When the World Ends

[ihmesusi]

”Ahaha, sinun pitäisi nähdä ilmeesi nyt!” Takaya nauroi ratketakseen, ja tanssi seuraavassa hetkessä ulos ovesta, kun lentävä esine, joka näytti pahasti studion nuottitelineeltä, lensi häntä kohti. Kun räsähdys oli kuulunut, hän pisti nenänsä takaisin sisään. ”Nähdään huomenna~”

Aiji näytti Asagille keskaria ja toivoi tämän syvimpään helvettiin pyyhkiessään poskeaan hurjistuneena. Että se kehtasi! Oli jo tarpeeksi paha olla Jin-Ho homoilun kohteena, ja kun tämä tuntui vähän pidättäytyvän, ASAGI aloitti saman paskan. Mikä ihmisiä VAIVASI?!

Takayaa ei oikeastaan vaivannut mikään. Hän oli vain halunnut osoittaa sponsoroimalleen pojalle äidinrakkautta. Vai, hän mietti äkkiä virnistäen, oliko se ”Veljen”rakkautta? Poika nauroi ääneen livahtaessaan auton takapenkille takapihalla. ”Kotiin”, hän päätti, ja vaivaista varttia myöhemmin hänen maailmaltaan romahti pohja.

---

Kuinka tällaista saattoi tapahtua vain viikkoa ennen karsintoja?! Yhtiön toimihenkilöt juoksivat toimipisteeltä toiselle kuin suuntavaistonsa menettäneet muurahaiset. Asagi-sanilla oli kyky pitää koko ruljanssi kasassa, mutta perhetragedian vuoksi tämä oli ilmoittanut ottavansa parin päivän ehdottoman loman ja sulkevansa puhelimensa, kaikki seitsemän. Meno J&E:ssä oli muuttunut hektiseksi. Kukaan ei oikein tiennyt kuka teki mitäkin ja millä mallilla asiat olivat.

Oli ehkä ironista, etteivät pojat treenihuoneissa päässeet lainkaan osallisiksi kiireestä ja kauhun kiljahduksista. Mitä he, tai ensin Izumi, sitten pikkuhiljaa muutkin, huomasivat, olivat erään kilpailijan puuttuvan joukosta. Tämä oli puuttunut joukosta aamutreeneissä, eikä tämä ollut vieläkään ilmestynyt paikalle, vaikka kuvattava episodi oli Takayan episodi, tämän paljon kuultu mahdollisuus loistaa ja vedota faneihin jotka äänestivät heitä. Mutta narsistinen megane ei ollut paikalla.

Riku oli lounaaseen mennessä valmis mihin tahansa. Joten hän meni ja pysäytti tärkeän näköisen henkilön ja kysyi kuuluvalla äänellä: ''Missä Asagi Takaya on?''

Muut kilpailijat kuulivat kysymyksen ja kerääntyivät lähemmäs. Eritoten, Riku huomasi tyytyväisenä, heidän inner circlensä näyttivät Aijia lukuun ottamatta olevan huolissaan.

”Tärkeännäköinen henkilö”, nimeltään Itou Touma, katseli hänet äkkiä ympäröinyttä joukkoa ja selvitti kurkkuaan vaivaantuneena. Tämäkin vielä. Oli jo tarpeeksi vaikeaa pitää asiat jokseenkin kasassa ja rullaamassa, kun päivän episodin päähenkilö päätti tiputtautua kisasta ilman ennakkoilmoitusta. Toki hän tiesi syyn liiankin hyvin, mutta hänellä oli sisäpiirin tietoa. Mikä tragedia. Mikä sotku. ”Aah, joku tulee varmaan pian informoimaan teitä muutoksista tämän päivän episodiin. Asagi Takaya-san on päättänyt jäädä pois kilpailusta.”

Jin-Hon silmät revähtivät auki. ''M-mitä? Miksi ihmeessä?''

Riku kurtisti kulmiaan. Takaya tiputtautui kilpailusta ilman varoitusta? Jotain on täytynyt tapahtua... Sillä narsistilla oli aivan liian hauskaa, että voisi tiputtautua noin vain. Hän nappasi tärkeännäköisen henkilön, ei hän muistanut miehen nimeä, hihasta ja murisi: ''Ala selittää.''

