Salaisuudet (Takeru can't keep a secret)
12-vuotias blondi kallisti päätään katsellen tv-ruutua hämmentyneenä. Ei hän ollut tiennyt että muilla hänen perheensä miespuolisilla jäsenillä oli kolme K-18 -kanavaa. Hänen äitinsä kutsui niitä 'törkykanaviksi', eikä suostunut maksamaan niistä. Takeru kurtisti kulmiaan. Ei naista sopinut kohdella noin. Eikä varsinkaan Noin. Ja TUO oli täysi mahdottomuus. Eikö noita naisia sattunut tuollainen?
"Gomen. I just can't make it in time." Satoru sanoi puhelimeen ja tunsi olonsa kurjaksi. Hän pyrki aina pitämään lupauksensa, mutta joskus...
Veljeään viisi vuotta vanhempi blondi nojasi seinään treenikämpän ulkopuolella. "Tuonko takia sinä vain soitit? Okei, minä en sitten odota sinua tänään."
"'Mato! Tule pian!" oven takaa kuului Matsukon ääni. "Yeriko-sempai murhaa 'Sukon kohta! Ja meidät muut tässä samalla!"
"Minun pitää mennä," Yamato kurtisti hieman kulmiaan, mutta sitä Satoru ei voinut nähdä.
"H-hai.." Satoru onnistui vain sanomaan. Nuorukaisen käsi valui puhelin tuutaten kädessään roikkumaan velttona. Yamatoa ei kiinnostanut. Yamatoa ei kiinnostanut, ja Satoru oli yrittänyt kaikkensa pitääkseen lupauksensa. Satoru tuijotti ovea edessään ja oikeastaan tietämättä mitä tehdä, soitti ovikelloa.
Se mitä TV-ruudulla tapahtui ei näyttänyt yhtään järkevämmältä kun sitä katsoi pää alaspäin. Poikaparka ei yhtään ymmärtänyt mikä tässä tällaisessa oli niin hienoa että hänen luokkalaisensa tekivät siitä suuren jutun. Ovikellon soidessa hän pongahti ylös nopeammin kuin ikinä ja huitoi TVn kiinni kaukosäätimellä, paniikissa siitä mitä tapahtuisi jos hän jäisi kiinni pornon katsomisesta, varsinkin kun hän oli tullut jälleen kutsumatta isänsä ja veljensä luo. Vetäen syvään henkeä hän nousi ja meni avaamaan oven.
Satoru tuijotti jähmettyneenä ovella seisovaa poikaa. Hän ei ollut odottanut kenenkään tulevan avaamaan. "Takeru-kun..?"
"Satoru-niisan!" Nolostuksen puna nopeasti hiipuen Takeru virnisti leveästi veljensä poikaystävälle. "Mitä sinä täällä? Ei anikikaan ole vielä kotona~"
"Tiedän." Satoru vastasi, eikä sitten osannutkaan sanoa enempää. Nuorukainen vain katsoi Yamaton pikkuveljeä ja tunsi tukahduttavan tunteen paisuvan sisällään. Jotakin kuumaa ja kosteaa valui pitkin Satorun poskea. "Voinko tulla sisään?" hän kysäisi pyyhkäistessään hajamielisesti kosteuden poskiltaan.
"Öh... Joo, tottakai..." Takeru oli vähän eksyksissä. Miten kohdella itkevää vanhempaa poikaa joka sattuu olemaan isoveljen poikaystävä. Hui, kuinka oudolta tuntui ajatella niin! Hän oli pienempänä niin tottunut siihen että Taiki olisi hänen lankonsa tulevaisuudessa. Siksi hän oli oikeastaan tällä kertaa tullutkin. Hänellä oli jotain kamalaa kerrottavaa Yamatolle. "Haluatko sinä teetä? Muuta minä en osaa tehdä!" Pikku-blondi harppoi keittiöön ja pisti vedenkeittimen päälle, ennen kuin muisti että sinne piti lisätä vettä.
"Ah, ei, ei kiitos..." Satoru mumisi ja sulki oven jäljessään tuntien itsensä eksyneeksi ja epävarmaksi. Nuorukainen lysähti istumaan sohvalle ja tuijotti osittain lasittunein silmin pikku-blondia puuhissaan. "Takeru-kun... tuntuuko sinusta joskus siltä, kuin olisit ilmaa Yamatolle? Kuin... kuin olemassaolosi ei merkitsisi hänelle mitään?"
Takeru kääntyi naurahtaen yllättyneenä, jääden nojaamaan keittiön työtasoa vasten. "Ei, kuinka niin?" Tietysti Yamatolla saattoi olla kiire, ja aina olikin, mutta tällä oli aina aikaa antaa hänelle huomiota kun hän ilmaantui paikalle, vähän ainakin. Pikkuveli-blondi kallisti päätään Yamatomaisesti. "Ignooraako Aniki sinua?"
"Ei oikeastaan. Yamato ei vain... välitä. Tai siltä se vaikuttaa." Satoru mutisi ja tuijotti lattiaa edessään. Nuorukainen tunsi kyyneleitä poskillaan, muttei jaksanut tehdä asialle mitään.
"Tietenkin välit- Tai siis..." Takeru hiljeni. Yamato oli itse joskus sanonut ettei välittänyt kenestäkään, vaikka Takeru tiesi että tämä kyllä välitti hänestä. Ja Taichista.
"Takeru, minä ja Taiki... Taiki ja minä..." Yamato makasi selällään Takerun sängyllä, kädet pään alla. "Minä luulen että minä rakastan Taikia." Nuorempi veljeksistä nosti päänsä. Ahaa, niin se oli. Niinhän sen pitikin olla. Miksei hän ollut huomannut sitä aikaisemmin?
"Entä Taichi-san?" Yamato hymyili hiljaisena ja Takeru hymyili veljelleen takaisin.
