, laulussa puhuttiin naisesta ja tämän alapäästä. Ja Jin-Ho oli tullut siihen tulokseen etteivät daamit olleet hänen juttunsa lainkaan. Ällöttävää. Mutta laulu mikä laulu, ainakin se myi.
”I can tell you want me too, everytime I think of you, that luscious drink your lips produce, I can taste that sweet love juice~” Yukimi taas ei niinkään ajatellut laulun sanoja, tai niiden totaalista merkitystä. Luettuaan lyriikoiden käännöksen netistä, hän oli yhdistänyt ne suutelemiseen - Yukimi ei ollut itse sellaista tehnyt - joten hänen mieltään eivät vaivanneet ajatukset laulun pervoudesta.
”See, I've been all around the world but I ain't seen nothing, seen nothing,” he olivat siirtyneet vihdoin C-osaan laulusta, Jin-Ho ei voinut olla ajattelematta Aijia tässä kohtaa. C-osan lyriikat olivat hiukan sekavat, mutta viimeinen lausahdus oli jotain minkä Jin-Ho halusi sanoa Aijille, muttei pystynyt, koska tiesi ettei koskaan saisi toivomaansa vastausta. Yksipuolinen rakkaus oli uuvuttavaa.
”Like you”, Yukimi lauloi. ”Don’t matter where you’re from. That don’t mean nothing, mean nothing.” Hänellä ei ollut kokemusta rakkauksista, muttei hän sellaisia tarvinnutkaan. Koska rakastuminen merkitsisi erottautumista siitä ainoasta henkilöstä joka merkitsi hänelle mitään. Joka merkitsi hänelle kaikkea. Se henkilö, joka istui hänen sängyllään ja kihersi hänen tanssiessaan heidän lempibändinsä lauluihin. Robotismi ei tullut pojalle luonnostaan, mutta hän teki sen silti yllättävän uskottavasti, sen sijaan se mitä hän kutsui hyytelöimiseksi, oli ihanaa ja helppoa. Ja kivaa.
Jin-Ho kutsui Yukimin laulamaan jälleen kanssaan yhtä aikaisesti, positiivisesti yllättynyt pojan tanssikyvyistä. Tämä oikeasti tarvitsi vain oikeanlaista hiomista. ”See, I've been around the world,” Jin-Ho lauloi samalla kun hänen silmänsä viimein huomasivat Aijin kauempana, saaden Jin-Hon sydämen jyskyttämään kovemmin vaikka se ei korealaisessa näkynyt ulkoa päin, ” But I ain't seen nothing, seen nothing.”
Ja pojat lauloivat yhdessä, vaikka Yukimi pysyi uskollisesti taustaäänessä tässä kohtaa, koska vaikka hän varmaan pääsisi tarpeeksi korkealle, hän oli juuri kokenut pettymyksen laulutaitonsa kanssa, eikä enää luottanut omaan arviointiinsa. Ja hui, jos hän vaikka laulaisi väärin kun muut tuijottivat häntä! ”And now I’ve got four minutes to take you back~~ Girl we can be something, be something.” Sitten hän nosti kätensä ja teki kauan ja hartaasti harjoittelemansa beat boxingin. Hän oli ihaillut Oda Kotorin ja parin muun artistin kykyjä siinä, joten hänen oli ollut Pakko opetella~ tsuku-uhmtsukuah, tsukutsuku-uhmah~ ♥ Ja ”I can tell you want me too and everytime I think of you~ That luscious drink your lips produce, I can taste love juice~”
Eikä Yukimi onnistunut pitämään söpön leveää virnettä poissa naamaltaan sen jälkeen.
”I can tell you want me too and everytime I think of you~ That luscious drink your lips produce, I can taste that sweet love juice,” ja Jin-Ho pääsi vauhtiin, ihana ihana IHANA tanssisoolo, se ainoa missä hän oli oikeasti hyvä. Onni levisi ympäri Jin-Hon kehoa kun he aloittivat koreographian hienoimman osan, samanaikaisesti, samassa tahdissa.
Nuorempi pojista heittäytyi tanssiin ihan eri tavalla kuin aiemmin. Hän oli sen verran hyvällä tuulella erään tietyn ison pojan ilmeestä kun hän oli beat boxannut, että hän unohti hetkeksi epäonnistumisen pelkonsa ja alemmuuden tunteensa. Hänen päässään oli pieni ääni joka käski hänen pitää hauskaa, varsinkin jos häntä ei valittaisi. Koska jos häntä ei valittaisi tämä olisi viimeinen kerta kun hän sai viettää aikaa Gong Jin-Hon ja muiden kanssa. Tanssiminen oli kivaa. Hassu virne välähteli kerta toisensa jälkeen pojan kasvoilla.
”I can tell you want me too~” Jin-Ho tanssahti melkeinpä ehdottelevasti yhden pojan edessä vahingossa, ei että hän itse olisi sitä huomannut, hänen silmänsä kun melkein automaattisesti hakeutuivat jatkuvasti hänen rakastamiinsa blondeihin hiuksiin. Häneltä siis jäi huomaamatta punastus, joka levisi poika paran poskille. ”That luscious drink your lips produce~”
Daichi katseli herkeämättä Yukimia, tämän virne oli jotain aivan liian suloista. Poika näytti niin erilaiselta, aivan toiselta ihmiseltä hymyillessään noin sen sijaan että olisi itkenyt silmiään päästään. Ja ensimmäistä kertaa Daichin sydän jätti lyönnin välistä hänen katsoessaan Yukimia.
