The usual Accidental Meeting spot
”IIIIiiiiih! Taaakeruuu!” Tytöt kiljuivat ekstaasissa pallon osuessa korisjoukkueen kapteenin käsiin. Se, että Ishida Takeru oli kapteeni, ei tehnyt tästä automaattisesti suosittua. Siitä huolehtivat pikemminkin tämän kasvot ja ääni ja luonne, joka ei koskaan sulkenut ketään ulkopuolelle. Takeru oli helposti lähestyttävä, mutta silti kaukainen. Oli helppoa tulla ystäviksi Takerun kanssa, eikä poika huhun mukaan unohtanut ketään jonka kanssa oli puhunut, mutta kaikki tuntuivat törmäävän seinään, jos he halusivat jotain enemmän.
”Ei seinään”, Yagami Hikari-chan korjasi. ”Pikemminkin tahmaiseen suohon. Siinä on vaikeampi liikkua kuin seinän läpi, tiesitkös. Minä luulen että seinän voisi pehmittää jotenkin, tai rikkoa jos muita keinoja ei ole, mutta Takeru-kun on…suo. Lopulta ei tiedä enää onko ylös vai alaspäin, pohjassa vai pinnalla, ja mihin päin pitäisi mennä, että löytäisi hänet.”
Hazama Aiji vilkaisi tyttöä kulmiensa alta sivusilmällä. Hän oli aloittanut keskustelun ivalliseen sävyyn, mutta jotenkin Yagami oli ottanut hänet vakavasti, kerrankin. Siinä he seisoivat, kaiteeseen nojaillen keskellä vellovaa Takeru-fanilaumaa, keskustellen enkelipojan luonnevioista, ja kokeillen ymmärtää jotain urheilulajista jota pelattiin neljä metriä alempana.
”Mitä minä yritin sanoa, oli että kiljukoon kurkkunsa käheäksi ihan rauhassa, ei se mitään auta, eikä saa Takerua huomaamaan heitä yhtään sen enempää.” Platinablondi selvensi. Tyttö nojasi vähän pidemmälle kaiteen yli ja hymyili. Aiji hymähti. Sanoivat mitä tahtoivat, mutta Takeru ja Yagami olivat niin totaalisesti yhdessä. Siinä suurin syy miksi Takeru oli Mission Impossible.
”Hazama-kun on itsekin suosittu”, Yagami huomautti sitten.
”Vain koska kaikki tytöt tässä koulussa ovat hiton pinnallisia. Eivät ne katso naamaa pidemmälle.”
”Pardon?” tyttö kohotti kulmaansa ja Aiji pihahti suupielestään.
”Entä sinä sitten, Yagami. Et voi sanoa ettei Takerun naama viehätä sinua. Ilman sitä sinä et pörräisi ympärillä kuin itsepäinen mehiläinen.” Puhumattakaan tytön valitsemista lainasanoista. Tämä oli niin läpinäkyvä. Nimeltä mainittu pelaaja sattui hänen silmäänsä ja hänen oli pakko lisätä ajatukseen Takerun oma läpinäkyvyys. Yagami leikki hiussuortuvalla joka oli paennut tämän ponnarista.
”Mm, voit olla oikeassa. Mutta Takeru-kun ja minä olemme lapsuudenystäviä. Me ymmärrämme toisiamme syvemmällä tasolla kuin tyttö ja poika.”
”Siitä vain, rupea filosofiseksi miten vain haluat. Mutta sinä olet se joka myy Takerun kuvia rakkaudenkipeille fanitytöille. Saisit hävetä.”
Tyttö kohotti jälleen kulmaansa. ”Miksi? Tarvitsen rahaa uutta linssiä varten, eikä Takeru välitä siitä jos otan hänestä kuvia.”
”Saat ne tytöt loukkuun nimeltä Ishida Takeru, ja naurat päälle koska päivän lopuksi Takeru on yhä sinun.”
Yagami nauroi valoisasti, ottamatta nokkiinsa.
”Minulla ja Takeru-kunilla ei ole sellaista suhdetta, Hazama-kun. Olemme sanoneet sen sinulle jo monta kertaa.”
He hiljenivät ja katselivat valkomusta-pukuisten vierailijoiden pitävät puoliaan Enoshima kökö:n vihervalkoista hyökkäystä vastaan. Aiji nosti tölkin huulilleen. Appelsiini sooda täytti hänen suunsa ja tyydytti hänet. Se oli kuin huume, välitön hermojännityksen poistaja.
”Ihmiset näkevät sen minkä haluavat nähdä”, Yagami sanoi sitten, salin räjähtäessä hurraamaan kotijoukkueen tehdessä korin. Oli vähällä, ettei Aiji napannut tämän sanoja ollenkaan melussa. Poika antoi virkkeelle aikaa hautua aivoissaan. Tottahan se oli, mutta mikä sai valoisan Yagamin äänen tummenemaan katkerana? Naurahdus pääsi hänen huuliltaan ja hän katseli Takerun taputtavan joukkuetoveriaan selkään ennen palaamistaan paikoilleen kentällä.
Nuo sitten jaksoivat keskittyä tuntitolkulla pallonpomputtamiseen. Idioottejako ne olivat?