"Miksi aniki olisi sinun kanssasi ellei välittäisi?" Nuorempi blondi hymyili vähän vaivautuneesti. Hän tiesi paljon enemmän kuin Yamato halusi hänen tietävän, ja hän tiesi että oli paljon sellaista mitä hän ei vielä tiennyt. Satoru-sanistakin hän oli saanut tietää vahingossa. Mutta ei kai hänen veljensä tehnyt Sitä ihan kenen tahansa kanssa, eihän? Ei tietenkään. "Minä muistan kun aniki oli-" Takeru katkaisi puheensa vaivoin ja nielaisi loput sanat. Yamato ei halunnut puhua siitä mitä Taikin kanssa oli tapahtunut, eikä tämä halunnut kenenkään muunkaan puhuvan siitä.
"Miksi Yamato ylipäänsä on kenenkään kanssa?" Satoru vastasi häivä katkeruutta äänessään, unohtaen kenelle hän puhui. Takeru tuskin tiesi veljensä toilailuista. "Mitä Yamatosta?" Satoru vilkaisi blondia synkästi jaksamatta piristää ilmettään mihinkään muuhun kuin tunnetilaansa kuvaamaan. Satoru ei jaksanut enää kovin pitkään Yamaton välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä. Nuorukaisen teki mieli lyödä toista kasvoille ja puhua suunsa puhtaaksi, mutta hän ei koskaan saanut itseään niskasta kiinni, koska pelkäsi edelleen menettävänsä toisen, niin heiveröisesti kuin Yamato olikin sidottuna Satoruun.
"No kun Taiki-san... Tai siis kun..." Pidä suusi kiinni, Takeru. Poika saattoi nähdä isoveljen mielessään, kädet puuskassa. Pidä herran jumala suusi kiinni. "Aniki ei tykkää näyttää tunteitaan. Kai sinä sen tiedät?"
Satoru huokaisi ja pudistipäätään. "Ei todellakaan." Pää vajosi polviin. "Mutta sano suoraan, jos on jotain, mistä et voi puhua, Takeru-kun. Minä en oikeastaan pidä valehtelusta ja asioiden salailemisesta."
"Mutta kun aniki..." Eiköhän se ollut jo selvää että Takeru halusi puhua siitä. Hän ei ollut koskaan saanut puhua tästä nimenomaisesta aiheesta kenenkään kanssa. Ei edes anikin kanssa... Hän mökötti. Miksi anikin piti olla niin vaikeasti käsiteltävä?
"But aniki what?" Satoru huokaisi uudemman kerran ja käänsi päätään nähdäkseen miniatyyriversion hänen Yamatostaan.
Takeru räpäytti silmiään, mutta kohautti sitten olkiaan hienoisesti. Aniki oli sanonut että Satoru-kun lipsahti välillä puhumaan englantia huomaamattaan. Voisi olla tekemättä sitä hänen kanssaan, ei hän ihan niin hyvä englannissa ollut. "Anou.. Satoru-niisan... Miten paljon sinä pidät anikista?"
Satoru tuijotti jonnekin Takerun ohi. "Wakannai.." tuo mumisi hiljaa enemmän itselleen kuin puhetoverilleen. "More..." Satoru vaikeni hetkeksi ja näytti täysin unohtaneen Takerun läsnäolon. "...too much." nuorukainen viimein päätti oman lauseensa, hyvin hyvin hiljaa ja pehmeällä äänellä.
"Mou... Satoru-niisan... Sinä et ole yhtään sen helpommin ymmärrettävä kuin anikikaan..." Pikkublondi istui alas Satorun viereen ja nojasi pään käsiinsä. "Anou... Miten paljon sinä tiedät anikista ja... tuota... Taiki-sanista?" Hän saattoi tietenkin olla tekemässä virhettä, mutta riskejä piti ottaa, ja tässä vaiheessa aniki tuskin satuttaisi itseään yhtään enempää kuin ennenkään. Toivottavasti. Aniki ei itse koskaan ottaisi tätä riskiä jos se oli tästä kiinni.
"Taikista?" Satoru katseli Takerua ja pudisti päätään. "En mitään."
Eh? Ei edes jotain? Baka-aniki! Takeru nappasi olohuoneen pöydän keskellä nököttävän lompakon. Aniki oli jättänyt sen kotiin jostain syystä. Tämä oli yksi niistä asioista jonka Takeru tiesi, mutta aniki ei tiennyt hänen tietävän. Lompakon setelitaskussa oli valokuva ruskeahiuksisesta pojasta jonka hiuksia kampa ei ollut uskaltanut edes lähestyä. "Tuo on anikin poikaystävä. Tai siis ex-poikaystävä. Ennen Satoru-niisania." Ja Taiki hymyili leveästi.
Satoru katseli kuvaa hiljaa. "...Taichi?" nuorukainen kysyi hiljaa, muttei tehnyt elettäkään tarttuakseen kuvaan katsoakseen sitä lähemmin. Hänen ei tarvinnut. Satorulla oli paha aavistus, eikä tuo hymy muuttaisi mitenkään sitä, mitä Takeru kertoisi.
"Um, minä en tiedä mistä minä aloittaisin..." Takeru punastui vähäsen. Hän ei ollut kovin hyvä selittämään asioita. Ei niin kuin aniki joka oli aina saanut kymppejä esitelmistä.
"Aloita alusta." Satoru hymähti kuivasti ja kääntyi tuijottelemaan eteensä. Hän ei halunnut nähdä tuota hymyä.
"Maa... Alusta..." Vauvansiniset silmät katsoivat kaukaisuuteen. "Taiki-san oli huipputyyppi. Se oli mukana heti alusta lähtien. Tosin silloin alussa se riiteli jatkuvasti anikin kanssa. Se oli kuumapäinen ja aniki ei säästänyt sitä sarkasmiltaan. Niitten tappelut meni aina siihen että ne sai repiä irti toisistaan. Jossain vaiheessa se meni siihen että aina kun minä menin anikin luo, niin Taiki-sankin oli siellä. Niillä oli joku sellainen juttu. Meillä oli tosi kivaa." Takeru meni hiljaiseksi ja mietti mitä sanoisi seuraavaksi...