Aiji kohotti kulmaansa Gongin katseelle. Yrittikö tämä sanoa jotain? Toivottavasti tällä ei ollut mitään ryhmätanssituokiota mielessä. Hän pudisti päätään, mutta hymyili pientä Aiji-hymyään. Toisilla tuntui olevan hauskaa, ja se näytti hyvältä. Ei Aiji paha ihminen ollut, hänen hermonsa vain toimivat hiuksenohuella liipaisimella.
”I can tell you want me too~” Yukimi nuolaisi huuliaan. Ne alkoivat olla kuivat. Missä olikaan hänen huulirasvansa? Oliko se hänen takkinsa taskussa naulakoilla vai…? Tarkoituksettomasti liike jolla hän nopeasti etsi taskunsa tanssiessaan - päänsä sisällä hän Kuuli musiikin, vaikkei se oikeasti soinutkaan - oli naisellisen seksikäs, tanssiliikkeeksi, jos se oli sitä ollut.
Hän ei tiennyt kylväneensä epäilyksen siemenen pariinkin mieleen.
Takayan silmät kapenivat. Sitä sattui aina silloin tällöin. Tyttö yritti päästä karsinnoista läpi poikana. Aina ne jäivät kiinni ja Takayan käsi livahti hänen uskolliseen olkalaukkuunsa, hipeltäen soodapulloa joka siellä odotti häntä.
”That luscious drink your lips produce, I can taste that sweet love juice~” he olivat jo loppusuoralla. Jin-Ho päätti vetää jälleen täysillä näin loppua kohden, antaen muun maailman kadota, paikalla oli vain hän ja Yukimi, sekä heitä liikuttava musiikki.
Riku oli huomannut kaipaavat katseet, jotka korealainen oli luonut johonkuhun heitä katsovassa yleisössä. Tämä joku oli osoittautunut Aijiksi, mikä sinänsä yllätti Rikun. Mutta sinänsä oli järkeenkäyvää. Mutta katseista päätellen, Jin-Ho oli syvällä ja pahasti sekä tietoinen ettei toista saisi. Tai mistä sitä tiesi, ehkä korealainen oli salaa anastanut kuumakalle blondin sydämestä paikan itselleen. Mutta kuitenkin tunne vaikutti olevan yksipuolinen vielä tällä hetkellä. ”En tosin tajua mikä ihme siinä blondissa on niin hyvää, että häneen voi rakastua... Muu kuin kasvot...” poika mutisi hiljaa itsekseen.
”Body”, Takaya selitti, napaten vaistomaisesti Usamin tarkoituksen. ”Ja hänellä on heartbreaker karismaa vaikka muille jakaa. Siksi minä haluan hänet.” Eikä hän edes punastunut sanoessaan jotain niin helposti väärinymmärrettävää. Tosin kun sanat olivat tulleet hänen suustaan hän rypisti kulmiaan. ”Älä ymmärrä tuota äskeistä väärin. Minä en ole homo.”
”I can taste the sweet love-” Yukimin robotti sormi jäi osoittamaan Gong Jin-Hota. Sitten se muuttui antavaksi eleeksi. Hän antoi Jin-Hon saada viimeisen sanan.
”Juice,” Jin-Ho lopetti. Vain sekunnin ajan antoi Jin-Ho Yukimin hengähtää ennen kuin laukaisi itsensä tämän kaulaan. ”Sugee~!!! Yuki-kun, aivan mahtavaa!” tämä nauroi hyväntahtoisesti edelleen halaten toista. ”Haluun, haluun, haluun, haluuuuun~” korealainen toisti hellittämättä otettaan. ”Ne ne, oot oikea luonnonlahjakkuus, upea, tyrmäävä, c'est magnifique!” Okei, vähän yliampuvaa, mutta minkäs Jin-Ho luonteelleen pystyi. Hän oli aivan täpinöissään.
Daichi ei voinut olla nauramatta Jin-Hon käytökselle, mutta hän silti meni kaksikon luo. ”Gong-kun on oikeassa, eikä vain tanssin suhteen, myös äänesi on upea, Yukimi-kun.”
”Okkei... Puhuin kyllä enemmän Gongista ja hänen tunteistaan kuin blondista, mutta hyvä tietää, että haluat hänet. Se oli erittäin... valaisevaa,” Riku totesi hymyillen vinosti, äänensävy muuttui loppua kohden kiusoittelevaksi.
”Hm?” Takaya nosti taas päätään ja katsoi viisaine silmineen Usamia kasvoihin, jotenkin hän oli päätynyt melkein tämän kainaloon, pää tämän olkapäällä, yrittäessään aiheuttaa hämminkiä. ”Luuletko että se antaa sinulle mahdollisuuksia?” hän kysyi mysteerisesti.