”Takeru taitaa olla Syvemmän Tason Ymmärryksellekin aika sameaa vettä”, hän heitti, eikä saanut vastausta. Hetken päästä hän vilkaisi vierelleen ja näki Yagamin katselevan hymyttömänä poikaystävänsä peliä. Kesti vähän aikaa kunnes tyttö taas avasi suunsa, mutta se mitä tämä sanoi, ei ollut sitä mitä Aiji odotti kuulevansa.
”Ehkä Takeru on homo? Se selittäisi paljon.”
Aiji ei voinut muuta kuin nauraa. Se alkoi kuplivana hänen kurkussaan ja jatkui hallitsemattomana purona, joka solisi esteittä läpi. Takeru? Homo? Takeru, joka ei mennyt mihinkään paitsi luokkaan ilman Yagamia. Takeru, joka hymyili huomaamattaan aina kun Yagami tuli esiin keskusteluissa? Takeruko homo?
Toisaalta, he joskus karkasivat tytöltä koulun katolle, ja Aiji saattoi käyttää Takerun syliä tyynynä paremman puutteessa, ja tämä saattoi joskus, tai aina, antaa hänelle omituinen katseen. Mutta Aiji tiesi ettei Takeru ihastuisi häneen. Takeru ei pettäisi häntä sillä tavalla. Jos mitään, niin Takeruun saattoi luottaa sen verran. Ja jos tämä oli liian hyvällä tuulella, tämä silitti äitimäisesti hänen hiuksiaan. Ja jos Aiji oli tarpeeksi väsynyt, hän antoi tämän.
”Älä hulluja puhu”, poika naurahti lopuksi. ”Takeru on sinun taskussasi. On aika loukkaavaa kutsua poikaystäväänsä homoksi.”
”Takeru-kunilla ja minulla ei ole sellaista suhdetta, Hazama-kun.” Hymy liikutti Yagamin huulia tämän sanoista huolimatta. Aiji antoi aiheen olla, ottaakseen sen jossain vaiheessa esiin Takerun kanssa. Kun tämä ärsyttäisi häntä seuraavan kerran, hän saattoi sanoa: Tyttöystäväsi ajattelee sinun olevan homo. Sillä saisi pallopeli-idiootin hiljaiseksi ainakin kertaalleen.
”Enoshima Kökö voittaa pistein…” Kuulutus sai heistä molemmat säpsähtämään ja katsomaan alas. Aijin silmät tapasivat Takerun tumman, tyytymättömän katseen tämän seistessä vähän sivuun muusta joukkueesta ja katsoessa heidän suuntaansa. Se oli katse, jollaista Aiji ei tiennyt Takerulla olevankaan arsenaalissaan. Se oli myös katse, joka katosi melkein heti heidän silmiensä kohdatessa, ja toinen poika hymyili leveästi. ”Voitettiin!” tämän huulet liikkuivat ja Aiji näytti tälle peukkua laiskasti.
Ihmiset näkivät vain sen minkä halusivat nähdä, ja hymy Takerun kasvoilla oli tarpeeksi saadakseen Aijin unohtamaan koko poikkeuksen säännöstä. Jos ei muuta, niin hän kirjoitti sen mustasukkaisuuden piikkiin. Takeruko homo? Ha!
”Gong-kun”, totesi Yagami sitten, saaden Aijin luomaan tähän yllättyneen katseen. Tyttö kohautti olkiaan ja flippasi hiuksensa olan taakse, pois tämän näpertämisetäisyydeltä. ”Mitä? Sinä et halunnut puhua itsestäsi. Joten puhutaan Gong-kunista.” Aiji nykäisi itseään nenästä.
”Miksei vain jatketa Takerusta?”
”Koska minua ärsyttää miten hyviä ystäviä te olette. Olen kateellinen. Joten puhutaan joko sinusta tai Gong-kunista.” Luoden huvittuneen katseen tyttöön vierellään, Aiji kohautti olkiaan. Hän arvosti suoraa puhetta, huolimatta siitä miten epäloogista se oli. Ehkä Takeru ja Aiji olivat hyviä ystäviä. Eipä Aiji juuri hengannut kenenkään muun seurassa, eikä Takeru tuntunut etsivän muita ihmisiä ympärilleen. Nämä vain tulivat.
”Gong on korealainen.”
Tyttö räpäytti silmiään. Ja sitten uudestaan. He työntyivät juhlivan ja huutavan yleisön läpi kohti ovia.
”Oletko sinä tosissasi?” tämä kysyi ja Aiji kohautti jälleen olkiaan. ”Tämä ei ole reilua. Minäkin tiedän Gong-kunista enemmän kuin Sinä!”
”Te olette samalla luokalla.” Poika joi tölkkinsä tyhjäksi ja tiputti sen roskikseen ohi kulkiessaan. ”Miksi minun edes Pitäisi tietää hänestä enemmän?”
”Koska-!” Yagami sulki suunsa, eikä sitten enää avannutkaan sitä. Tämän ilme nauratti Aijia. He suuntasivat kohti korisjoukkueen pukuhuoneita, hakemaan joukkonsa kolmatta osapuolta.
”Odota hetki, käyn ostamassa uuden OPF:n.”
Sen sijaan, että olisi pysähtynyt, tyttö tuli hänen mukaansa. ”Joskus minä olen valmis vannomaan, että juot tuota litkua vain koska tapaat Gong-kunin aina automaatilla”, tämä sai sanallisen arkkunsa auki. Aiji pyrskähti.
