Pelastakaa Minut! T. Aiji

[ihmesusi]

Perin ensimmäisen vuoden aikana Gene X:n elämään kuuluu monia fanien aiheuttamia ongelmia. Stalkkereita, spykopaattisia jahtaajia ja ajattelemattomia faneja riittää. Aijilla varsinkin on stalkkerien kanssa suuria ongelmia. Vuoden ajan esiintynyt pretty boi kokee traumaattisen kidnappaamisen tässä lokissa. Tai oikeastaan, tulee pelastetuksi.

Leffoissa, poika tiesi, ei koskaan näytetty kidnapattua kunnes vasta tämän löytyessä. Mikään uutislehti ei koskaan käsitellyt kidnapatun oloja niinä hetkinä, kun tämä oli kahden kidnappaajansa kanssa, tai yksin, kuten nyt. Kukaan ei ollut koskaan kertonut pojalle, että tyhjyys ujuttautuisi hänen ajatuksiinsa, kuinka seinät, jotka hän tunsi pimeässäkin, tuntuivat tulevan lähemmäs, musertaen hänet. Hän ei nähnyt mitään. Hän ei kuullut mitään, paitsi oman katkonaisen hengityksensä. Hän ei yrittänyt enää liikkua. Välittäminen oli alkanut liueta todellisuuden myötä. Minkä todellisuuden? Oliko olemassa mitään muuta kuin tämä? Tuntui kuin hän olisi ollut tässä todella, todella pitkän ajan, kädet kahlittuina, jalat kahlittuina kuin keskiaikainen vanki vankityrmässä. Sen hän oli nähnyt elokuvissa. Häntä ei oltu ripustettu seinälle tosin. Hän vain makasi tässä. Hän oli maannut tässä siitä lähtien kun tyttö oli syöttänyt häntä viimeksi.

Pojan ei ollut nälkä, joten hän oletti, ettei edellisestä kohtaamisesta ollut kovin pitkä aika. Tai ehkei hänen ollut nälkä, koska hänen sielunsa oli jo kauan sitten jättänyt ruumiinsa tässä pimeässä helvetissä. Hän tiesi kaipaavansa aina silloin tällöin. Hymyjä, pettyneitä katseita, ymmärtämättömiä katseita, ylimielisiä katseita, sanoja sanoja sanoja… Ainoat sanat, jotka hän kuuli enää, olivat ”Minä rakastan sinua. Ole täällä kanssani aina. Niin kuin lupasit siinä laulussa.” Poika ei muistanut mistä laulusta tyttö puhui, mutta hän ei tapellut kahleitaan vastaan nyt. Hän oli yrittänyt tavoittaa tytön tunteet puhumalla, mutta tämä ei kuullut häntä. ehkä tyttöä ei ollutkaan. Niin, ehkä tämä oli kaikki jokin välivaihe. Jos se oli niin, poika halusi sen jo loppuvan. Oikeassa maailmassa ei ollut ketään joka jäisi kaipaamaan häntä, joten hän halusi nyt mennä siihen helvettiin josta puhuttiin kirjoissa, tämän tyhjän, pimeän paikan sijasta. Metalli, vai oliko se sittenkin rautaa? painoi hänen väsyneitä jäseniään. Hänen jalkojensa takana oli seinä, samoin selkänsä takana. Hän tiesi paenneensa nurkkaan jossain vaiheessa.

Kukaan ei satuttanut häntä. Häntä ei lyöty, eikä raiskattu, eikä mitään, mitä joskus lehdissä sanottiin tapahtuneen. Tyttö koski häneen muttei tehnyt mitään - sellaista. Poika toivoi että tämä sortuisi väkivaltaan, kertoisi mitä häneltä odotettiin, antaisi hänelle jonkin Syyn! Muun kuin: ”Minä rakastan sinua. En anna kenenkään muun nähdä sinua. Älä huoli, minä pidän sinusta huolta aina.”

Näin tytön herkkä kosketus tuntui intiimimmältä kuin mikään väkivalta jota mies olisi voinut hänen ruumiilleen tuottaa. Poika pelkäsi tyttöä. Hän pelkäsi ihan kamalasti. Hän ei tiennyt mikä tätä vaivasi. Hän ei tiennyt miksi pelkäsi niin järjettömästi yksinkertaisia kosketuksia, lempeää ruokaa antavaa kättä…

Jos hän olisi halunnut, hän olisi voinut nousta istumaan. Mutta käsiään ja jalkojaan hänen oli vaikea nostaa. Kahleet painoivat…

Poika makasi hiljaa paikoillaan, ja toivoi todellisuuden pilkahdusta. Hän toivoi jotain todistetta siitä, että tyttö oli todellinen. Että tämä asui vanhempiensa talossa. Että tämän vanhemmat tulisivat ja löytäisivät hänet, ja että tytön isä hakkaisi hengiltä vieraan alastoman pojan, jonka löysi kahlehdittuna kellariinsa. Kellarissa ei ollut mitään muuta. Hän oli nähnyt niinä hetkinä kun tyttö antoi valon pyyhkiä seiniä ja lattiaa ja mahdottoman korkeaa kattoa, jonne portaat hävisivät. Valo koski hänen herkkiä silmiään. Valo pelotti häntä, koska se merkitsi, että huoneessa oli joku muu hänen lisäkseen.

Tai ehkä huoneessa oli joku muu koko ajan, eikä hän tiennyt. Ehkä tyttö oli siellä ja katsoi häntä ja nautti hänen luulostaan, että oli yksin. Ehkä hänen hengityksensä ääni peitti alleen hiljaisemman hengityksen, ja ehkä… Pojan silmät rävähtivät auki, mustuus oli sama kuin hetki sitten. Hän pidätti hengitystään. Oliko hän nukahtanut? Oliko hän edelleen hereillä, kuten hän oli ollut jo niin pitkään kuin vain muisti?

Poika raahasi jalkansa eteenpäin lattialla, metalli, vai oliko se rautaa? kirskahti lattiaa vasten, kuuluen mahdottoman terävänä hänen korviinsa. Polvet koukistuivat ja koskettivat rintaa kirskunnan säestämänä. Hiljainen valitus kaikui pimeässä tilassa. Jäsenten kipu kertoi hänen yhä olevan elossa. Se oli todellista.

Vai oliko sittenkään?

---

Aijin kadottua, kaikki oli mennyt sekaisin. Päiviä kului ja kului. Niitä ei enää laskettu 24 tunnin jälkeen. Etsiminen oli turhauttavaa. Mutta kaikkein turhautunein ja hajalle mennyt oli loppujen lopuksi Jin-Ho, Daichi huomioi. Poika oli hiljennyt hiljenemistään, ja viettänyt pitkiäkin aikoja Aijin huoneistossa, Aijin usein vierailemissa paikoissa.

Joten kun yksi aamupäivä Jin-Hon astuessa sisään heidän yksityiselle studiohuoneelleen, kajahti erittäin epäuskoinen älähdys, joka pystyi kuulumaan vain Takayalle. Korealainen oli likainen, näytti kuin olisi kylpenyt roskakasassa. Ja niin tämä oli tehnyt.

Käsissään Jin-Holla oli vino pino repiytyneitä papereita, ruusun terälehtiä, silputtuja valokuvia ja lisää paperinpalasia. Daichi otti hellästi pojan tiukasta otteesta, rystyset paistoivat valkoisina läpi tämän ihosta, tämän tuodut tavarat, asetti ne läheiselle pöydälle ja ohjasi Jin-Hon siistiytymään suihkuun.

Jin-Ho oli väsynyt. Joka ikinen lihas pojan kehossa oli jäykistynyt, eikä tämä ollut hymyillyt Aijin katoamisen jälkeen. Daichi epäili unenkin jääneen minimiin.