Satoru ei sanonut mitään, antoi toisen rauhassa kertoa. Nuorukainen yritti ajaa mielestään sinne hitaasti hiipivää mustasukkaisuutta. Taiki ei ollut täällä nyt.
"Minä en tiedä milloin tarkalleen ne alkoi seurustelemaan. Aniki vain kertoi minulle yksi ilta että se rakasti Taiki-sania. Kyllä ne olivat varmaan seurustelleet jo ennen sitäkin.. Vähän sen jälkeen kun aniki aloitti yläasteen. Minä olin 9 tai 10. Ja sen jälkeen ne oli tosi avoimia siitä. En minä tiedä mitä sitten äkkiä tapahtui, kun ne olivat niin onnellisia. Kai sillä oli jotain tekemistä sen kanssa että aniki oli avoimesti homo kun taas Taiki-san ei ollut ihan avoimesti ulkona kaapista, mutta anikin bändi alkoi menestyä tosissaan ja äkkiä Taiki-san alkoi riidellä Yeriko-sanin kanssa siitä mitä aniki sai ja ei saanut tehdä."
Satoru vilkaisi Takerua lausumatta epäilyksiään ääneen. Poika ei tainnut tuntea sanan "mustasukkaisuus" tarkoitusta.
"Sitten niillä meni räiskyvästi poikki yksi ilta. Aniki ei koskaan kertonut että mitä kävi, mutta minä luulen että sillä on jotain tekemistä Yeriko-sanin kanssa. Kun Yeriko-sankin tykkäsi anikista. Anikin bändi perui kolme konserttia sen takia ettei aniki voinut esiintyä siinä tilassa missä se oli. Se ei ollut yhtään kivaa. Me oltiin kaikki Taiki-sanin kimpussa siitä, mutta Taiki-san oli ihan samassa kunnossa kuin anikikin oli. Ja sitten Taiki-san teki jotain ihan kamalaa. Aniki joutui sairaalaan sen takia. Ei kukaan koskaan kertonut minulle mitä se teki, mutta en minäkään nyt ihan niin naiivi ole..." Ei, tämä oli väärin. Ei hän saanut kertoa tästä. Mitä hän oli oikein ajatellut? Vain muisto siitä miltä aniki oli näyttänyt sairaalassa sattui niin että kyyneleet lähtivät valumaan poskia pitkin.
Satoru nousi hiljalleen ja asteli Takerun vierelle. Jos hänellä ei olisi ollut ollut isoveljeä,Satoru ei todellakaan olisi tiennyt mitä tehdä. Vanhasta muistista nuorukainen sipaisi lempeästi kyyneleet Takerun poskilta ja kietoi edelleen vaitonaisena kätensä pojan ympärille.
Takeru hautasi päänsä vanhemman pojan paitaan. "Okaasan to Otoosan... Meistä oli vihdoinkin tullut taas perhe.. Ja kun aniki sanoi ettei se tiennyt kuka sille oli tehnyt pahaa, niin otoosan vei sen mukanaan kun se sai ylennyksen. Ne ajatteli että anikille olisi parempi jos sen ei tarvitsisi heilua niillä kulmilla enää." Ja sen jälkeen isä ja äiti olivat päättäneet, että oli parempi että he asuivat erillään ja tapasivat toisiaan perheenä ja muutenkin. Kun äidin työpaikka oli vieläkin Odaibassa ja isän työpaikka oli nyt täällä, Roppongissa.
"Demo saa...Ehkä Yamaton on parempi täällä." Satoru painoi päänsä toisen päätä vasten. "Minun ainakin on."
"Mutta tänne on niin pitkä matka..." Takeru huokaisi. "Minulta menee aina puolet viikkorahasta tännetuloon... Eikä anikikaan halua minun tulevan tänne, mutta aniki ei tule sinnekään."
"Joskus, Takeru, anikin elämässä tapahtuu sellaista, mistä hän ei halua sinun tietävän, jottei satuttaisi sinua. Ehkä se on syy, miksei hän halua sinua tänne." Satoru vastasi lempeästi, silitellen pojan hiuksia. "Olen kuitenkin varma, että Yamato arvostaa sinun uhrauksiasi."
"Saa luvan arvostaa..." pikkublondi murahti. Ensimmäinen asia mikä hänen silmiinsä osui hänen nostaessaan päänsä oli seinäkello. "Ääk! Pitää mennä!" Hän pomppasi seisomaan ja viuhahti eteiseen. Aniki oli sanonut puhelimessa tulevansa näihin aikoihin, eikä hän ainakaan halunnut olla se joka selitti anikille miksi hän oli sittenkin mennyt puhumaan Satoru-kunille Siitä aiheesta.
Satoru tuli Takerun perässä eteiseen. "Ano... Takeru-kun."
"Hai?" Takeru oli jo saanut lenkkarit jalkaansa ja oli vetämässä takkia päälleen.
"Arigatou." Satoru pörötti Takerun hiuksia.
"Dozo dozo~" Ovi sulkeutui miniblondin takana.
Satoru huokaisi ja löi sitten ovea turhautuneena. "Yamato no baka!" Sitten hartiat lysähtivät ja nuorukainen veti syvään henkeä. Yksi, kaksi, kolme... Hiukan rauhoituttuaan tuo otti muutaman askeleen taaksepäin ja istui lattialle kasvot ovea kohden, nojaten johonkin. Yamato tulisi ennen pitkää kotiin.