”Anteeksi kuinka? Minä join tätä soodaa ennen kuin se korealaishemmo edes astui Japanin maaperälle!” Mutta kun he kääntyivät kulman ympäri, siinä poika seisoi. Aiji pysähtyi hetkeksi katsomaan koulun kolmatta suosituinta poikaa, kunnes vain käveli automaatille.
''Ah! Yagami, mun pelastaja! Kuinka ikinäikinäikinä voin kiittää sua eilisistä muistiinpanoista?'' Jin-Ho sanoi huomatessaan kaksikon, päättäen olla huomioimatta blondia, se oli turvallisempaa. Pojalla oli selkeä musta silmä, ja näytti muutenkin enemmän tai vähemmän murjotulta. Hän oli kohdannut jo useamman tyttöporukan, jotka olivat kironneet sen, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt.
Jin-Ho vain rapsutti ei-kipeää poskeaan nolostuneena. Ei hän voinut kertoa että työkeikalla asiakas oli päättänyt että hän oli liian hyvännäköinen ja hakannut tämän? Ainakin siitä sai kunnon liksan vaivanpalkaksi.
Jin-Ho sitten painoi päänsä alas ja asetti kätensä eteensä rukoilevaan asentoon. ''Voinko mitenkään pyytää sua ottamaan mulle muistiinpanot myös huomenna? Teen ihan mitä vaan.''
”Hazama-kun”, Yagamin ääni särkyi Aijin tajuntaan. Hän ei huomioinut toisen mustaa silmää sen enempää. Tämä tuntui aika usein olevan murjottu, eikä Aiji voinut kamalasti syyttää ketään, jonka teki mieli murjoa korealainen yhtä paljon kuin hänen.
”Hm?” hän kysyi painaessaan lempisoodansa nappia, ja tölkin alkaessa kolista ulos koneesta.
”Miksi Gong-kun näyttää tältä?” Hän lähetti tytölle Hei, oletko nyt ihan tosissasi? -katseen.
”Koska joku antoi hänelle turpiin?” hän ehdotti lauhkeasti. Kerrankin Hänen ei tehnyt mieli hakata nimeltä mainittu poika. Hän oli itse asiassa aika hyvällä tuulella.
”Joku, kuten sinä ehkäpä?” Ja siinä vaiheessa Aiji ymmärsi tytön olevan tosissaan niin tyhmä kuin mitä tämä esitti.
”Eh?”
Jin-Ho alkoi yskiä aivan kamalasti kun Yagami ehdotti Aijin olleen hänen murjojansa. ''Oi, oi, oi, Yagami! Ei ollut Ai-kun! Ei varmana! Jos muistan oikein se tyyppi oli reilusti 30 väärällä puolella, ruskeahiuksinen silmälasipäinen toimistotyöläinen,'' Jin-Ho sanoi raapien päätänsä. ''Sitä paitsi, Ai-kunilla on kunnon syy ja oikeus hakata mut. Tää tyyppi vaan hakkas mut koska olin liian hyvännäköinen, mitä ikinä sillä tarkottikaan. Eli, se ei missään nimessä olis voinut olla Ai-kun,'' Jin-Ho sanoi määrätietoisesti ja nojasi tytön olkapäähän. Anna tän nyt vaan olla, jooko, pliis, pyydän. Ai-kun ei tarvi lisää syitä vihata mua...
Hikari katsoi luokkatoveriaan hetken, ja huokaisi sitten. Jin-Hon selitys oli pikkiriikkisen liian yksityiskohtainen, kuin tämä väenvängällä haluaisi todistaa, ettei Hazama ollut tehnyt mitään. Tyttö ei tiennyt uskoako vai ei, mutta antoi sitten olla pojan rukoilevan katseen alla. Oli varmaan stressaavaa tulla jatkuvasti pitämänsä pojan hakkaamaksi, ja Jin-Ho piti Hazamasta ihan liikaa, ottaen huomioon millainen Hazama oli luonteeltaan. Alkanut päivä oli muutenkin Liian hyvä ollakseen ihan totta. Hazama oli lauhkea kuin lammas. Oli sitä edelleen, vaikka Hikari oli syyttänyt tätä päin naamaa. Mitä tuo sooda oikein sisältää? tyttö mietti, katsoessaan tölkkiä, jonka Hazama noukki automaatista.
”Siinäs kuulit”, sydämetön poika sanoi osoittaen Jin-Hota saman käden pikkurillillä jossa piti tölkkiä. ”Se en ollut minä.”
Hikari teki ainoan mitä saattoi tässä tilanteessa. Hän ignoorasi Hazaman kokonaan. ”Totta kai minä voin kopioida muistiinpanoni sinua varten huomennakin, Gong-kun”, tyttö sanoi valoisasti. ”Me olemme ystäviä~” Terävä pilke hänen silmissään, hymyn takana, kertoi, ettei Jin-Ho kuitenkaan saisi muistiinpanoja Täysin ilmaiseksi. ”Oletko taas menossa tanssimaan?”
Jin-Ho huokaisi. ''Minnekäs muualle minä menisin kuin tanssimaan, Yagami. Ja hintana on se mikä normaalistikin?'' Jin-Ho tarkisti, ettei hintakatalogiin ollut tullut yön aikana muutosta. Jin-Ho vain hymyili tytölle takaisin, heillä oli sopimus muistiinpanoista. Tosin, Yagami oli voittava osapuoli kyseisessä sopimuksessa.