Huolehdittuaan Jin-Hon kuntoon, he palasivat muiden luo, missä jo Jin-Hon tuliaisia tutkittiin mielenkiinnolla.

Yukimin löytäminen istumasta pöydältä, ei enää tässä vaiheessa Gene X:n uraa ollut ihmeellistä. Pituuskompleksista kärsivä poika löytyi usein korkeista paikoista, ellei tämä sitten häpeissään piiloutunut vaatekaappeihin. Nyt poika istui hartiat ja pää keskittyneessä lysyssä ja koosti revityistä kuvista kokonaisia. Hänellä oli yksi jo kokonaan valmiina, ja kolme- ei, neljä muuta valmistumassa pikkuhiljaa.

Takaya sen sijaan koosti papereista kirjeitä, ja yritti etsiä jotain niistä lapuista jotka oli vain rypistetty. Se, mitä hän oli lukenut, sai hänen komeat pojan kasvonsa vakaviksi, ja rypyt syvenemään pojan kulmien välissä. Pussit, jotka huolellisen nukkumisen yrittämisestä huolimatta olivat syvenneet päivä päivältä, vaikuttivat erityisen tummilta hänen asennossaan. Väsynyt poika yritti rauhalliseen, järkevään tapaansa saada selville kaiken minkä saattoi, mutta vaikutti kuin tämäkään stalkkeri ei olisi kirjoittanut osoitetta viestiensä perään.

Mikä pahinta, kirjeiden määrää katsoen, Aijin ahdistelu oli jatkunut pitkään. Takaya oli Tiennyt jonkin olevan pielessä! Aiji oli paennut Kotori-sanin luo kaikista ihmisistä! Mutta edes hänen julkkis-isoveljensä ei osannut auttaa heitä. Takayaa harmitti, että hän oli onnistunut soitolla huolestuttamaan tämän. Nyt tämä soitti päivittäin ja tiedusteli väliaikatietoja, joita Takayalla ei ollut antaa. Lehdistö halusi tietää, mitä oli tapahtunut, miksi Hazama Aiji oli vältteli julkisuutta äkillisesti, vaikka Takaya oli yrittänyt kaikkensa saada tilanteen näyttämään normaalilta ja jakaa heidän julkisuusesiintymisensä jäljellä olevien jäsenten kesken. Ja nyt Jin-Hokaan ei kyennyt julkisuuteen. Takaya ei olisi päästänyt tätä vaikka tämä olisi pyytänytkin.

Kun Takaya saisi käsiinsä sen joka oli kaiken tämän takana, puhuttelu olisi hellin minkä tämä saisi osakseen. Se kaikki tietysti riippui siitä, missä kunnossa he Aijin löytäisivät. Löytäisivätkö he pojan edes hengissä. Oli siunaus, että Takayan selväjärkisyys ulottui jopa hänen nousevan paniikkinsa läpi, tai hän olisi ehkä potkinut itseään siitä, että oli tuonut Aijin showbisnekseen, ja altistanut tämän kaikelle, mitä tämä oli joutunut kestämään. Palasista koostuva kirje oli jälleen vain uusi tervehdys. Rakkaudenosoitus. Takaya pyyhkäisi palaset turhautuneena lattialle, kunnes huokaisi, ja kumartui keräämään ne taas. Jos hän menetti päänsä, Aijin löytymisen mahdollisuudet pienenisivät entisestään.

Daichi istutti Jin-Hon pöydän ääreen, tietäen, että tämä halusi olla läsnä. Hän sitten vilkaisi Yukimin valmistunutta kuvaa ja kurtisti kulmiaan. Se oli jotenkin tutun oloinen. Hän kiinnitti kuitenkin huomionsa lukuisiin kirjeisiin ja viesteihin. Rakkaudentunnustuksia. Tervehdyksiä. Kirjeitä.

En halua kenenkään näkevän sinua. Olet minun. Niinhän laulussasikin minulle kerroit.

Sairasta.

Kaikki oli koneella kirjoitettuja. Daichi vilkaisi Jin-Hota, joka oli siirtynyt auttamaan Yukimia kuvien kanssa, ja jälleen tuttua kuvaa. Hän oli nähnyt sen jos- ''Faniforum!'' Daichi huudahti ja sai Jin-Hon hyppäämään metrin ilmaan.

''Olen nähnyt tuon kuvan faniforumilla!'' Kuvassa oli Aiji, arvatenkin, juomassa vettä pullosta heidän edellisen konserttinsa backstagella, lähellä pukuhuonetta. Myös Takaya ja Daichi oli vangittu kuvaan, heidän meikkejään korjattiin.

Daichin käsissä ollut rypistynyt paperi oli puoliksi auki ja Daichi näki sen sisällä olevan tuhruinen ja rypistynyt negatiivi. Kidnappaaja oli siis joku, jolla oli pääsy konsertin backstagelle - kyseiseen konserttiin ei ollut BS-lippuja myynnissä, joku, joka oli ollut kuvausetäisyy- Hiuksesi ovat ihanat, niin puhtaat ja silkkiset. Ihosi pehmeys ajaa minut hulluksi.

''Joku maskeeraajista?!''

Takaya räpäytti silmiään ja siirtyi lähemmäs Daichia. Olka olkaa vasten hän katsoi mistä tämä oli saanut sen päähänsä. Poika räpäytti uudestaan silmiään ja työnsi sormet tukkansa läpi. Hänenkin hiuksensa olivat ihanat ja pehmeät, tytön hyvä mies-sensori oli selvästikin epäkunnossa. Ei niin, että obsessoituneet psykot olivat Takayan tyyppiä, tai mitään. ”Maa, saatat olla oikeassa. Otan yhteyttä managementiin ja kyselen vähän.” Takaya työntyi seisomaan väsyneesti, mutta uusi valo silmissään. Jos Daichi oli oikeassa, heillä oli vihdoin johtolanka!

Hän jätti huoneen ja otti kännykkänsä esiin. Poika olisi puhunut huoneessa, mutta hän ei osannut keskittyä toisten toiveikkaiden katseiden alla.

”Harmi”, Yukimi mutisi itsekseen, katsellen juuri kokoamaansa kuvaa, ”tää omp tosi hyvä kuva Aiji-kunista, mut somp iha revitty.” Hän ei katsonut kumpaakaan muista huoneeseen jääneistä. Hän ei osannut. Hän oli niin huolissaan koko ajan. Ei Yukimi osannut olla, kun dynamiikasta puuttui niinkin tärkeä osa kuin Aijin kylmät kommentit. Hän katsoi mieluummin muita kokoamiaan kuvia, ja mietti miksi Aiji näytti niissä kaikissa eristetyltä, yksinäiseltä. Todellinen Aiji ei ollut sellainen. Eihän?

Daichi muisteli konserttia. Heillä oli ollut muutama nuorempi, aloittelevia maskeeraajia seuraamassa ja opettelemassa alasta paikalla harjoittelijoina. Jos joku heistä oli lähtenyt? Kidnappaaja käytti nuoria sanoja, nuoremman sukupolven. Siksi tämä ei voinut olla seniori maskeeraaja.

Liian vähän kanjeja.

''Hän on niin kuin minä,'' Jin-Ho sanoi hiljaa. ''Haluta Aiji täysin itselleen, piilottaa, omistaa...'' Jin-Ho katsoi kuvaa Aijista ikkunan läpi. Huulille oli nostettu OPF, paita roikkui blondin sormissa, löysät collegeverkkarit juuri ja juuri pysyivät lantiolla. Huoneessa ei ollut valoja.