Vanhempi blondi tulikin kotiin. Mutta vasta pitkän ajan päästä, joka lähenteli tuntia. Hän huokaisi avatessaan oven. Jälleen kerran yksi tylsä yksinäinen ilta. Hän ei ensin edes nähnyt Satorua siinä lattialla.
Satoru pysyi vaiti ja odotti toisen huomaavan hänet. Nuorukaisella ei ollut mitään aikomusta ilmaista läsnäoloaan, Yamato saisi aivan itse päätellä, ettei ollutkaan yksin.
Ah, valot olivatkin päällä. Oliko isä käynyt kotona päivällä? Oli varmaan ihan hyvä että hän oli ollut koulussa tänään. Paitsi ettei hänen isänsä koskaan tehnyt yllätysvisiittejä kotiin... Ehkä- Ai niin, Takeru oli käynyt täällä. Tämähän oli soittanutkin hänelle aikaisemmin. Oliko hän niin väsynyt ettei muistanut sellaista? Meni tosiaan hetki ennen kuin hän huomasi ettei ollut aivan niin yksin kuin oli ajatellut. Pieni, lähes huomaamaton hymy liikutti hänen huuliaan. "Eikö sinun pitänyt mennä töihin tänään?"
"Piti." Satoru vilkaisi kelloa. "Vuoroni loppuu tuossa tunnin kuluttua." Muuta nuorukaisesta ei saanut irti. Edes katse ei kääntynyt blondin suuntaan, vaan tuijotti edelleen tyhjää edessään. Miksi hän teki tällaista Yamaton takia? Satoru ei itsekään ymmärtänyt itseään, mutta sen hän tiesi, että blondi ei pääsisi tästä helpolla. Satoru ei aikonut vain antaa olla, ei enää. Hän ei pystynyt siihen enää.
Oli asioita joita edes Yamato - mestari asioiden jättämisessä omaan arvoonsa kun olikin - ei voinut jättää huomaamatta. Vaivaantunut hiljaisuus Satorun seurassa oli yksi niistä. Hän ei pitänyt kohtauksista eikä suurista draamoista omassa elämässään, joten hän yritti olla kuin hiljaisuutta ei olisikaan, rauhallisesti ottaen takin yltään ja kumartuen sitten avaamaan soljet pitkävartisista maihareistaan. Satorun ohi hän ei kuitenkaan enää päässyt. "Miten minusta tuntuu että tämä on jotain vakavaa?" Hän päätyi kohottamaan kulmiaan pojalle, joka ei yleensä järjestänyt hänelle epämiellyttäviä tilanteita.
Satoru vain viittasi viereensä vaikuttamatta mitenkään käskevältä, lähinnä kuin todeten, että siinä oli paikka vapaana, jos kiinnosti. Suutaan nuorukainen ei avannut, sillä hän ei tiennyt, miten olisi aloittanut.
Yamato vain huokaisi syvään ja istahti toisen viereen. "Kira-kun, minä en osaa lukea ajatuksia."
"Tiedän." Satoru oli vielä hetken aikaa hiljaa, tuijottaen eteensä eikä suinkaan Yamatoon. "You remember the case when the music teacher was caught from abusing his students?" Nuorukainen kysyi hiljaa, tällä kertaa täysin tietoisesti englanniksi. Yamato ymmärtäisi häntä. Yamato ymmärsi aina.
"Few years ago," Yamato myönsi. Hän muisti äitinsä olleen kauhuissaan. Tämä oli kuulustellut Takerua tämän miesopettajista, muttei koskaan häntä. Ei tietenkään Yamatoa. "In that boys' boarding school."
"Yeah." Satoru vaikeni taas hetkeksi. Sitten hän sulki silmänsä hetkeksi. "I was one of them." nuorukainen totesi sitten karusti, hiljaisella äänellä katsomatta Yamatoon.
Yamato ei sanonut mitään hetkeen. Hän vain nyökkäsi ymmärtäneensä. Hän ymmärsi muutakin - jotain oli muuttunut. Satoru ei kertonut tällaisia asioita. Yamato ei ollut koskaan edes olettanut tämän kertovan hänelle mitään. Joten jos Satoru kertoi, se tarkoitti että tämä oli jotenkin saanut tietää hänestä. Yamato huokaisi. "My boyfriend raped me." Pieni tauko. "But you knew that." Se ei ollut kysymys.
"Takeru came by." Muuta Satoru ei sanonut. Hiljaisuus laskeutui.
"I should kill that little bastard," Yamato huokaisi, mutta sanat tulivat ulos kevyemmin, hellemmin, kuin hän oli tarkoittanut. Hän oli pelkkää puhetta, näytti siltä. Takeru oli yksi niistä ihmisistä joita hän suojeli kaikella mitä hänellä oli - ei sellaista tärkeää ihmistä tapettu.
"We both know you don't mean that." Satoru vastasi edelleen hiljaisen vakavalla äänellä, tuntematta vieläkään oloaan mukavaksi.
Epämukavuus ei ollut vain Satorun ongelma. "I guess." He olivat jälleen hiljaa.
"Hey, Yamato." Satoru sanoi viimein pitkän ajan kuluttua.
"Nani?" Blondi huokaisi jälleen ja kuin itsestään hänen päänsä kallistui sivulle päätyen lopulta toisen pojan olkapäälle.
Satoru empi vielä hetken, mutta suuteli sitten Yamatoaan pitkään. Huulten erotessa nuorukainen kuiskasi toisen korvaan: "Look only at me" vaativalla äänellä.
Nuolaisten kevyesti huuliaan Yamato antoi katseensa laskeutua käsiinsä, joista toisella hän lopulta otti kiinni Satorun kädestä, hieman hämmentyneenä siitä kuinka luonnollisesti heidän sormensa lomittuivat toisiinsa. Hän nosti katseensa vihdoin kohtaamaan silmät jotka tuntuivat vaativan häneltä joka kerta heidän tavatessaan enemmän. Hän hymyili hellästi. "I'm looking." Ja hän suuteli poikaystäväänsä, pitkään, kuin ei lainkaan haluaisi vetäytyä pois. Eikä hän halunnutkaan.