Touma päästi äänen joka kuulosti pahasti järkyttyneeltä ”hiiiiii!”:ltä, ja otti askeleen taaksepäin, vain huomatakseen, että piiri hänen ympärillään oli tiukentunut, eikä hänellä ollut pakotietä. Venyttäen hermonsa äärimmilleen, mies veti syvään henkeä ja kokosi itsensä. Nuoret näinä päivinä! Ei mitään käytöstapoja! Mutta osaltaan se rauhoitti häntä, saada kokea henkilökohtaisesti miten paljon Takayasta välitettiin. Poika tarvitsi tukea nyt, enemmän kuin koskaan. Oli ehkä vain harmi että hän oli allekirjoittanut vaitiolosopimuksen ruvetessaan Asagi-sanin sihteeriksi.

”Aaah, niin. Meillä ei ole tarkkaa tietoa täällä, kun presidentti otti yllättävän loman ja asiat ovat vähän mullin mallin, mutta olen ymmärtänyt syyn olevan tragedia perheessä. Suokaa anteeksi, minun on jatkettava töitä, tai tämä päivä menee harakoilleen. Se tulisi kalliiksi.”

''Perhe-tragedia?'' Daichi toisti ääneen. Jin-Ho oli valahtanut valkoiseksi aave. Perhe-tragedia tarkoitti aivan varmasti perheenjäsenen kuolemaa. ''Takayalla on varmasti kaamea olo...'' hän sanoi hiljaa.

Hiljainen oven sulkeutuminen ja Rikun yllättävä katoaminen sai Jin-Hon hymyilemään surullisesti. Jos se on Riku, niin Taka-kun pärjää, hän ajatteli.

Aiji katseli Rikun jälkeen sulkeutunutta ovea ja kohautti sitten olkiaan. Ei ollut hänen asiansa, eikä se kuulunut Rikullekaan. Asagi ongelmat olivat Asagin ongelmia. Jos tämä oli mies, tämä selviäisi niistä omillaan. Niin no, Aijin omalle perheelle ei voisi tapahtua enää mitään minkä voisi laskea tragediaksi. Hän oli liian turtunut välittääkseen vaikka jotain sattuisikin hänen niin kutsutulle perheelleen. Tai kenellekään.

Kesti kuitenkin vähän aikaa ennen kuin toiset kilpailijat saivat Yukimin rauhoittumaan, ettei hän olisi juossut Rikun perään. Yukimista oli Hirveää, että joku hänen ystävistään näki parhaaksi lopettaa kilpailun kesken - tai lähinnä, että jotain niin kamalaa tapahtui, että joku joutui lopettamaan vastoin tahtoaan.

---

”Hi~ ♥ Soitit Mikurulle, mutta Mikuru ei juuri nyt voi vastata puhelimeen! Jätä viesti ja soitan takaisin jos se on tärkeää~” Takaya tuijotti kattoa, suureen nojatuoliinsa lysähtämänä. Huone oli hämärä, verhot vedetty ikkunoiden eteen. Sopiva tunnelmavalaistus hupinäytelmälle joka oli Asagi Takayan rappio yhden typerän lehmän vuoksi. Ainoastaan pojan käsi liikkui, sulkemaan puhelun ja aloittamaan uuden. Tuut tuut tuut. ”Hi~ ♥ Soitit Mikurulle, mutta Mikuru ei juuri nyt voi vastata puhelimeen! Jätä viesti ja soitan takaisin jos se on tärkeää~” Uudelleen ja uudelleen.

Huohottaen Riku pysähtyi oven eteen, Asagin oven eteen. Hän pimpotti ovi kelloa. Uudelleen ja uudelleen. Rämpytti kuin henkensä edestä. Hän oli ainoa, ainoa, joka tiesi Takayasta, tunsi hänet paremmin kuin kukaan muu. Riku tiesi mitä Takaya teki. Mursi itseään vielä lisää.