''Et ole kuin kidnappaaja, Jin-Ho,'' Daichi sanoi vakavana, äänensävy kielsi vastaväitteet.

”Mm! Jin-Ho-kun omp hyvä immein”, Yukimi sanoi myös. Hän keskittyi loppuihin palasiin ja liikutteli niitä, katsellen värejä ja palasien reunoja ja vertasi niitä toisiinsa, ennen kuin yhdisteli niitä taitavasti. Ikuto piti palapeleistä, joten oli vain luonnollista, että Yukimi oli myös tottunut niiden kokoamiseen. ”Jin-Ho-kun rakastaap Aiji-kunii. Men tiä, muttemp usko ettää immein oikeast välittää Aiji-kunist. Kuink pitkää meilt men oppii tunteen Aiji-kun? Ja Jin-Ho-kun omp tuntennu Aiji-kunin pitempää kui meist ykskään. Omp eri juttu rakastaap kuvaa kui immeist, vai kui?”

”Hontou?! Miksei tästä ole ilmoitettu kenellekään aikaisemmin?” Takayan kädet puristuivat nyrkkiin, toinen puhelimen ympärillä ja toinen omillaan. Rystyset tärisivät valkoisina. Väsynyt poika lysähti seinää vasten ja huokaisi syvään. ”Onko minun mahdollista saada Komori-sanin osoitetiedot? Entä puhelinnumero? En muuten nyt halua, että tästä tulee mitään yleistä lynkkausta tai mitään. Kunhan vain tarkistamme mitä on meneillään. Kyllä. Kyllä. Kiitos. Kuulemiin.”

Takaya hengitti syvään, väristen. Unettomat yöt painoivat raskaina hänen olkapäillään, samoin kuin haastattelut ja esiintymiset, joihin hän oli osallistunut huolesta soikeana. Hän mietti, oliko tämä mitä kutsuttiin Aikuistumiseksi? Kännykkä piippasi viesin tullessa ja hän avasi osoitetiedot, jotka oli juuri saanut. Komori Mao-san, 19-vuotias. Oli tunnettu tosi asia, että tämä seurasi Aijia ja halusi aina olla se joka hoiti blondin meikkaamisen ollessaan paikalla. Takaya yritti saada päähänsä naisen kasvoja, muttei onnistunut siinä. Hänen tuli olla varovaisempi. Hänen tuli venyä vieläkin pidemmälle, jos halusi turvata bändinsä ja sen jäsenet.

Hän oli ajatellut koko viikon, ja oikeastaan jo Edellisen välikohtauksen aikana, ettei ollut hyvä, että he asuivat kaikki erillään tällä tavalla. Yksinään, turvattomina. Hengitettyään vielä kerran syvään, Takaya suoristautui ja palasi huoneeseen. ”Minulla on osoite. Menen tarkistamaan sen.” Oli varmasti parasta jättää Jin-Ho ulkopuolelle. Tämä oli niin heikossa ja emotionaalisessa tilassa, ettei Takaya halunnut vaarantaa mitään. Jos he olivat väärässä, ja vieläkin vähemmän jos he olivat iskeneet kultasuoneen. ”Jääkää te tänne, jos käy niin, että se idiootti tulee takaisin omillaan.”

''Minä tulen myös, Takaya,'' Daichi sanoi heti, painaen tosin käden Jin-Hon olkapäälle, Jää.

''Yuki, Jin, pitäkää paikka pystyssä.''

Ja he olivat ovesta ulkona. Ehkä he vihdoin löytäisivät Jotain!

”Maa, sinun ei tarvitse tulla”, Takaya kommentoi poikien kävellessä autolle, jonka Takaya oli soittanut itselleen, ”kyllä minä yhden tytön hoitelen vaikka yhdellä kädellä jos niikseen tulee.” Lempeä tuulenvire tervehti heitä ja liikutti kalpean pojan hopeisia hiuksia, kunnes Takaya asetti hatun päähänsä ja työnsi aurinkolasit silmilleen. Ei ollut hyvä asia jos heidät tunnistettiin. Jostain syystä, he olivat keränneet hyvän suosion lisäksi negatiivista, melkein fanaattista suosiota faneiltaan. Heitä oli jopa kertaalleen ajettu takaa matkalla keikalta takaisin studioille. Todellakin vastuutonta käyttäytymistä.

”Yukimi ei osaa pidätellä Jin-Hota”, hän julisti yksinkertaisen totuuden, ”ja tiedät, että Yukimin myötätunto Jin-Hota kohtaan ei tunne rajoja, toisin kuin meidän järkevien. Lopultakin järkevintä olisi ilmoittaa osoite heille erikseen, etteivät he hajoa keskenään odottaessaan ja lähde turhaan juoksemaan ympäriinsä.” Poika kumartui ja livahti autoon. ”Olet huolissasi Aijista, mutta luuletko Aijin haluavan että nuo kaksi hajoavat hänen poissa ollessaan? Jäisit pitämään heidät koossa. Ilmoitan kun tiedän paremmin.”

Daichi myös istuutui autoon, välittämättä Takayan sanoista. ''Jin-Ho on jo niin hajalla kuin olla voi. Kenelle luulet hänen soittaneen öisin kun paniikki nousi?'' Daichi kysyi, odottamatta kuitenkaan vastausta.

''Annat myös liian vähän krediittiä Yukille. Jos tilanne sitä vaatii, hän on erittäin kykenevä pitämään Jin-Hon aisoissa,'' Daichi jatkoi. Hän jätti sanomatta, että suurin syy hänen mukaan lähtöönsä oli kidnappaaja. Takaya saattoi sanoa pärjäävänsä - Daichi ei voinut tietää uskoiko tämä sen myös - mutta tosiasia on, että yksin Takayalle kävisi mitä luultavimmin huonosti.

Takaya huokaisi syvään ja päätti antaa olla. Hänellä ei ollut voimia tapella tässä vaiheessa tällaisista pikkuasioista. Hän avasi suunsa kertoakseen kuljettajalle mihin ajaa, kun ikkunaan koputettiin. Hän katsoi ylös ja näki Yukimin, joka piti Jin-Hota tiukasti kädestä. Takaya puri hammasta ja rullasi ikkunan auki. ”Mitä nyt vielä? Minähän sanoin, että-”

”Me tullaamp mukaa!” Yukimi ilmoitti äänellä joka ei ottanut eitä kuullakseenkaan. ”Mei olla tiellä, ja omp paremp jos me ollaamp kaik paikalla, vai kui? Aiji-kun omp ollut iha yksin koko aja. Kaks viikkoo, Takaya-kun! Me tullaamp mukaa!”

Ryhmän johtaja loi tuiman katseen takapenkille Daichiin, kuin kaikki olisi tämän vika, ja kurotti sitten avaamaan takapenkin toisen oven pojille. ”Te ette tule sisälle kun me pääsemme perille. Ymmärrättekö? Minä en tahdo Minkäänlaisia välikohtauksia!”

”Teehee~” Yukimi työnsi Jin-Hon ensin autoon ja tuli sitten itse tämän perässä. ”Hyv omp!”

Jin-Ho oli hiljaa koko matkan, väännellen käsiään. Miksi hän oli antanut Yukimin suostutella hänet mukaan? Ei Aiji häntä halunnut nähdä! Hänhän oli kuin se tyttö, sairas pervo, joka ei muuta halunnut kuin pitää Aijin itsellään...

Automatka ylipäätänsäkin oli hiljainen. Ja nopea. Liian nopea. Jin-Ho katsoi Daichin ja Takayan nousevan autosta. Sinne menivät. Mitä nyt?