Satoru kietoi kätensä Yamaton ympärille eikä suin surminkaan aikonut päästää irti vastatessaan poikaystävänsä suudelmaan.
"Gomen. I just can't make it in time." Satoru sanoi puhelimeen ja tunsi olonsa kurjaksi. Hän pyrki aina pitämään lupauksensa, mutta joskus...
Veljeään viisi vuotta vanhempi blondi nojasi seinään treenikämpän ulkopuolella. "Tuonko takia sinä vain soitit? Okei, minä en sitten odota sinua tänään."
"'Mato! Tule pian!" oven takaa kuului Matsukon ääni. "Yeriko-sempai murhaa 'Sukon kohta! Ja meidät muut tässä samalla!"
"Minun pitää mennä," Yamato kurtisti hieman kulmiaan, mutta sitä Satoru ei voinut nähdä.
"H-hai.." Satoru onnistui vain sanomaan. Nuorukaisen käsi valui puhelin tuutaten kädessään roikkumaan velttona. Yamatoa ei kiinnostanut. Yamatoa ei kiinnostanut, ja Satoru oli yrittänyt kaikkensa pitääkseen lupauksensa. Satoru tuijotti ovea edessään ja oikeastaan tietämättä mitä tehdä, soitti ovikelloa.
Se mitä TV-ruudulla tapahtui ei näyttänyt yhtään järkevämmältä kun sitä katsoi pää alaspäin. Poikaparka ei yhtään ymmärtänyt mikä tässä tällaisessa oli niin hienoa että hänen luokkalaisensa tekivät siitä suuren jutun. Ovikellon soidessa hän pongahti ylös nopeammin kuin ikinä ja huitoi TVn kiinni kaukosäätimellä, paniikissa siitä mitä tapahtuisi jos hän jäisi kiinni pornon katsomisesta, varsinkin kun hän oli tullut jälleen kutsumatta isänsä ja veljensä luo. Vetäen syvään henkeä hän nousi ja meni avaamaan oven.
Satoru tuijotti jähmettyneenä ovella seisovaa poikaa. Hän ei ollut odottanut kenenkään tulevan avaamaan. "Takeru-kun..?"
"Satoru-niisan!" Nolostuksen puna nopeasti hiipuen Takeru virnisti leveästi veljensä poikaystävälle. "Mitä sinä täällä? Ei anikikaan ole vielä kotona~"
"Tiedän." Satoru vastasi, eikä sitten osannutkaan sanoa enempää. Nuorukainen vain katsoi Yamaton pikkuveljeä ja tunsi tukahduttavan tunteen paisuvan sisällään. Jotakin kuumaa ja kosteaa valui pitkin Satorun poskea. "Voinko tulla sisään?" hän kysäisi pyyhkäistessään hajamielisesti kosteuden poskiltaan.
"Öh... Joo, tottakai..." Takeru oli vähän eksyksissä. Miten kohdella itkevää vanhempaa poikaa joka sattuu olemaan isoveljen poikaystävä. Hui, kuinka oudolta tuntui ajatella niin! Hän oli pienempänä niin tottunut siihen että Taiki olisi hänen lankonsa tulevaisuudessa. Siksi hän oli oikeastaan tällä kertaa tullutkin. Hänellä oli jotain kamalaa kerrottavaa Yamatolle. "Haluatko sinä teetä? Muuta minä en osaa tehdä!" Pikku-blondi harppoi keittiöön ja pisti vedenkeittimen päälle, ennen kuin muisti että sinne piti lisätä vettä.
"Ah, ei, ei kiitos..." Satoru mumisi ja sulki oven jäljessään tuntien itsensä eksyneeksi ja epävarmaksi. Nuorukainen lysähti istumaan sohvalle ja tuijotti osittain lasittunein silmin pikku-blondia puuhissaan. "Takeru-kun... tuntuuko sinusta joskus siltä, kuin olisit ilmaa Yamatolle? Kuin... kuin olemassaolosi ei merkitsisi hänelle mitään?"
Takeru kääntyi naurahtaen yllättyneenä, jääden nojaamaan keittiön työtasoa vasten. "Ei, kuinka niin?" Tietysti Yamatolla saattoi olla kiire, ja aina olikin, mutta tällä oli aina aikaa antaa hänelle huomiota kun hän ilmaantui paikalle, vähän ainakin. Pikkuveli-blondi kallisti päätään Yamatomaisesti. "Ignooraako Aniki sinua?"
"Ei oikeastaan. Yamato ei vain... välitä. Tai siltä se vaikuttaa." Satoru mutisi ja tuijotti lattiaa edessään. Nuorukainen tunsi kyyneleitä poskillaan, muttei jaksanut tehdä asialle mitään.
"Tietenkin välit- Tai siis..." Takeru hiljeni. Yamato oli itse joskus sanonut ettei välittänyt kenestäkään, vaikka Takeru tiesi että tämä kyllä välitti hänestä. Ja Taichista.
"Takeru, minä ja Taiki... Taiki ja minä..." Yamato makasi selällään Takerun sängyllä, kädet pään alla. "Minä luulen että minä rakastan Taikia." Nuorempi veljeksistä nosti päänsä. Ahaa, niin se oli. Niinhän sen pitikin olla. Miksei hän ollut huomannut sitä aikaisemmin?
"Entä Taichi-san?" Yamato hymyili hiljaisena ja Takeru hymyili veljelleen takaisin.