”Mm, minun täytyy miettiä sitä vielä. Sanotaanko vaikka tällä kertaa, että jäät palveluksen velkaa?” Hikari kallisti päätään ja tämän ponihäntä heilahti iloisesti. ”Tuletko mukaan? Me olemme menossa onnittelemaan Takeru-kunia.”
Siitä vain, ignooraa minut, ihan rauhassa, Aiji ajatteli nojaillen automaattiin. Kyllä hän perään lähtisi sitten kun Yagami päättäisi mennä. Hän oletti heidän keskustelunsa olevan ohi. Helpotus sinänsä. Gong ei ollut aihe, josta Aiji mielellään lähti keskustelemaan. Varsinkaan sen jälkeen kun tämä oli… pussannut, häntä.
Jin-Ho irvisti, mutta hyväksyi hinnan muistiinpanoilleen. ''Nah, pitää juosta. Sensei päätti pitää kurinpalautuksen,'' Jin-Ho pudisti päätään. Jin-Ho sitten kumartui ja suikkasi pienen pusun tytön poskelle. Yagami muistutti häntä hiukan hänen pikkusiskostaan, joten Jin-Ho ei tälle pienelle hellyyden osoitukselle voinut mitään. Ja Yagami oli hänen ainoa oikea ystävänsä, Jin-Ho vain oli huono osoittamaan sitä muutoin.
''Ja ne!'' poika huikkasi ennen kuin käveli pois päin heilauttaen kättään päänsä yläpuolella.
Hikari punastui pojan suukottaessa häntä ja tytön käsi nousi koskettamaan kohtaa, jolla hän yhä tunsi pusun haamujäljen.
”Ala tulla Yagami”, Aiji työnsi itsensä liikkeelle. Hänen teki jälleen mielensä antaa korealaispojalle vähän kurinpalautusta. Toisten tyttöystäviä ei vokoteltu. Niin ei vain Tehty. ”Teet Takerun mustasukkaiseksi tuolla punastuksella.” Ja vielä puuttuisi, jos Takeru päättäisi liittyä idioottikerhoon ja syyttää Häntä Yagamin punastuttamisesta. Samoin kuin Yagami syytti Häntä Gongin hakkaamisesta.
”Älä kerro Takerulle~” Hikari pyysi kun sai äänensä takaisin. Hazama tuhahti ja äkkiä Hikarusta tuntui pahalta. Miksi hän oli mennyt sanomaan noin? Eihän pikkupusu merkinnyt mitään, vai? Ja hänhän oli Takerun tyttö. Kaikki ajattelivat hänen olevan Takerun tyttö. Hän Oli Takerun tyttö, kunhan Takeru vain tajuaisi Tehdä asialle jotakin! Pienet lämpimät hetket Takerun kanssa olivat ihania ja Hikarin suuria aarteita, mutta he eivät olleet edes suudelleet. Tyttö punastui ajatuksesta.
”Mitä minulle ei saa kertoa?” Gah! Sydän hyppäsi Hikarin kurkkuun ja jäi jumiin.
”Takeru”, Hazama tervehti joukon kolmatta coolisti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tämä todella oli sydämetön!
”Aiji-kun.” Siinä se oli. Hikari huokaisi ja painoi käden sydämelleen. Takerun lämmin ääni, joka sanoi niin paljon yhdellä sanalla. Olikohan heidän välillään oikeasti mitään muuta kuin syvä ystävyys ja Hikarin vastaamattomat tunteet? Sitä tyttö mietti katsellessaan kuinka pojan ihanat siniset silmät siirtyivät häneen, ja Näkivät hänet. Hänen sydämensä tykytti onnellisena. Täytyihän sen jotain merkitä vai mitä? Hän oli erityinen Takerulle vai mitä?
”Hyvä peli aiemmin, Takeru-kun”, hän sanoi puolikuiskaten. ”Onneksi olkoon voittosi johdosta.”
Takeru katsoi alas, ja Hikari luuli nähneensä häivähdyksen siitä kamalasta tunteesta, jonka hän oli luullut jo ajaneensa kauas pois pojan mielestä, mutta sitten poika hymyili hänelle, ujosti.
”En se ollut minä yksin. Joukkue on todella hyvä tänä vuonna. Me pelasimme todella hyvin.”
”Che. Mikäli pallonpomputuksesta pitää. Minä en ymmärrä sen päälle.”
”Hazama-kun!” Hikari puolihuusi skandalisoituneena. Miten sydämetön tämä saattoi olla! Koripallo oli Takerulle todella tärkeää! Mutta Takeru vain nauroi. Tyttö katsoi alas surkeana. Miten syvä ymmärrys heidän välillään oikein oli, jos hän ei osannut lukea Takerua lainkaan? Nytkin, Hazama tuntui olevan paremmin samalla aaltopituudella Takerun kanssa kuin hän.
”Kaikille omansa, vai mitä Aiji-kun?” Toinen pojista hymähti ja näytti että Takeru otti sen myöntävänä vastauksena. ”Älä ota sitä niin vakavasti, Hikari-chan. Kyllä sinä tiedät millainen Aiji-kun on.” Heidän katseensa kohtasivat ja Hikaru tunsi lämmön leviävän kasvoilleen.