Housemaid nosti katseensa ärtyneenä kiillottamistaan hopeoista. No jo nyt oli! Eikö tämä murheen runtelema perhe saanut hetken rauhaa uteliailta paskiaisilta? Oli jo tarpeeksi paha, ettei perheen poika liikkunut mihinkään huoneestaan, tai suostunut syömään mitään. Kun Takaya-samalle puhuikin, tämä suuttui tai oli vain hiljaa. Edes perheen pää ei tuntunut saavan yhteyttä ainoaan lapseensa.

Nainen kiiruhti ovelle sukien hiuksiaan parempaan kuosiin. Saakutti. Tätä menoa hän saisi kuulla kunniansa Takaya-samalta, jos tämä vaivautuisi. Hän oli uusi, eikä ollut vielä kovin hyvin tuntenut perhettä ennen eilistä järkytystä, joten hän ei vain jaksanut itkeä tihrustaa kuten kollegansa ja taloudenhoitaja tekivät. Kaikki jäi tänään hänen niskoilleen. Perhana.

Ovisummeri rätisi. ”Voinko pyytää nimenne ja asianne?” nainen kysyi pakotetun kohteliaasti.

''Usami Riku. Minun on pakko puhua Takaya...-sanille,'' Riku sanoi nopeasti. ''Olen ystävä ja tiedän mitä hän käy läpi juuri nyt ja haluan olla tukena.''

”Usami…Riku?” Housemaid naputti alahuultaan mietteliäänä. Hän ei kyllä muistanut ketään sen nimistä… Ei, kyllä hän taisi muistaa. Siitä TV-sarjasta jota hänen kollegansa katsoi obsessoituneena. Takaya-sama näytteli siinä sarjassa, tämä väitti. ”Aah, Usami-san, Takaya-sama ei juuri nyt ota vastaan vieraita. Asiat ovat vähän hullusti Mikuru-saman poismenon johdosta.”

Riku ei luovuttanut. ''Tiedän kyllä mikä tilanne on... Ja juuri sen takia minun on nähtävä Takaya. Hän on lukkiutunut huoneeseensa, eikö? Hän ei suostu syömään, eikö? Lyön vaikka vetoa, että hän kuuntelee Mikurun ääntä puhelimen vastaajasta, ja tiedän että et saisi päästää ketään sisälle... Mutta pyydän, anna minun puhua hänelle, saada hänet takaisin tolpilleen... Mistään ei tule mitään ilman sitä narsistista ääliötä,'' Riku puhui enemmän kuin yleensä, paljon enemmän...

”Ah, anou…” Nainen tiesi ettei hänellä ollut oikeutta päästää ketään sisälle taloon ilman talon omistajien suostumusta. Mutta pojan arvaukset tuntuivat asuvan yksi toisensa jälkeen oikeaan. Takaya-sama oli ensitöikseen napannut sisarensa kännykän tämän huoneesta, tämä ei syönyt; kaikki tarjottimet odottivat koskemattomina tämän huoneen ulkopuolella seuraavan aterian aikaan… Naisen jalat olivat niin tiukasti maassa, ettei hänellä ollut Kärsivällisyyttä näille pilvissä lepatteleville työnantajilleen. Mikuru-samakin! Mitä itsemurha ratkaisi? Tämä oli ollut vielä itsekkäämpi kuin hänen ensikuvansa tästä.

”Olen pahoillani. En voi päästää teitä sisään etuovesta. Tulkaa joku toinen päivä uudelleen.” Maid sanoi kiireesti ja sulki ovisummerin. Hän kiiruhti takaovelle ja avasi sen, kipitti sitten portille avaamaan senkin lukosta, ja juoksi minkä suinkin korkokengissään pääsi takaisin taloon. Hänellä oli nyt pahisolo, mutta jos tämä parantaisi talon tunnelmaa, niin parempi niin. Vaikka hänen varmaan tulisi alkaa etsiä pian uutta työpaikkaa. Nainen huokaisi ja palasi hopeoiden kiillottamiseen.

Riku virnisti ja juoksi talon toiselle puolelle, ovesta sisään ja yläkertaan, jossa tiesi Takayan huoneen olevan. Ovi ei ollut lukossa, mutta Riku ei silti avannut ovea vaan koputti terävästi.