"Miksi aniki olisi sinun kanssasi ellei välittäisi?" Nuorempi blondi hymyili vähän vaivautuneesti. Hän tiesi paljon enemmän kuin Yamato halusi hänen tietävän, ja hän tiesi että oli paljon sellaista mitä hän ei vielä tiennyt. Satoru-sanistakin hän oli saanut tietää vahingossa. Mutta ei kai hänen veljensä tehnyt Sitä ihan kenen tahansa kanssa, eihän? Ei tietenkään. "Minä muistan kun aniki oli-" Takeru katkaisi puheensa vaivoin ja nielaisi loput sanat. Yamato ei halunnut puhua siitä mitä Taikin kanssa oli tapahtunut, eikä tämä halunnut kenenkään muunkaan puhuvan siitä.
"Miksi Yamato ylipäänsä on kenenkään kanssa?" Satoru vastasi häivä katkeruutta äänessään, unohtaen kenelle hän puhui. Takeru tuskin tiesi veljensä toilailuista. "Mitä Yamatosta?" Satoru vilkaisi blondia synkästi jaksamatta piristää ilmettään mihinkään muuhun kuin tunnetilaansa kuvaamaan. Satoru ei jaksanut enää kovin pitkään Yamaton välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä. Nuorukaisen teki mieli lyödä toista kasvoille ja puhua suunsa puhtaaksi, mutta hän ei koskaan saanut itseään niskasta kiinni, koska pelkäsi edelleen menettävänsä toisen, niin heiveröisesti kuin Yamato olikin sidottuna Satoruun.
"No kun Taiki-san... Tai siis kun..." Pidä suusi kiinni, Takeru. Poika saattoi nähdä isoveljen mielessään, kädet puuskassa. Pidä herran jumala suusi kiinni. "Aniki ei tykkää näyttää tunteitaan. Kai sinä sen tiedät?"
Satoru huokaisi ja pudistipäätään. "Ei todellakaan." Pää vajosi polviin. "Mutta sano suoraan, jos on jotain, mistä et voi puhua, Takeru-kun. Minä en oikeastaan pidä valehtelusta ja asioiden salailemisesta."
"Mutta kun aniki..." Eiköhän se ollut jo selvää että Takeru halusi puhua siitä. Hän ei ollut koskaan saanut puhua tästä nimenomaisesta aiheesta kenenkään kanssa. Ei edes anikin kanssa... Hän mökötti. Miksi anikin piti olla niin vaikeasti käsiteltävä?
"But aniki what?" Satoru huokaisi uudemman kerran ja käänsi päätään nähdäkseen miniatyyriversion hänen Yamatostaan.
Takeru räpäytti silmiään, mutta kohautti sitten olkiaan hienoisesti. Aniki oli sanonut että Satoru-kun lipsahti välillä puhumaan englantia huomaamattaan. Voisi olla tekemättä sitä hänen kanssaan, ei hän ihan niin hyvä englannissa ollut. "Anou.. Satoru-niisan... Miten paljon sinä pidät anikista?"
Satoru tuijotti jonnekin Takerun ohi. "Wakannai.." tuo mumisi hiljaa enemmän itselleen kuin puhetoverilleen. "More..." Satoru vaikeni hetkeksi ja näytti täysin unohtaneen Takerun läsnäolon. "...too much." nuorukainen viimein päätti oman lauseensa, hyvin hyvin hiljaa ja pehmeällä äänellä.
"Mou... Satoru-niisan... Sinä et ole yhtään sen helpommin ymmärrettävä kuin anikikaan..." Pikkublondi istui alas Satorun viereen ja nojasi pään käsiinsä. "Anou... Miten paljon sinä tiedät anikista ja... tuota... Taiki-sanista?" Hän saattoi tietenkin olla tekemässä virhettä, mutta riskejä piti ottaa, ja tässä vaiheessa aniki tuskin satuttaisi itseään yhtään enempää kuin ennenkään. Toivottavasti. Aniki ei itse koskaan ottaisi tätä riskiä jos se oli tästä kiinni.
"Taikista?" Satoru katseli Takerua ja pudisti päätään. "En mitään."
Eh? Ei edes jotain? Baka-aniki! Takeru nappasi olohuoneen pöydän keskellä nököttävän lompakon. Aniki oli jättänyt sen kotiin jostain syystä. Tämä oli yksi niistä asioista jonka Takeru tiesi, mutta aniki ei tiennyt hänen tietävän. Lompakon setelitaskussa oli valokuva ruskeahiuksisesta pojasta jonka hiuksia kampa ei ollut uskaltanut edes lähestyä. "Tuo on anikin poikaystävä. Tai siis ex-poikaystävä. Ennen Satoru-niisania." Ja Taiki hymyili leveästi.
Satoru katseli kuvaa hiljaa. "...Taichi?" nuorukainen kysyi hiljaa, muttei tehnyt elettäkään tarttuakseen kuvaan katsoakseen sitä lähemmin. Hänen ei tarvinnut. Satorulla oli paha aavistus, eikä tuo hymy muuttaisi mitenkään sitä, mitä Takeru kertoisi.
"Um, minä en tiedä mistä minä aloittaisin..." Takeru punastui vähäsen. Hän ei ollut kovin hyvä selittämään asioita. Ei niin kuin aniki joka oli aina saanut kymppejä esitelmistä.
"Aloita alusta." Satoru hymähti kuivasti ja kääntyi tuijottelemaan eteensä. Hän ei halunnut nähdä tuota hymyä.
"Maa... Alusta..." Vauvansiniset silmät katsoivat kaukaisuuteen. "Taiki-san oli huipputyyppi. Se oli mukana heti alusta lähtien. Tosin silloin alussa se riiteli jatkuvasti anikin kanssa. Se oli kuumapäinen ja aniki ei säästänyt sitä sarkasmiltaan. Niitten tappelut meni aina siihen että ne sai repiä irti toisistaan. Jossain vaiheessa se meni siihen että aina kun minä menin anikin luo, niin Taiki-sankin oli siellä. Niillä oli joku sellainen juttu. Meillä oli tosi kivaa." Takeru meni hiljaiseksi ja mietti mitä sanoisi seuraavaksi...