Yukimin kynnet painuivat hänen kämmeneensä siinä kädessä mikä ei pitänyt jatkuvaa kontaktia Jin-Hohon. Yukimi rakasti ystäviään ihan hurjasti, ja hänestä oli kamalaa nähdä kaikki tavalla tai toisella hajalla. Takayakin, vanhempi poika ei huijannut häntä lainkaan terävillä sanoillaan ja komentavilla katseillaan. Takaya oli väsynyt, eikä Yukimi voinut päästä tätä ja Daichia kahden paikkaan missä asui mahdollinen hullu psykopaatti. ”Jos son katkonnu yhenkii hiukse Aiji-kunin pääst”, porukan pienin murisi.

Talo oli synkkä ja pimeä, kuten talot trillerielokuvissa yleensäkin. Se oli suorastaan luotaantyöntävä, huolimatta siitä, että se oli suuri ja hyvin hoidettu. Ehkä Takaya antoi tunnelman vaikuttaa itseensä liikaa, tai sitten talo itse yritti kertoa hänelle jotain.

Takaya pamautti oven kiinni ja varoitti kuljettajaa etukäteen. Hän veti syvään raikasta ilmaa ja lähti sen suuremmitta seremonioitta kulkemaan kohti taloa. Daichi vanavedessään. Poika halusi sanoa toiselle jotain, mutta tulkitsi sen yhtä turhaksi kuin aiemminkin. Daichi oli päättänyt olla tässä mukana. ”No?” hän pysähtyi ovella, ”soitammeko kelloa vai rynnimmekö sisään etsimään? Ei näytä, että täällä asuisi kukaan.”

''Kokeillaan soittaa kelloa,'' Daichi sanoi ja pimpotti. Ei mitään. Hän pimpotti uudelleen vähän ajan kuluttua. Ei vieläkään mitään. Hän kokeili ovea. Lukossa. Daichi vetäytyi vähän kauemmas ovesta ja katsoi minkälaiset ikkunat talossa oli. Pienet. Mutta ovi vaikutti heiveröiseltä. Se ei ollut jykevä.

---

Askelia. Poika kohotti päätään, mutta laski sen sitten. Hän sulki silmänsä, ettei seuraavaksi syttyvä valo sattuisi niihin. Valo ei syttynyt. Sen sijaan tytön askeleet tulivat sisään, ja kuulosti kuin tämä olisi lysähtänyt paikoilleen. Yrittämättäkään lähestyä. valot eivät vieläkään olleet päällä. Hämmennys täytti tyhjyyden hänen mielessään. Miksi muutos rutiiniin?

”Rakastan sinua!” tyttö äkkiä huusi. Poika sävähti nurkassaan äkillistä kovaa ääntä. ”Älä jätä minua! Aiji-san! Onegai desu! Älä mene pois!” Sanat ravistivat poikaa henkisesti, mutta hän Halusi pois täältä. Hän Halusi. Muttei näyttänyt siltä että hän koskaan pääsisi pois tästä kellarista.

”Älä… viitsi”, poika korahti. Hänen oli jo nälkä. Haha, miten säälittävää oli, että hänen tuli nälkä hänen kuullessaan tytön äänen. Kuin Pavlovin koira. ”Et sinä kuitenkaan kuuntele mitä minä sanon…” Oli ehkä ollut väärin puhua, sillä seuraavaksi hän kuuli nopean laahaavan äänen ja sitten tytön kädet löysivät hänet.

”Aiji-san”, tämä henkäisi, ja uudestaan, ”Aiji-san, älä mene…” Poika yritti paeta käsiltä vaistomaisesti, mutta hän oli nurkassa. Huulet koskettivat hänen korvaansa, poskeaan ja sitten ne olivat ahneina hänen huulillaan. ”Minun. Minun. Sinä olet minun!” Aiji käänsi ahdistuneena päätään paetakseen tätä uutta kosketusta, mutta tyttö seurasi häntä. ”Minä näin sinut ja uskalsin ottaa sinut itselleni. Sinun täytyy rakastaa minua, Aiji-san. Niin kuin minä rakastan sinua!”

---

”Luuletko saavasi sen murrettua?” Takaya kysyi huolestuneena. ”Ole varovainen. En halua toista työkyvytöntä jäsentä tähän hätään.” Hänellä oli paha tunne. Oliko varoituksen antaminen ollut virhe? ”Daichi-kun… Jos sinä kidnappaisit Aijin. Missä sinä pitäisit häntä tällaisessa talossa?”

''Kellarissa,'' oli nopea vastaus ennen kuin voimakas potku jysäytti oven auki. Se oikein lennähti. Mutta Daichi ei sen enempää jäänyt miettimään äkättyään avoimen oven, josta johti rappuset alas. Sieltä kuului... Epätoivoinen parahdus ja kalin kilin...

Daichi juoksi portaat alas, hypäten viimeisten yli, ja avasi raolleen jääneen oven sepposen selälleen. Huone oli pimeä ja tunkkainen. Daichilla ei ollut aikaa antaa silmiensä tottua pimeyteen, sillä mitä epämääräisimpiä ääniä kuului nurkasta.

Daichi tarrasi ihmiseen, tyttö, ja veti tämän pois, kauemmas. Lukitsi tämän kädet selän taakse ja helposti piti rimpuilevan, hourailevan tytön aisoissa.

”Ah”, kommentoi Takaya oven avautuessa hämmästyttävän helposti. ”I see.” Hän seurasi hitaammin perässä, ajatellen Daichin näyttäneen siltä, että hän olisi vain tiellä tämän leikkiessä sankaria. Ehkä olikin ihan hyvä, ajatellen kellarihuonetta johon hän saapui. Ensimmäinen asia, jonka rikas poika teki, hän laittoi päälle. Niin normaalit ihmiset tekivät vai mitä? Pimeässä saattoi vaikka kompastua johonkin jos ei ollut varovainen.

Hän astui mielenkiintoiseen tilanteeseen, mistä teki kaikista mielenkiintoisimman nurkassa kyhjöttävä poika, joka jopa näin sai Takayan sydämen hakkaamaan nopeammin. Tosin tällä kertaa kyseessä saattoi olla ihan vain huoli. ”Aiji!” hän sanoi napakasti ja kiiruhti tähtensä luo. Koski tämän olkapäätä ja veti kätensä kuin sen polttaneena pois toisen selvästi paetessa häntä. ”Voi pientä”, hän hyssytti lempeästi, uskaltautuen silittämään Aijin päätä. ”Minä se vain olen, Takaya, ja Daichi on täällä myös. Ei ole enää mitään hätää.”

Poika kohotti päätään ja katsoi samein silmin kuinka Takaya hymyili hänelle. Se oli oikeasti Takaya. Ja ja ja, Daichi. Hän alkoi täristä .kuin horkassa, takertui Takayaan. ”Kiitos. Kiitos.” Uudelleen ja uudelleen.

”Sinulla on ollut vaikeaa. Sinun on täytynyt olla peloissasi. Älä huoli, rakas ystävä, kaikki on nyt hyvin. Me olemme täällä nyt.” Takaya itse asiassa nautti tästä. Hän rauhoitteli hysteeristä Aijia sylissään, silitti tämän selkää ja kuunteli tämän monet, monet kiitokset. Hän oli - sadisti? ”Daichi, vie Komori-san pois täältä. Soita poliisi saman tien.”

Tai jos tarkemmin ajatteli… Daichi oli yksi suuri mysteeri, eikä Takaya voinut täysin luottaa tähän. Hän nousi, irrottaen Aijin itsestään. ”Tai minä teen sen. Sinä ja Aiji olette aina tulleet paremmin toimeen, ja minä osaan kohdella ladyä paremmin.”