Takayan pää nousi, mutta tippui sitten takaisin hänen käsivartensa päälle, joka rotkotti tuolin selkänojan ulkopuolelle, rystyset maata viistäen. ”Mitä asiaa?” hän sanoi, ja vaikka kohtelias kysymysmerkki lausahduksessa olikin, se ei ollut erityisen kiinnostunut sellainen. Toinen käsi piilotti vainoharhaisena hänen sisarensa kännykän painaen sen vasten paljasta rintaa ryppyisen valkoisen kauluspaidan sisällä. Jos joku näkisi sen hänellä, he muistaisivat, että Mikurun liittymä piti katkaista, ja Takaya ei enää saisi kuulla sisarensa ääntä, vaikka se olikin vain elektroninen muisto.

''Se olen minä, Takaya. Riku. Haluan puhua kanssasi...''

Riku. Takaya huokaisi. ”Hi Riku”, hän tervehti, samaan sävyyn. Riku oli ärsyttävä. Riku ei menisi pois vaikka hän huutaisi ja loukkaisi tätä miten. Ja miten Riku edes tiesi olla täällä?

Riku hymähti. Takaya ei halunnut häntä paikalle. ''Päästä sisään, Takaya.'' Well, tough luck, kid.

”En tahdo”, Takaya sanoi ja hänen väsyneet silmänsä liikkuivat kunnes hän näki sen pienen osan ovea jonka hän saattoi nähdä liikkumatta. Hän odotti milloin ovi aukeaisi ja Riku tulisi sisään. Tämä saattoi esittää kohteliasta, mutta tämä oli jääräpää, joka ei koskaan antanut periksi. Riku oli viimeinen ihminen jonka Takaya halusi nähdä nyt.

''Selvä,'' Riku sanoi ja meni alakertaan ja etsi käsiinsä jonkun työntekijän. Nainen. Luultavasti se joka oli hänet 'salaa' sisään päästänyt. Riku rykäisi saadakseen huomion ja kumarsi kohteliaasti.

Ja töksäytti: ''Saatko kaikki muut ihmiset talossa ulos?''

Nainen sipaisi hiuksiaan. Niin komea poika. Tämä siis oli Usami Riku-kun. Ja siinä samassa kun ajatus tuli niin se sai väistyä epäilyn tieltä. ”Mitä sinä aiot tehdä? Meillä on määräys olla jättämättä Takaya-samaa yksin siinä tapauksessa että hän tekee jotain typerää.”

Riku räpäytti silmiään kerran. ''Eikö se ole ilmiselvää? En aio antaa hänen lojua huoneessaan, ja saadakseni hänet ulos sieltä... No, se ei välttämättä suju ilman huutoa. Ja no, Takayakin tuntisi olonsa ehkä suostuvaisemmaksi jos täällä ei ole muita ihmisiä. Enkä minä aio jättää häntä yksin, siitä ei ole huolta...'' Riku vetäisi henkeä, luoja hän puhui enemmän kuin aikoihin ja se tuntui oudolta.

''Tämän tarkoituksena tosin on että tapahtui mitä tahansa, minä otan siitä vastuun, ei kukaan muu.''

”Pah!” Housemaid tuhahti ja laski pölyhuiskun käsistään. ”Tämän takia te kakarat olette kakaroita. Tiedätkö mitä tapahtuu, jos jotain sattuu ja Me Emme Olleet Täällä? Tiedätkö? Se on bye bye työpaikat, joka ikisen meistä. Ota siinä sitten vastuu kaikkien meidän perheistämme ja laskuistamme, ja kaikesta minkä me menetämme työpaikkamme mukana. Ymmärrätkö?” Nainen tuhahti uudestaan ja sulki sitten silmänsä. ”Me pysymme talossa. Jos Takaya-sama tarvitsee meitä hänen tarvitsee vain soittaa kelloa. MUTTA, minä voin pitää kaikki palvelijoiden puolella. Se on melkein kuin emme paikalla olisikaan.”

''Parempi kuin ei mitään...'' Riku huokaisi ja kiiruhti takaisin yläkertaan. Hän liukui Takayan ovea vasten alas istumaan. Ja löi päätään oveen. Uudelleen ja uudelleen.