Satoru ei sanonut mitään, antoi toisen rauhassa kertoa. Nuorukainen yritti ajaa mielestään sinne hitaasti hiipivää mustasukkaisuutta. Taiki ei ollut täällä nyt.
"Minä en tiedä milloin tarkalleen ne alkoi seurustelemaan. Aniki vain kertoi minulle yksi ilta että se rakasti Taiki-sania. Kyllä ne olivat varmaan seurustelleet jo ennen sitäkin.. Vähän sen jälkeen kun aniki aloitti yläasteen. Minä olin 9 tai 10. Ja sen jälkeen ne oli tosi avoimia siitä. En minä tiedä mitä sitten äkkiä tapahtui, kun ne olivat niin onnellisia. Kai sillä oli jotain tekemistä sen kanssa että aniki oli avoimesti homo kun taas Taiki-san ei ollut ihan avoimesti ulkona kaapista, mutta anikin bändi alkoi menestyä tosissaan ja äkkiä Taiki-san alkoi riidellä Yeriko-sanin kanssa siitä mitä aniki sai ja ei saanut tehdä."
Satoru vilkaisi Takerua lausumatta epäilyksiään ääneen. Poika ei tainnut tuntea sanan "mustasukkaisuus" tarkoitusta.
"Sitten niillä meni räiskyvästi poikki yksi ilta. Aniki ei koskaan kertonut että mitä kävi, mutta minä luulen että sillä on jotain tekemistä Yeriko-sanin kanssa. Kun Yeriko-sankin tykkäsi anikista. Anikin bändi perui kolme konserttia sen takia ettei aniki voinut esiintyä siinä tilassa missä se oli. Se ei ollut yhtään kivaa. Me oltiin kaikki Taiki-sanin kimpussa siitä, mutta Taiki-san oli ihan samassa kunnossa kuin anikikin oli. Ja sitten Taiki-san teki jotain ihan kamalaa. Aniki joutui sairaalaan sen takia. Ei kukaan koskaan kertonut minulle mitä se teki, mutta en minäkään nyt ihan niin naiivi ole..." Ei, tämä oli väärin. Ei hän saanut kertoa tästä. Mitä hän oli oikein ajatellut? Vain muisto siitä miltä aniki oli näyttänyt sairaalassa sattui niin että kyyneleet lähtivät valumaan poskia pitkin.
Satoru nousi hiljalleen ja asteli Takerun vierelle. Jos hänellä ei olisi ollut ollut isoveljeä,Satoru ei todellakaan olisi tiennyt mitä tehdä. Vanhasta muistista nuorukainen sipaisi lempeästi kyyneleet Takerun poskilta ja kietoi edelleen vaitonaisena kätensä pojan ympärille.
Takeru hautasi päänsä vanhemman pojan paitaan. "Okaasan to Otoosan... Meistä oli vihdoinkin tullut taas perhe.. Ja kun aniki sanoi ettei se tiennyt kuka sille oli tehnyt pahaa, niin otoosan vei sen mukanaan kun se sai ylennyksen. Ne ajatteli että anikille olisi parempi jos sen ei tarvitsisi heilua niillä kulmilla enää." Ja sen jälkeen isä ja äiti olivat päättäneet, että oli parempi että he asuivat erillään ja tapasivat toisiaan perheenä ja muutenkin. Kun äidin työpaikka oli vieläkin Odaibassa ja isän työpaikka oli nyt täällä, Roppongissa.
"Demo saa...Ehkä Yamaton on parempi täällä." Satoru painoi päänsä toisen päätä vasten. "Minun ainakin on."
"Mutta tänne on niin pitkä matka..." Takeru huokaisi. "Minulta menee aina puolet viikkorahasta tännetuloon... Eikä anikikaan halua minun tulevan tänne, mutta aniki ei tule sinnekään."
"Joskus, Takeru, anikin elämässä tapahtuu sellaista, mistä hän ei halua sinun tietävän, jottei satuttaisi sinua. Ehkä se on syy, miksei hän halua sinua tänne." Satoru vastasi lempeästi, silitellen pojan hiuksia. "Olen kuitenkin varma, että Yamato arvostaa sinun uhrauksiasi."
"Saa luvan arvostaa..." pikkublondi murahti. Ensimmäinen asia mikä hänen silmiinsä osui hänen nostaessaan päänsä oli seinäkello. "Ääk! Pitää mennä!" Hän pomppasi seisomaan ja viuhahti eteiseen. Aniki oli sanonut puhelimessa tulevansa näihin aikoihin, eikä hän ainakaan halunnut olla se joka selitti anikille miksi hän oli sittenkin mennyt puhumaan Satoru-kunille Siitä aiheesta.
Satoru tuli Takerun perässä eteiseen. "Ano... Takeru-kun."
"Hai?" Takeru oli jo saanut lenkkarit jalkaansa ja oli vetämässä takkia päälleen.
"Arigatou." Satoru pörötti Takerun hiuksia.
"Dozo dozo~" Ovi sulkeutui miniblondin takana.
Satoru huokaisi ja löi sitten ovea turhautuneena. "Yamato no baka!" Sitten hartiat lysähtivät ja nuorukainen veti syvään henkeä. Yksi, kaksi, kolme... Hiukan rauhoituttuaan tuo otti muutaman askeleen taaksepäin ja istui lattialle kasvot ovea kohden, nojaten johonkin. Yamato tulisi ennen pitkää kotiin.
Vanhempi blondi tulikin kotiin. Mutta vasta pitkän ajan päästä, joka lähenteli tuntia. Hän huokaisi avatessaan oven. Jälleen kerran yksi tylsä yksinäinen ilta. Hän ei ensin edes nähnyt Satorua siinä lattialla.
Satoru pysyi vaiti ja odotti toisen huomaavan hänet. Nuorukaisella ei ollut mitään aikomusta ilmaista läsnäoloaan, Yamato saisi aivan itse päätellä, ettei ollutkaan yksin.