”Mm, niin tiedän”, hän sanoi, ja nautti Hazaman ärtyneestä katseesta, jonka tämä antoi heille aina kun he vaihtoivat tietäviä katseita. Tätä Hikari ikävöi joka päivä ollessaan Takerusta erossa. Tätä yhteyden tuntua. He kuuluivat toisilleen, ja Takerukin tiesi sen.
”Ei seinään”, Yagami Hikari-chan korjasi. ”Pikemminkin tahmaiseen suohon. Siinä on vaikeampi liikkua kuin seinän läpi, tiesitkös. Minä luulen että seinän voisi pehmittää jotenkin, tai rikkoa jos muita keinoja ei ole, mutta Takeru-kun on…suo. Lopulta ei tiedä enää onko ylös vai alaspäin, pohjassa vai pinnalla, ja mihin päin pitäisi mennä, että löytäisi hänet.”
Hazama Aiji vilkaisi tyttöä kulmiensa alta sivusilmällä. Hän oli aloittanut keskustelun ivalliseen sävyyn, mutta jotenkin Yagami oli ottanut hänet vakavasti, kerrankin. Siinä he seisoivat, kaiteeseen nojaillen keskellä vellovaa Takeru-fanilaumaa, keskustellen enkelipojan luonnevioista, ja kokeillen ymmärtää jotain urheilulajista jota pelattiin neljä metriä alempana.
”Mitä minä yritin sanoa, oli että kiljukoon kurkkunsa käheäksi ihan rauhassa, ei se mitään auta, eikä saa Takerua huomaamaan heitä yhtään sen enempää.” Platinablondi selvensi. Tyttö nojasi vähän pidemmälle kaiteen yli ja hymyili. Aiji hymähti. Sanoivat mitä tahtoivat, mutta Takeru ja Yagami olivat niin totaalisesti yhdessä. Siinä suurin syy miksi Takeru oli Mission Impossible.
”Hazama-kun on itsekin suosittu”, Yagami huomautti sitten.
”Vain koska kaikki tytöt tässä koulussa ovat hiton pinnallisia. Eivät ne katso naamaa pidemmälle.”
”Pardon?” tyttö kohotti kulmaansa ja Aiji pihahti suupielestään.
”Entä sinä sitten, Yagami. Et voi sanoa ettei Takerun naama viehätä sinua. Ilman sitä sinä et pörräisi ympärillä kuin itsepäinen mehiläinen.” Puhumattakaan tytön valitsemista lainasanoista. Tämä oli niin läpinäkyvä. Nimeltä mainittu pelaaja sattui hänen silmäänsä ja hänen oli pakko lisätä ajatukseen Takerun oma läpinäkyvyys. Yagami leikki hiussuortuvalla joka oli paennut tämän ponnarista.
”Mm, voit olla oikeassa. Mutta Takeru-kun ja minä olemme lapsuudenystäviä. Me ymmärrämme toisiamme syvemmällä tasolla kuin tyttö ja poika.”
”Siitä vain, rupea filosofiseksi miten vain haluat. Mutta sinä olet se joka myy Takerun kuvia rakkaudenkipeille fanitytöille. Saisit hävetä.”
Tyttö kohotti jälleen kulmaansa. ”Miksi? Tarvitsen rahaa uutta linssiä varten, eikä Takeru välitä siitä jos otan hänestä kuvia.”
”Saat ne tytöt loukkuun nimeltä Ishida Takeru, ja naurat päälle koska päivän lopuksi Takeru on yhä sinun.”
Yagami nauroi valoisasti, ottamatta nokkiinsa.
”Minulla ja Takeru-kunilla ei ole sellaista suhdetta, Hazama-kun. Olemme sanoneet sen sinulle jo monta kertaa.”
He hiljenivät ja katselivat valkomusta-pukuisten vierailijoiden pitävät puoliaan Enoshima kökö:n vihervalkoista hyökkäystä vastaan. Aiji nosti tölkin huulilleen. Appelsiini sooda täytti hänen suunsa ja tyydytti hänet. Se oli kuin huume, välitön hermojännityksen poistaja.
”Ihmiset näkevät sen minkä haluavat nähdä”, Yagami sanoi sitten, salin räjähtäessä hurraamaan kotijoukkueen tehdessä korin. Oli vähällä, ettei Aiji napannut tämän sanoja ollenkaan melussa. Poika antoi virkkeelle aikaa hautua aivoissaan. Tottahan se oli, mutta mikä sai valoisan Yagamin äänen tummenemaan katkerana? Naurahdus pääsi hänen huuliltaan ja hän katseli Takerun taputtavan joukkuetoveriaan selkään ennen palaamistaan paikoilleen kentällä.
Nuo sitten jaksoivat keskittyä tuntitolkulla pallonpomputtamiseen. Idioottejako ne olivat?
”Takeru taitaa olla Syvemmän Tason Ymmärryksellekin aika sameaa vettä”, hän heitti, eikä saanut vastausta. Hetken päästä hän vilkaisi vierelleen ja näki Yagamin katselevan hymyttömänä poikaystävänsä peliä. Kesti vähän aikaa kunnes tyttö taas avasi suunsa, mutta se mitä tämä sanoi, ei ollut sitä mitä Aiji odotti kuulevansa.
”Ehkä Takeru on homo? Se selittäisi paljon.”