Annettuaan kasaan lysähtäneen tytön Takayalle, Daichi siirtyi Aijin luo ja heitti hupparinsa tämän päälle. Hän huomasi kahleet. Tytöllä täytyi olla avain niihin jossain.

Daichi rauhoitteli ystäväänsä, he olivat täällä ja Aiji pääsisi pois.

”Dai…chi”, Aiji ynähti surkeasti. ”…Saatko sinä nämä auki?” Koska kyseessä oli Daichi, Aiji yritti koota itsensä. Yrittää näyttää siltä kuin ei olisi täysin hajalla. Poika veti tärisevin käsin hupparia peittämään itseään. Hän Inhosi olla alasti toisten edessä, joten hän oli kiitollinen toisen eleestä. ”Um, Jin-Ho?” Hän ei millään saanut katsottua ystäväänsä. ”Hän ei varmaan… Entä pupu?”

''Ikävä kyllä en saa näitä auki. Mutta älä huoli, kyllä ne irti saadaan,'' Daichi sanoi ja hieroi toisen selkää. ''Molemmat ovat ulkona odottamassa. Sekä minusta että Takayasta oli parempi niin.''

”Mm”, Aiji huokaisi. Kaikki tämä ylenpalttinen koskettelu sai hänet sekaisin. Kuinka se oli okei äkkiä, kunhan se vain oli joku jonka hän tunsi ja hyväksyi. Poika rentoutui lattialla ensimmäistä kertaa pariin viikkoon ja vaikka hän edelleen tärisi kuin horkassa, hänen oli turvallisempi olla. Kunhan Daichi ei vain jättäisi häntä tänne. ”…minä oletin ettei kukaan tulisi. Että tällä kertaa minut haudattiin maan alle…”

Takaya oli istuttanut tytön sohvalle yläkerrassa, ja siististi pitänyt huolen siitä, ettei tämä päässyt siitä minnekään, vaikkei näyttänyt, että tämä suunnitteli pakoa. Oli harmi, että tämä oli päästään sekaisin. Muuten Komori-chan olisi ollut aivan hänen tyyppiään. Hän suoritti nopean body-checkin ja löysi avainnipun, jonka pisti taskuunsa, ennen kuin lähti huoneesta poliisia soittamaan. Kaikki kävi siististi rutiinilla, ja hän löysi itsensä jälleen kellarin ovelta. Takaya kuuli puhetta sisältä ja jäi kuuntelemaan sen sijaan että olisi mennyt sisään ja vapauttanut Aijin saman tien.

''Anteeksi, että kesti,'' Daichi pahoitteli, ''Tyttö ei ollut jättänyt mitään, mistä oltaisiin voitu edes arvata missä olit. Ilman Jin-Hota, me oltaisiin vieläkin täysin hukassa olinpaikastasi.'' Daichi ojensi jalkansa, parantaen istuma-asentoaan.

”Jin-Ho…” Aiji toisti ja meni sitten hiljaiseksi. Hän oli ajatellut Jin-Hota ollessaan yksin. Totta, hän oli ajatellut muitakin kuin vain Jin-Hota, mutta… Hän oli koko ajan tehnyt parhaansa todistaakseen korealaispojalle, ettei tämä ollut hänelle mitään erityistä, ja että tämän piti pitää etäisyytensä hänestä, mutta loppujen lopuksi se ei ollut kamalan reilua häneltä. Ja kun hän oli ollut aivan yksin, hän oli toivonut, että Jin-Ho ilmestyisi tytön sijasta hänen vankilaansa ja kertoisi että kaikki oli hyvin. Tietysti hän oli myöhemmin ymmärtänyt sen olevan tyhmä ajatus, koska tyhmäkin tajusi ettei Jin-Holla ollut sellaisia voimia mitä tarvittiin, ja että paremminkin hän saattoi kuvitella Daichin potkimassa ovia sisään ja sen sellaista…

Mutta sitten kukaan ei ollut tullut, ja hän oli pikkuhiljaa unohtanut kenen halusi tulevan, jos kukaan tulisi.

Takaya huokaisi. Kumpikaan ei sanonut mitään erityistä, mitä hänestä olisi tuntunut pahalta kuulla salassa. Poika koputti oveen terävästi, avasi sitä tarpeeksi heittääkseen avaimet kahden muun suuntaan ja marssi sitten portaat ylös. Oli varmaan parempi palauttaa autossa odottajat kartalle.

Daichi nappasi avaimet ilmasta terävästi. Nipussa oli muutama avain, mutta vain yksi näytti kahleisiin sopivilta. Daichi avasi ensin Aijin ranteissa olevat, sitten nilkoissa. ''Nyt päästään pois täältä.''

Daichi auttoi Aijin pystyyn.

Aiji sävähti jokaisen metallinkappaleen irrotessa hänestä. Iho niiden alla oli kaikissa neljässä raajassa jokseenkin hajalla, johtuen hänen parin ensimmäisen päivän rimpuilustaan. Ja vaikka Aiji tunsi olevansa äkkiä kevyempi kuin tulikärpänen painavien kahleiden puuttuessa, hän ei pysynyt jaloillaan tarttumatta Daichin olkapäähän niin tiukasti kuin vain saattoi. Se ei ollut paljon sanottu. Pojan ote oli mahdottoman heikko kuuluakseen Hazama Aijille. Häpeän puna nousi Aijin kasvoille. ”Anteeksi.” Hän ei katsonut Daichiin sen sanoessaan.

”Alright, söpöliinit”, Takaya sanoi koputettuaan auton ikkunaan. Talon tunnelma sai hänet äkillisesti pelkäämään löytävänsä leveästi virnistävän psykotytön autosta kolmen verisen ruumiin kanssa, mutta kun Yukimi työnsi oven auki ja katsoi häneen kysyvästi, hän huokaisi helpotuksesta. ”Daichi tuo Aijin ulos kohta puoliin. Minä menen sisään, ja odotan että poliisi pääsee paikalle. Jin-Ho…” Poika mietti hetken ja päätti, että oli parempi sanoa se. ”Hän kysyi sinua heti ensimmäiseksi, haha. Olet aika suosittu.”

Kun Jin-Ho kuuli Aijin olevan kunnossa, tai no, niin kunnossa kuin nyt oli - elossa! - Jin-Ho lysähti auton penkkiä vasten. Kädet peittivät hänen kasvonsa, hieroen väsyneitä silmiä ja otsaa, joka vasten oli jo päiviä jyskyttänyt kamala päänsärky. Hän ei itkenyt.

Daichi mitään sanomatta puki hupparinsa Aijin päälle - onneksi se oli iso, jopa Daichille. Se peitti Aijin yksityiset tarpeeksi hyvin, joten Daichi nosti heikossa kunnossa olevan pojan käsivarsilleen. ''Et pääse omillasi portaita ylös tuossa kunnossa,'' tämä vain sanoi.

Välittämättä Aijin vastaväitteistä, poika kantoi tämän ylös portaita varovaisesti. He pääsivät turvallisesti ylös, ja siitä ulos.

Aiji tappeli heikosti vastaan, mutta vain hetken. Daichi oli oikeassa. Aijilta olisi vienyt kokonaisen päivän ja osan seuraavaa raahautua ulos omillaan. Eikä hän halunnut olla paikalla poliisin saapuessa. Daichin kantaessa hänen ulos, hän hiljeni täysin, niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Viileä ilman hänen jalkojensa paljaalla iholla kertoi hänelle omaa tarinaansa todellisuudesta. Tosiasiassa, hänen mielensä ei ollut vielä ihan mukana. Ei ollut vielä saanut kiinni ajatusta kotiin pääsystä, pelastuksesta. ”Tämä on niin noloa”, hän huokaisi Daichin käsivarsilla.