Ah, valot olivatkin päällä. Oliko isä käynyt kotona päivällä? Oli varmaan ihan hyvä että hän oli ollut koulussa tänään. Paitsi ettei hänen isänsä koskaan tehnyt yllätysvisiittejä kotiin... Ehkä- Ai niin, Takeru oli käynyt täällä. Tämähän oli soittanutkin hänelle aikaisemmin. Oliko hän niin väsynyt ettei muistanut sellaista? Meni tosiaan hetki ennen kuin hän huomasi ettei ollut aivan niin yksin kuin oli ajatellut. Pieni, lähes huomaamaton hymy liikutti hänen huuliaan. "Eikö sinun pitänyt mennä töihin tänään?"
"Piti." Satoru vilkaisi kelloa. "Vuoroni loppuu tuossa tunnin kuluttua." Muuta nuorukaisesta ei saanut irti. Edes katse ei kääntynyt blondin suuntaan, vaan tuijotti edelleen tyhjää edessään. Miksi hän teki tällaista Yamaton takia? Satoru ei itsekään ymmärtänyt itseään, mutta sen hän tiesi, että blondi ei pääsisi tästä helpolla. Satoru ei aikonut vain antaa olla, ei enää. Hän ei pystynyt siihen enää.
Oli asioita joita edes Yamato - mestari asioiden jättämisessä omaan arvoonsa kun olikin - ei voinut jättää huomaamatta. Vaivaantunut hiljaisuus Satorun seurassa oli yksi niistä. Hän ei pitänyt kohtauksista eikä suurista draamoista omassa elämässään, joten hän yritti olla kuin hiljaisuutta ei olisikaan, rauhallisesti ottaen takin yltään ja kumartuen sitten avaamaan soljet pitkävartisista maihareistaan. Satorun ohi hän ei kuitenkaan enää päässyt. "Miten minusta tuntuu että tämä on jotain vakavaa?" Hän päätyi kohottamaan kulmiaan pojalle, joka ei yleensä järjestänyt hänelle epämiellyttäviä tilanteita.
Satoru vain viittasi viereensä vaikuttamatta mitenkään käskevältä, lähinnä kuin todeten, että siinä oli paikka vapaana, jos kiinnosti. Suutaan nuorukainen ei avannut, sillä hän ei tiennyt, miten olisi aloittanut.
Yamato vain huokaisi syvään ja istahti toisen viereen. "Kira-kun, minä en osaa lukea ajatuksia."
"Tiedän." Satoru oli vielä hetken aikaa hiljaa, tuijottaen eteensä eikä suinkaan Yamatoon. "You remember the case when the music teacher was caught from abusing his students?" Nuorukainen kysyi hiljaa, tällä kertaa täysin tietoisesti englanniksi. Yamato ymmärtäisi häntä. Yamato ymmärsi aina.
"Few years ago," Yamato myönsi. Hän muisti äitinsä olleen kauhuissaan. Tämä oli kuulustellut Takerua tämän miesopettajista, muttei koskaan häntä. Ei tietenkään Yamatoa. "In that boys' boarding school."
"Yeah." Satoru vaikeni taas hetkeksi. Sitten hän sulki silmänsä hetkeksi. "I was one of them." nuorukainen totesi sitten karusti, hiljaisella äänellä katsomatta Yamatoon.
Yamato ei sanonut mitään hetkeen. Hän vain nyökkäsi ymmärtäneensä. Hän ymmärsi muutakin - jotain oli muuttunut. Satoru ei kertonut tällaisia asioita. Yamato ei ollut koskaan edes olettanut tämän kertovan hänelle mitään. Joten jos Satoru kertoi, se tarkoitti että tämä oli jotenkin saanut tietää hänestä. Yamato huokaisi. "My boyfriend raped me." Pieni tauko. "But you knew that." Se ei ollut kysymys.
"Takeru came by." Muuta Satoru ei sanonut. Hiljaisuus laskeutui.
"I should kill that little bastard," Yamato huokaisi, mutta sanat tulivat ulos kevyemmin, hellemmin, kuin hän oli tarkoittanut. Hän oli pelkkää puhetta, näytti siltä. Takeru oli yksi niistä ihmisistä joita hän suojeli kaikella mitä hänellä oli - ei sellaista tärkeää ihmistä tapettu.
"We both know you don't mean that." Satoru vastasi edelleen hiljaisen vakavalla äänellä, tuntematta vieläkään oloaan mukavaksi.
Epämukavuus ei ollut vain Satorun ongelma. "I guess." He olivat jälleen hiljaa.
"Hey, Yamato." Satoru sanoi viimein pitkän ajan kuluttua.
"Nani?" Blondi huokaisi jälleen ja kuin itsestään hänen päänsä kallistui sivulle päätyen lopulta toisen pojan olkapäälle.
Satoru empi vielä hetken, mutta suuteli sitten Yamatoaan pitkään. Huulten erotessa nuorukainen kuiskasi toisen korvaan: "Look only at me" vaativalla äänellä.
Nuolaisten kevyesti huuliaan Yamato antoi katseensa laskeutua käsiinsä, joista toisella hän lopulta otti kiinni Satorun kädestä, hieman hämmentyneenä siitä kuinka luonnollisesti heidän sormensa lomittuivat toisiinsa. Hän nosti katseensa vihdoin kohtaamaan silmät jotka tuntuivat vaativan häneltä joka kerta heidän tavatessaan enemmän. Hän hymyili hellästi. "I'm looking." Ja hän suuteli poikaystäväänsä, pitkään, kuin ei lainkaan haluaisi vetäytyä pois. Eikä hän halunnutkaan.
Satoru kietoi kätensä Yamaton ympärille eikä suin surminkaan aikonut päästää irti vastatessaan poikaystävänsä suudelmaan.