Aiji ei voinut muuta kuin nauraa. Se alkoi kuplivana hänen kurkussaan ja jatkui hallitsemattomana purona, joka solisi esteittä läpi. Takeru? Homo? Takeru, joka ei mennyt mihinkään paitsi luokkaan ilman Yagamia. Takeru, joka hymyili huomaamattaan aina kun Yagami tuli esiin keskusteluissa? Takeruko homo?
Toisaalta, he joskus karkasivat tytöltä koulun katolle, ja Aiji saattoi käyttää Takerun syliä tyynynä paremman puutteessa, ja tämä saattoi joskus, tai aina, antaa hänelle omituinen katseen. Mutta Aiji tiesi ettei Takeru ihastuisi häneen. Takeru ei pettäisi häntä sillä tavalla. Jos mitään, niin Takeruun saattoi luottaa sen verran. Ja jos tämä oli liian hyvällä tuulella, tämä silitti äitimäisesti hänen hiuksiaan. Ja jos Aiji oli tarpeeksi väsynyt, hän antoi tämän.
”Älä hulluja puhu”, poika naurahti lopuksi. ”Takeru on sinun taskussasi. On aika loukkaavaa kutsua poikaystäväänsä homoksi.”
”Takeru-kunilla ja minulla ei ole sellaista suhdetta, Hazama-kun.” Hymy liikutti Yagamin huulia tämän sanoista huolimatta. Aiji antoi aiheen olla, ottaakseen sen jossain vaiheessa esiin Takerun kanssa. Kun tämä ärsyttäisi häntä seuraavan kerran, hän saattoi sanoa: Tyttöystäväsi ajattelee sinun olevan homo. Sillä saisi pallopeli-idiootin hiljaiseksi ainakin kertaalleen.
”Enoshima Kökö voittaa pistein…” Kuulutus sai heistä molemmat säpsähtämään ja katsomaan alas. Aijin silmät tapasivat Takerun tumman, tyytymättömän katseen tämän seistessä vähän sivuun muusta joukkueesta ja katsoessa heidän suuntaansa. Se oli katse, jollaista Aiji ei tiennyt Takerulla olevankaan arsenaalissaan. Se oli myös katse, joka katosi melkein heti heidän silmiensä kohdatessa, ja toinen poika hymyili leveästi. ”Voitettiin!” tämän huulet liikkuivat ja Aiji näytti tälle peukkua laiskasti.
Ihmiset näkivät vain sen minkä halusivat nähdä, ja hymy Takerun kasvoilla oli tarpeeksi saadakseen Aijin unohtamaan koko poikkeuksen säännöstä. Jos ei muuta, niin hän kirjoitti sen mustasukkaisuuden piikkiin. Takeruko homo? Ha!
”Gong-kun”, totesi Yagami sitten, saaden Aijin luomaan tähän yllättyneen katseen. Tyttö kohautti olkiaan ja flippasi hiuksensa olan taakse, pois tämän näpertämisetäisyydeltä. ”Mitä? Sinä et halunnut puhua itsestäsi. Joten puhutaan Gong-kunista.” Aiji nykäisi itseään nenästä.
”Miksei vain jatketa Takerusta?”
”Koska minua ärsyttää miten hyviä ystäviä te olette. Olen kateellinen. Joten puhutaan joko sinusta tai Gong-kunista.” Luoden huvittuneen katseen tyttöön vierellään, Aiji kohautti olkiaan. Hän arvosti suoraa puhetta, huolimatta siitä miten epäloogista se oli. Ehkä Takeru ja Aiji olivat hyviä ystäviä. Eipä Aiji juuri hengannut kenenkään muun seurassa, eikä Takeru tuntunut etsivän muita ihmisiä ympärilleen. Nämä vain tulivat.
”Gong on korealainen.”
Tyttö räpäytti silmiään. Ja sitten uudestaan. He työntyivät juhlivan ja huutavan yleisön läpi kohti ovia.
”Oletko sinä tosissasi?” tämä kysyi ja Aiji kohautti jälleen olkiaan. ”Tämä ei ole reilua. Minäkin tiedän Gong-kunista enemmän kuin Sinä!”
”Te olette samalla luokalla.” Poika joi tölkkinsä tyhjäksi ja tiputti sen roskikseen ohi kulkiessaan. ”Miksi minun edes Pitäisi tietää hänestä enemmän?”
”Koska-!” Yagami sulki suunsa, eikä sitten enää avannutkaan sitä. Tämän ilme nauratti Aijia. He suuntasivat kohti korisjoukkueen pukuhuoneita, hakemaan joukkonsa kolmatta osapuolta.
”Odota hetki, käyn ostamassa uuden OPF:n.”
Sen sijaan, että olisi pysähtynyt, tyttö tuli hänen mukaansa. ”Joskus minä olen valmis vannomaan, että juot tuota litkua vain koska tapaat Gong-kunin aina automaatilla”, tämä sai sanallisen arkkunsa auki. Aiji pyrskähti.
”Anteeksi kuinka? Minä join tätä soodaa ennen kuin se korealaishemmo edes astui Japanin maaperälle!” Mutta kun he kääntyivät kulman ympäri, siinä poika seisoi. Aiji pysähtyi hetkeksi katsomaan koulun kolmatta suosituinta poikaa, kunnes vain käveli automaatille.