”Aa-AH!” Yukimi ponkaisi ulos autosta heti nähdessään oven avautuvan ja Daichin kantavan ulos mytyn joka näytti ihmiseltä. ”Aiji-kun!” Hän juoksi tulijoita vastaan ja peitti suunsa molemmilla käsillään tajutessaan että ainoa mitä Aijilla oli päällään, oli Daichin huppari. ”Pitiksut alasti? Voi raukkaa. Meidä pitääp saada sul housut jostai. Daichi-san oo liia lihava, eihää? Paitset eihää Daichi-sankaa pääs kotia iha alusvaattesillaa. Aiji-kun nee, vyötärömitat?”

Aiji väsyi jo ensimmäisistä sanoista mitä hän kuuli duracelpupun suusta. ”Turpa kiinni, mistä minä tietäisin?”

Jin-Ho nousi myös autosta, mutta jäi sen oven viereen seisomaan. ''Me voidaan miettiä niitä housuja auton sisällä, Yukimi,'' hän sanoi terävästi. Daichi näki tämän merkkinä jatkaa matkaa. Hän asetti Aijin penkille ja päästi sitten pienempi kokoisen Jin-Hon manööveeraamaan väsyneen pojan keskipenkille.

Daichi kääntyi hermoilevan pojan puoleen. ''Kävisitkö kysymässä Takayalta, mikä on tilanne? Ja kerrotko myös, että me olemme valmiita lähtemään.''

”Un!” Yukimi juoksi sisään. Hän pysähtyi kuin seinään olohuoneen ovella, kuullessaan Takayan puhuvan yllättävän lempeällä, hiljaisella äänellä. Hän ei kuullut mitä tämä sanoi, mutta kun poika uskalsi vetää oven auki ja kurkistaa sisään, Takaya katsoi ylös hämmentävän luonnollisesti sohvalta, missä tämä piteli rikkinäisen oloista naista sylissään. Yukimi mietti oliko Takayalla taka-ajatuksia, mutta sitten hän päätti, että vaikka olisikin, se ei olisi mitään uutta, ja että Takaya teki aina muutenkin miten halusi.

”Daichi-san haluis jop lähtee. Tiiäks Aiji vyötärömittaa? Viitsis pyytää kaik ottaan housui poikkee, varsinkii ku Daichi-san ant jo huppariisaki. Nee?”

Takaya huokaisi, moittien itseään, ettei ollut tajunnut ottaa Aijin vaatteita mukaan. Hän hymyili silittäen Komori-sanin päätä ja katsoi bändiläiseensä. Kunhan tämä tajuaisi olla sanomatta Aijin nimeä. ”Tiedän, mutta Yukimi-kun, antaisitko Sinä housusi tuosta vain?”

”Sugoi!! Takaya-kun tietääp kaike!” Yukimi nauroi. Waah! Pojan positiivinen luonne oli ollut koetuksella viimeaikoina, ja hän oli kehittänyt kasan uusia pelkoja ja traumoja riesakseen, mutta varmasti nyt kun Aiji oli löytynyt, hän voisi elää niiden kanssa. Oli liian hienoa, että Aiji oli kunnossa ja elossa ja äkäinen. ”Tietystii anta*si. Mullomp ruudullise alusshortsit, varmast kukaa huom mitää eroo~”

Takaya ei ollut ihan niin varma asiasta, mutta kohautti olkiaan. Hänen kätensä olivat täynnä nyt. ”No anna ne sitten. Sinä olet ainoa meistä jolla on yhtä kapeat lanteet kuin Aijilla.” Mikäli hän muisti tuumat oikein, Aiji oli jopa hieman kapeampi vielä. Mutta se johtui siitä, että Yukimi ei ollut vielä menettänyt lainkaan lapsiläskistään. Tai niin he nauroivat puvustajien kanssa. Totuushan oli, että Yukimi rakasti kaikkea makeaa ja söi päivittäin aivan liian suuren määrän kaloreita. Oli ihme ettei tämä ollut jo täysin levähtänyt.

Katsellessaan Yukimin hyppäävän ulos housuistaan, hän sattui muistamaan heidän ensikohtaamisensa, ja kuinka poika oli parkunut vain joutuessaan ottamaan paidan pois päältään. Kertoi kuinka loistava hän oli käyttämään porkkanaa ja keppiä, ahaha~ ”Poliisi ei ole vielä tullut, eikä siinä autossa ole enää tilaakaan. Menkää te edeltä. Käskekää kuljettajan viedä teidät Asagi Manoriin.”

”Roger!” Yukimi virnisti viikatessaan housunsa ja livauttaessaan jalkansa läpysköihinsä.

”Yuki”, Takaya pysäytti bändinsä nuorimman jäsenen kun tämä oli syöksymässä ulos ovesta. Kun tämä katsoi taakseen, hän heitti avainnippunsa tämän käsiin. ”Avaimessa on keltainen merkki. Näetkö kortin?”

”Un!”

”Vedä ensin kortti, ja sitten avaat oven. Sanokaa taloudenhoitajalle, että käskin painua miehensä luo. Muille teidän ei tarvitse sanoa yhtään mitään. Muistatko varmasti?”

”Kortti, avain, ja hoitsu saap painuu hittoo”, Yukimi toisti ja veti oven kiinni perässään. Hän nauroi mennessään, mutta puristi avaimia ja housujaan käsissään henkensä kaupalla. WAAH! Takayan avaimet! Jos hän hukkaisi ne, hänen olisi parasta hukata itsensä perässä.

Takayan oli pakko taputtaa pojan ihmeelliselle tavalle sanoa kaikki mahdollisimman lyhyesti, ja mahdollisimman harhaanjohtavasti. ”Hän on ihmeellinen”, Takaya kommentoi ja painui väsyneen naisen pään rintaansa vasten. ”Tiedän etten ole puhunut mitään kiinnostavaa sitten tänne tultuani, mutta voisit silti osoittaa kuuntelevasi jotenkin, Komori-san. Muuten en voi päästä aiheeseen josta me kumpikin haluamme puhua. En usko Aijin haastavan sinua oikeuteen. Hän on lempeämpi ja itsenäisempi kuin miltä näyttää.”

Hetken aikaa hän oli hiljaa, mutta kun hän jälleen puhui, hän pakotti naisen katsomaan kylmiin kimalteleviin silmiinsä. Ääni pettävän lempeänä hän lausui hyvin selvästi: ”Jos tulet lähellekään Aijia tästä lähin, jos puhut hänestä tai edes Ajattelet häntä, minä tulen tietämään. Minä en ole lempeä enkä anteeksiantavainen mies, Komori-san. Hazama Aiji on minun omaisuuttani. Minun rakas ikuisuusprojektini. Tule sen tielle, ja minä tuhoan sinut. Ja kun minä olen tuhonnut sinut, minä tuhoan kaiken mitä on sinun, kaiken mikä muistuttaa sinusta. Minun jälkeeni sinua ei ole koskaan ollut olemassakaan. Ymmärräthän?”

Autossa Aiji nojasi Daichiin ja tuijotti tyhjään. Moneen minuuttiin hän ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään eikä ketään. Hän ei tiedostanut olevansa autossa, tai missään. Oli parempi jos kaikki muu katoaisi lopullisesti, hän ajatteli väsyneessä mielessään. Miksi poistaa vain kaikki mikä satutti? Eikö kaikki hyvä satuttanut lopulta vielä enemmän? Parempi vain kuin kaikki katoaisi samalla kertaa. Hän itse myös. Hän voisi kadota.

Yukimin palattua autoon he vihdoin lähtivät. Jin-Ho vilkaisi Aijia ja sitten Daichia, joka nyökkäsi melkein huomaamattomasti. Varovaisesti Jin-Ho otti Aijin kädestä otteen ja puristi heikosti, vain sen verran, että Jin-Ho TUNSI. Katse suuntautui ulos ikkunasta, mutta kaikki korealaisen huomio keskittyi hänen käteensä. Siihen, joka piteli Aijin kättä. Se oli todellinen. Aijin käsi. Se ei ollut unta, se ei ollut hetken harha. Aiji todella istui siinä vierellä. Oli uhkarohkeaa pidellä Aijin kättä, mutta Jin-Ho Tarvitsi tuntea, Tarvitsi tietää.

Jin-Ho tunsi kätensä tärisevän, hento värinä kulki hänen ruumiissaan.

Aiji huokaisi ja antoi päänsä tippua kokonaan Daichin olkapäälle. Hän tiedosti jonkun pitelevän kättään, ja hän tiesi, että se oli varmaan Jin-Ho, mutta… Todellisuus oli hänelle puuromainen maisema, ja jossain välissää matkaa hän nukahti, vain herätäkseen äkillisesti, ja nukahtaakseen uudelleen huomatessaan että yhä näki, ja tunsi ja… oli olemassa.

Yukimi vilkuili takapenkille, ja avasi useasti suunsa, sulkien sen sitten sanomatta lopulta mitään. Muutkaan eivät puhuneet, eikä hän halunnut herättää Aijia joka tuntui nukkuvan silmät auki silloinkin kun ne Olivat auki. Hän tiesi ettei hänen pitäisi ottaa sitä sydämelleen, mutta… Poika puristi Takayan avaimia käsissään. Kunpa Takaya olisi täällä. Takaya tietäisi mitä sanoa. Takayaa esittäisi kuin mikään ei olisi pielessä ja asiat eivät tämän kanssa koskaan näyttäneet niin vakavilta kuin ne oikeasti olivat.

Hän oli kamala. Aiji oli juuri kokenut traumaattisen kokemuksen, koska hän - kukaan heistä - ei ollut huomannut mitä oli meneillään. Yukimi puristi silmänsä kiinni. Hänellä ei ollut oikeutta olla pahoillaan. Hänelle ei koskaan tapahtunut mitään. Aiji ehkä veti ongelmia puoleensa, mutta Daichi-san oli myös saanut kärsiä fanien takia, ja toiset Jin-Hota lukuun ottamatta olivat olleet onnettomuudessa fanien lähdettyä ajamaan näiden autoa takaa. Mutta Yukimi vältti aina kaikki ongelmat ja onnettomuudet.

Niin oli, koska hän oli kaksonen, Ikuto sanoi aina ja halasi häntä. Sisko sanoi heidän suojelevan aina toisiaan, tietämättään. Ja kun toinen oli pulassa, toinen vain Tiesi. Mutta jos se oli totta, Yukimi ajatteli, niin sen täytyi olla vain yksipuolista. Ikutolle sattui ja tapahtui kaikenlaista jatkuvasti. Ehkä Yukimi ei rakastanut Ikutoa yhtä paljon kuin Ikuto rakasti häntä? Ja niin pojan mieliala otti uuden syöksykierteen syvyyksiin. Lopulta hän ei sanonut sanaakaan koko automatkan aikana.

Aijin saanti sisälle ja Takayan sänkyyn perille pääsyn ja Yukimin strippauksen jälkeen meni nopeasti. Jin-Ho oli väsynyt. Niin väsynyt. Hän halusi auttaa ja olla tukena Aijille juuri nyt, mutta... Hän oli niin väsynyt.

Daichi ja Yukimi pitäisivät Aijista hyvää huolta. Jos hän saisi olla hetken itsekäs ja... nukkua minuutin tai kaksi... Ehkei kukaan huomaisi. Hipihiljaa Jin-Ho lähti huoneesta, löysi tiensä olohuoneeseen. Hän lysähti sohvalle. Niin väsynyt. Hän oli tuskin nukkunut näiden kahden viikon aikana. Niin avuton...

Pato aukesi. Kaikki tulisi olemaan hyvin. Kaikki... olisi... taas... ''Hyvin...''

Kyyneleiden yhä virratessa, Jin-Hon pää nuokahti, ylävartalo valahti makuuasentoon ja poika käpertyi siihen. Ehkä... Hän voisi taas hengittää...

Takayan saapumiseen meni pari tuntia. Poika hymyili vartijoille sisään mennessään ja etsi sitten käsiinsä ne jotka halusi nähdä. Jin-Ho nukkui yhdessä olohuoneista. Takaya sulki oven hiljaa perässään jättäen tämän omilleen. Hän löysi Yukimin keittiöstä, jossa poika hukutti omaa murhettaan Takayan lempijäätelöön. Hän sanoi tälle pari sanaa ja lähti etsimään Daichia.

Takaya oli väsynyt. Hän oli käynyt läpi elämänsä vaativimman tahtojentaiston paikalle tulleiden poliisien kanssa. He olivat halunneet Aijin lausunnon ja suorastaan haukkuneet hänet hänen päästettyään uhrin paikalta. Poika työnsi silmälasit päänsä päälle ja hieroi silmiensä väliä. Luoja hänen päänsärkyään! Poliisit olivat vieneet Komori-sanin mennessään lopultakin ja päästäneet hänet rauhaansa. Aijin olisi käytävä poliisiasemalla lopulta, mutta ainakin tämä sai vähän lisää aikaa koota itsensä. Takaya ei lainkaan pitänyt siitä Aijista jonka oli löytänyt Komori-sanin kellarista, huolimatta siitä kuinka hyvältä tämä oli näyttänyt kahlittuna nurkassa.

Daichi istui Takayan huoneessa tämän työtuolilla ja luki toisen huoneen kirjahyllystä löytämäänsä kirjaa. Hän oli lukenut Edgar Allan Poen Tales of Mystery and Imagination aiemmin, mutta näin hiljaisina - tylsinä - hetkinä, sen uudelleen lukeminen ei ollut pahitteeksi.

Daichi yleensä luki ollessaan omillaan. Hiljaisuudessa, yksinäisyydessä. Yleensä niin lämpimät ja ystävälliset kasvot olivat asettuneet neutraaliin, tunteettomaan malliin. Kasvot, joita hän ei ollut monelle näyttänyt.

Hän oli lukenut Poeta koulun kirjastossa kendo-kerhon jälkeen niin kauan kuin koulu oli auki. Hänellä oli oma nurkkansa, jonne kukaan ei eksynyt. Koulun kirjastossa ei ollut enää yhtään kirjaa, jota Daichi ei ollut lukenut. Oli niin paljon helpompaa olla kirjojen kanssa kuin jutella ihmisille.

Niin sosiaalinen. Ystävällinen. Mukava. Parempi kuin todella hyvä urheilussa. Voittanut kendossa mitaleja. A+ oppilas. Älykäs. Hyvännäköinen. Täydellinen.

Se mitä hänen vanhempansa olivat halunneet hänen olevan. Hänestä tulisi joku päivä lääkäri, hän menisi naimisiin jonkun hyvän perheen tyttären kanssa, saisi lapsia... Kaiken hän oli jättänyt taakseen kun hän oli astunut koetilaisuuteen ensi kertaa.

Ja nyt hänellä oli ystäviä, joista oikeasti välitti. Ennen vain hänen pikkuveljensä oli ollut hänelle tärkeä. Nyt tärkeitä ihmisiä oli viisi enemmän. Yukimi ja Ikuto...

Huoneen ovenkahva vääntyi alas, kylmä ja laskelmoiva katse kävi ovella pikaisesti. Piirteet pehmenivät, lämmin aura kun Daichi jatkoi lukemistaan. Vaikka he olivat tärkeitä, hän itse ei ollut vielä valmis laskemaan maskiaan.