''Ah! Yagami, mun pelastaja! Kuinka ikinäikinäikinä voin kiittää sua eilisistä muistiinpanoista?'' Jin-Ho sanoi huomatessaan kaksikon, päättäen olla huomioimatta blondia, se oli turvallisempaa. Pojalla oli selkeä musta silmä, ja näytti muutenkin enemmän tai vähemmän murjotulta. Hän oli kohdannut jo useamman tyttöporukan, jotka olivat kironneet sen, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt.
Jin-Ho vain rapsutti ei-kipeää poskeaan nolostuneena. Ei hän voinut kertoa että työkeikalla asiakas oli päättänyt että hän oli liian hyvännäköinen ja hakannut tämän? Ainakin siitä sai kunnon liksan vaivanpalkaksi.
Jin-Ho sitten painoi päänsä alas ja asetti kätensä eteensä rukoilevaan asentoon. ''Voinko mitenkään pyytää sua ottamaan mulle muistiinpanot myös huomenna? Teen ihan mitä vaan.''
”Hazama-kun”, Yagamin ääni särkyi Aijin tajuntaan. Hän ei huomioinut toisen mustaa silmää sen enempää. Tämä tuntui aika usein olevan murjottu, eikä Aiji voinut kamalasti syyttää ketään, jonka teki mieli murjoa korealainen yhtä paljon kuin hänen.
”Hm?” hän kysyi painaessaan lempisoodansa nappia, ja tölkin alkaessa kolista ulos koneesta.
”Miksi Gong-kun näyttää tältä?” Hän lähetti tytölle Hei, oletko nyt ihan tosissasi? -katseen.
”Koska joku antoi hänelle turpiin?” hän ehdotti lauhkeasti. Kerrankin Hänen ei tehnyt mieli hakata nimeltä mainittu poika. Hän oli itse asiassa aika hyvällä tuulella.
”Joku, kuten sinä ehkäpä?” Ja siinä vaiheessa Aiji ymmärsi tytön olevan tosissaan niin tyhmä kuin mitä tämä esitti.
”Eh?”
Jin-Ho alkoi yskiä aivan kamalasti kun Yagami ehdotti Aijin olleen hänen murjojansa. ''Oi, oi, oi, Yagami! Ei ollut Ai-kun! Ei varmana! Jos muistan oikein se tyyppi oli reilusti 30 väärällä puolella, ruskeahiuksinen silmälasipäinen toimistotyöläinen,'' Jin-Ho sanoi raapien päätänsä. ''Sitä paitsi, Ai-kunilla on kunnon syy ja oikeus hakata mut. Tää tyyppi vaan hakkas mut koska olin liian hyvännäköinen, mitä ikinä sillä tarkottikaan. Eli, se ei missään nimessä olis voinut olla Ai-kun,'' Jin-Ho sanoi määrätietoisesti ja nojasi tytön olkapäähän. Anna tän nyt vaan olla, jooko, pliis, pyydän. Ai-kun ei tarvi lisää syitä vihata mua...
Hikari katsoi luokkatoveriaan hetken, ja huokaisi sitten. Jin-Hon selitys oli pikkiriikkisen liian yksityiskohtainen, kuin tämä väenvängällä haluaisi todistaa, ettei Hazama ollut tehnyt mitään. Tyttö ei tiennyt uskoako vai ei, mutta antoi sitten olla pojan rukoilevan katseen alla. Oli varmaan stressaavaa tulla jatkuvasti pitämänsä pojan hakkaamaksi, ja Jin-Ho piti Hazamasta ihan liikaa, ottaen huomioon millainen Hazama oli luonteeltaan. Alkanut päivä oli muutenkin Liian hyvä ollakseen ihan totta. Hazama oli lauhkea kuin lammas. Oli sitä edelleen, vaikka Hikari oli syyttänyt tätä päin naamaa. Mitä tuo sooda oikein sisältää? tyttö mietti, katsoessaan tölkkiä, jonka Hazama noukki automaatista.
”Siinäs kuulit”, sydämetön poika sanoi osoittaen Jin-Hota saman käden pikkurillillä jossa piti tölkkiä. ”Se en ollut minä.”
Hikari teki ainoan mitä saattoi tässä tilanteessa. Hän ignoorasi Hazaman kokonaan. ”Totta kai minä voin kopioida muistiinpanoni sinua varten huomennakin, Gong-kun”, tyttö sanoi valoisasti. ”Me olemme ystäviä~” Terävä pilke hänen silmissään, hymyn takana, kertoi, ettei Jin-Ho kuitenkaan saisi muistiinpanoja Täysin ilmaiseksi. ”Oletko taas menossa tanssimaan?”
Jin-Ho huokaisi. ''Minnekäs muualle minä menisin kuin tanssimaan, Yagami. Ja hintana on se mikä normaalistikin?'' Jin-Ho tarkisti, ettei hintakatalogiin ollut tullut yön aikana muutosta. Jin-Ho vain hymyili tytölle takaisin, heillä oli sopimus muistiinpanoista. Tosin, Yagami oli voittava osapuoli kyseisessä sopimuksessa.
”Mm, minun täytyy miettiä sitä vielä. Sanotaanko vaikka tällä kertaa, että jäät palveluksen velkaa?” Hikari kallisti päätään ja tämän ponihäntä heilahti iloisesti. ”Tuletko mukaan? Me olemme menossa onnittelemaan Takeru-kunia.”