Takaya katsoi huoneeseen ja hymyili vähän Aijille joka näytti nukkuvan hänen sängyllään. ”Ja minä en koskaan saanut häntä sänkyyni pyytämällä”, hän supisi itselleen ja viittoi sitten Daichille, jotta tämä tulisi ulos huoneesta. Hän halusi puhua ääneen.

Daichi laski kirjan hellästi pöydänkulmalle ennen kuin hiippaili ulos huoneesta. Hän ei sulkenut huoneen ovea kokonaan ja nyökkäsi päällään merkiksi, että he siirtyisivät kauemmas juttelemaan.

Kun he olivat rauhassa, Daichi hymyili hiukan. ''Miten meni? Näytät aivan kuihtuneelta.''

”Loppuvaiheessa olin valmis ampumaan heidät päästäkseni heistä eroon”, Takaya myönsi huokaisten ennen kuin tipautti lasit taas nenälleen. Hänen silmänsä väsyivät ilman laseja nopeammin. Suoristaessaan ne, hän loi toiseen vakavan katseen. ”Meidän pitää mennä toimistolle. Koko juttu ehti paisua niin isoksi, että sitä on ollut helvetillistä peitellä. Isäni haluaa selityksen.”

''Hyvä on,'' Daichi sanoi, ''Mutta Aijia ei voi jättää yksin.'' Poika näytti mietteliäältä. ''Jos Jin-Ho jäisi Aijin kanssa?''

Takaya empi, mutta nyökkäsi sitten. ”Luulen että se on järkevää. Käytkö hakemassa Jin-Hon? Hän nukkuu alakerran toisessa olohuoneessa. Minun täytyy puhua Aijille.”

Daichi nyökkäsi ja lähti hakemaan korealaista.

Jin-Hon kasvoille oli juopunut pienet kyynelurat. Daichi herätti pojan ja sai osakseen uniset ruskeat silmät. ''Daichi?''

''Hei, minun, Takayan ja Yukimin on mentävä käymään toimistolla selittämässä tilanne. Jäisitkö Ai-''
''Sanomattakin selvää,'' Jin-Ho keskeytti hymyillen. Daichi hymyili takaisin.

''Käyn hakemassa Yukimin,'' Daichi sanoi ja tietäväinen hymy käväisi Jin-Hon huulilla. Daichi siirtyi keittiöön ja tervehti hiljaa: ''Hei...''

”Tiedän ettet nuku”, oli mitä Takaya sanoi ensimmäiseksi hiipiessään huoneeseensa. ”Meidän täytyy jutella, joten yritä jaksaa.”

Aiji kääntyi selälleen ja loi tyhjän katseen kattoon. ”…mitä.”

Takaya istui sänkynsä reunalle ja laski kätensä Aijin otsalle. Se oli lämmin, muttei liian. Toisella ei ollut kuumetta. ”Jaksatko lähteä mukaan toimistolle? Voit ihan yhtä hyvin jäädä tännekin ja nukkua.”

”…jään mieluummin.”

”Ah.” oli vaikea jatkaa. Aijilla ei selvästi ollut mitään kiinnostusta sitä kohtaan mitä hänellä oli sanottavanaan. ”Komori-sanista, siitä tytöstä…”

Se sai reaktion. Aijin silmät värähtivät sivuun, poispäin Takayasta. ”Sekö hänen nimensä on? En minä välitä. Tee mitä haluat.”

”Aiji, mitä sinä sanotkaan….” Tee mitä haluat, heh. Aiji oli tahtomattaan välillä humoristisin mitä Takaya tiesi. ”Saat hänet vankilaan jos haluat nostaa syytteen häntä vastaan. Vapaudenriistosta ja hyväksikäytöstä.”

”Eh… Mitään ei tapahtunut.”

”Haha, mutta melkein tapahtui. Hän piti sinut alasti koko ajan, minun ujon Aijini. Sen on täytynyt ottaa ylpeydelle.”

”…mm, mihin tähtäät? En halua nähdä häntä enää, enkä halua puhua koko asiasta. Etkö voi vain hoitaa sitä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut?”

Takaya oli hiljaa pitkään, kunnes Aijin silmät viimein kävivät hänessä. Hän hymyili vähän. ”Sinä et koskaan tee mitään helpoksi minulle. Oikeasti, ajattele välillä vähän miltä minusta tuntuu.”

Aiji hymyili myös, pikkuisen. ”Mutta sinä hoidat sen. Koska sinä pystyt mihin tahansa, jos vain haluat. Koska sinä olet Asagi Takaya.”

”….minä hoidan sen”, Takaya myönsi vastahakoisesti. Aaah, tervetuloa, lisäsärky. Aijin käsi yllätti hänet, tarttumalla häntä käsivarresta seuraavassa hetkessä. Kuin tämä olisi välttämättä halunnut estää häntä menemästä vielä.

”Ne punnerrukset. Minun ei olisi pitänyt pakottaa sinua niihin. En tiedä miten sinun kärsivällisyytesi on riittänyt minun kanssani. Takaya…”

Ilman hajuakaan mistä hemmetistä Aiji tällä kertaa puhui, Takaya otti tämän sanat kohteliaisuutena ja jonkinlaisena anteeksipyyntönä kaikesta vaivasta jonka tämä oli tuottanut hänelle. Hän hymyili. ”Normaalit ihmiset sanovat: ’Anteeksi kaikesta vaivasta jonka olen tuottanut sinulle, ole kiltti ja pidä minusta hyvää huolta tästä eteenpäinkin’.”

Jälleen pienen tauon jälkeen, jolloin Aiji ei laukonut normaaleja äksyjä kommenttejaan takaisin, kuten tämän olisi pitänyt, Takaya nousi seisomaan, hellästi mutta varmasti irrottaen toisen pojan otteen. ”Älä huoli. Minä en hylkää sinua. Sinä olet aina minun lempiprojektini, halusit tai et. Lepäähän sitten. Me tulemme takaisin ennen kuin huomaatkaan.”

Yukimi nuoli loput Häegen-daz jäätelöstä lusikastaan, ja nuoli sitten huulensa puhtaiksi ennen kuin vastasi keittiöön tulleelle pojalle: ”Heips.”

Huomaamattaan Daichi asteli pitkin askelin Yukimin luo ja halasi tätä. Hän laski päänsä pojan pään päälle. Kädet sujahtivat käsivarsien alta.

”Wah!” Yukimin silmät rävähtivät auki ja hän melkein löi päänsä Daichin päähän halutessaan nähdä millainen ilme Daichin kasvoilla oli. Mitä tämä tarkoitti tällä? Ja ku hän ei voinut hän rauhoittui mieluummin ja kysyi pienellä äänellä. ”Mit ihmetä?”

Daichi halasi hiukan tiukemmin. Hetken kuluttua Daichi vetäytyi ja hymyili. ''Olimme molemmat sen tarpeessa.'' Daichi pörrötti Yukimin hiuksia. ''Meidän pitää lähteä käymään toimistolla,'' hän sitten sanoi, ''joten kannattaisi laittaa tavarat paikoilleen.''

”Ah… un!” Yukimi hyppäsi jaloilleen ja hymyili isosti. Hän saattoi olla tyyppiä joka työnsi synkät ajatukset syrjään myöhempää murehtimista varten, mutta sillä tavalla hän saattoi nauttia hetkestä silloin kun hän saattoi. Ja Daichin halit olivat erityisen makeita kun tämä antoi niitä. ”Men sit vaa~” poika tarttui toista kädestä ja marssi ulos huoneesta.