Siitä vain, ignooraa minut, ihan rauhassa, Aiji ajatteli nojaillen automaattiin. Kyllä hän perään lähtisi sitten kun Yagami päättäisi mennä. Hän oletti heidän keskustelunsa olevan ohi. Helpotus sinänsä. Gong ei ollut aihe, josta Aiji mielellään lähti keskustelemaan. Varsinkaan sen jälkeen kun tämä oli… pussannut, häntä.
Jin-Ho irvisti, mutta hyväksyi hinnan muistiinpanoilleen. ''Nah, pitää juosta. Sensei päätti pitää kurinpalautuksen,'' Jin-Ho pudisti päätään. Jin-Ho sitten kumartui ja suikkasi pienen pusun tytön poskelle. Yagami muistutti häntä hiukan hänen pikkusiskostaan, joten Jin-Ho ei tälle pienelle hellyyden osoitukselle voinut mitään. Ja Yagami oli hänen ainoa oikea ystävänsä, Jin-Ho vain oli huono osoittamaan sitä muutoin.
''Ja ne!'' poika huikkasi ennen kuin käveli pois päin heilauttaen kättään päänsä yläpuolella.
Hikari punastui pojan suukottaessa häntä ja tytön käsi nousi koskettamaan kohtaa, jolla hän yhä tunsi pusun haamujäljen.
”Ala tulla Yagami”, Aiji työnsi itsensä liikkeelle. Hänen teki jälleen mielensä antaa korealaispojalle vähän kurinpalautusta. Toisten tyttöystäviä ei vokoteltu. Niin ei vain Tehty. ”Teet Takerun mustasukkaiseksi tuolla punastuksella.” Ja vielä puuttuisi, jos Takeru päättäisi liittyä idioottikerhoon ja syyttää Häntä Yagamin punastuttamisesta. Samoin kuin Yagami syytti Häntä Gongin hakkaamisesta.
”Älä kerro Takerulle~” Hikari pyysi kun sai äänensä takaisin. Hazama tuhahti ja äkkiä Hikarusta tuntui pahalta. Miksi hän oli mennyt sanomaan noin? Eihän pikkupusu merkinnyt mitään, vai? Ja hänhän oli Takerun tyttö. Kaikki ajattelivat hänen olevan Takerun tyttö. Hän Oli Takerun tyttö, kunhan Takeru vain tajuaisi Tehdä asialle jotakin! Pienet lämpimät hetket Takerun kanssa olivat ihania ja Hikarin suuria aarteita, mutta he eivät olleet edes suudelleet. Tyttö punastui ajatuksesta.
”Mitä minulle ei saa kertoa?” Gah! Sydän hyppäsi Hikarin kurkkuun ja jäi jumiin.
”Takeru”, Hazama tervehti joukon kolmatta coolisti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tämä todella oli sydämetön!
”Aiji-kun.” Siinä se oli. Hikari huokaisi ja painoi käden sydämelleen. Takerun lämmin ääni, joka sanoi niin paljon yhdellä sanalla. Olikohan heidän välillään oikeasti mitään muuta kuin syvä ystävyys ja Hikarin vastaamattomat tunteet? Sitä tyttö mietti katsellessaan kuinka pojan ihanat siniset silmät siirtyivät häneen, ja Näkivät hänet. Hänen sydämensä tykytti onnellisena. Täytyihän sen jotain merkitä vai mitä? Hän oli erityinen Takerulle vai mitä?
”Hyvä peli aiemmin, Takeru-kun”, hän sanoi puolikuiskaten. ”Onneksi olkoon voittosi johdosta.”
Takeru katsoi alas, ja Hikari luuli nähneensä häivähdyksen siitä kamalasta tunteesta, jonka hän oli luullut jo ajaneensa kauas pois pojan mielestä, mutta sitten poika hymyili hänelle, ujosti.
”En se ollut minä yksin. Joukkue on todella hyvä tänä vuonna. Me pelasimme todella hyvin.”
”Che. Mikäli pallonpomputuksesta pitää. Minä en ymmärrä sen päälle.”
”Hazama-kun!” Hikari puolihuusi skandalisoituneena. Miten sydämetön tämä saattoi olla! Koripallo oli Takerulle todella tärkeää! Mutta Takeru vain nauroi. Tyttö katsoi alas surkeana. Miten syvä ymmärrys heidän välillään oikein oli, jos hän ei osannut lukea Takerua lainkaan? Nytkin, Hazama tuntui olevan paremmin samalla aaltopituudella Takerun kanssa kuin hän.
”Kaikille omansa, vai mitä Aiji-kun?” Toinen pojista hymähti ja näytti että Takeru otti sen myöntävänä vastauksena. ”Älä ota sitä niin vakavasti, Hikari-chan. Kyllä sinä tiedät millainen Aiji-kun on.” Heidän katseensa kohtasivat ja Hikaru tunsi lämmön leviävän kasvoilleen.
”Mm, niin tiedän”, hän sanoi, ja nautti Hazaman ärtyneestä katseesta, jonka tämä antoi heille aina kun he vaihtoivat tietäviä katseita. Tätä Hikari ikävöi joka päivä ollessaan Takerusta erossa. Tätä yhteyden tuntua. He kuuluivat toisilleen, ja Takerukin tiesi sen.