Oli hiljaista, mikään ei liikkunut, ei oven kahva, eivät varjot huoneen nurkissa. Takaya huokaisi ja rentoutui lopultakin. Vastoin kaikkia hänen odotuksiaan Riku oli mennyt tiehensä. Se oli hyvä asia. Takaya halusi olla yksin. Hän ansaitsi olla yksin.

Äkillinen kolahdus ovella sai hänet jälleen kireäksi kuin viulunkieli. Ääni kuului uudestaan. ja uudestaan. Kuin joku löisi hänen oveaan tasaisella intervallilla. Morsetusta? Ah, tuskin. Se oli vain Riku joka oli päättänyt savustaa hänet ulos huoneesta melulla. ”Tiedän, että olet siellä, vaikket pitäisi jatkuvaa meteliä”, poika kommentoi terävästi. Luoja, juuri kun hän oli kuvitellut olevansa taas rauhassa.

''Tiedän, että tiedät.'' Riku nojasi päänsä kunnolla oveen. ''Takaya... Avaa ovi... Ei se maailma siihen lopu että nouset ja avaat oven.''

”Ehkä ei”, Takaya myönsi. Hän ei voittanut mitään tällä. Hän vain hävisi. Hävisi typerälle lehmälle, joka päätti tuhota hänet tuhoamalla itsensä lopullisesti. Mutta hänen vartalonsa tuntui painavalta, aivan liian painavalta, että hän olisi voinut liikuttaa jäsentäkään. Lääkäri, jonka hänen isänsä oli jääräpäisesti päästänyt aamulla hänen huoneeseensa, oli todennut hänen yhä olevan shokissa siitä mitä oli tapahtunut. Mitä tämä muka luuli tietävänsä Takayasta. Takaya ei ollut rikki, eikä hän ollut erityisen surullinenkaan. Hän oli vain yhtä tyhjä kuin oli aina ennenkin ollut, nyt vain oli jotenkin paljon selvempää kuin aiemmin, ettei hänen tyhjyytensä tulisi täyttymään tulevaisuudessakaan, mitä tahansa hän saisi aikaan. Joten oli ehkä parempi vain pysähtyä tähän ja olla saamatta aikaan mitään. ”Mutten silti halua. Ole hyvä ja painu helvettiin, Riku.”

''Puhah!'' Riku naurahti. ''Sinne menen vain jos saan sinut vedettyä mukaan.''

Hetken hiljaisuus.

''Tiesitkö... En ymmärrä miksi pudottauduit kilpailusta... Olet hyvä siinä ja nautit täysin rinnoin... Ja älä ala jauhamaan paskaa, että niin oli tarkoitus käydä ja bla bla bla...”

''Heistä ei tule mitään ilman sinua,'' hän sanoi hiljaa, mutta tarpeeksi kovaa, että Takaya kuuli.

Takaya puri huultaan ja oli ehkä vähän yllättynyt huomatessaan että se sattui. Oli outoa että jokin fyysinen saattoi sattua vaikka hänellä oli ihan kuollut olo sisältä. ”En tiedä mitä tarkoitat. Alun perin joukosta piti valita viisi voittajaa. Minä en ollut edes mukana koko jutussa voittaakseni. Minä haluan vain ja ainoastaan Vihdoinkin saada hoitaa tekemäni ryhmän asioita. Managerina, en jäsenenä.” Ha ha, se kuulosti niin apaattiselta. Eikö hän todellakaan keksinyt mitään muuta? ”Kilpailu on ohi minun osaltani, siinä kaikki.”

''Bullshit.''

Riku nousi takaisin jaloilleen. ''Minä luen sinua paremmin kuin kukaan, Takaya. Minä TIEDÄN miksi lopetit niin yllättäen. Takaya, ymmärrä nyt, että uusi bändi ei menesty ilman sinua... Se on sanomattakin selvää.''

Riku kolautti otsansa oveen ja kuiskasi: ''Annatko hänen ohjailla sinua kuolemansa jälkeenkin?''

”Minä tunnen Takaya-niisanin paremmin kuin kukaan muu! Minä en anna kenenkään satuttaa niisania, minä lupaan!” Takayan suu vääntyi kamalaan helvetilliseen ilmeeseen, joka muistutti ehkä etäisesti hymyä. ”Ha. Ha ha. Haha! Mitä hittoa… Kaikki sanovat samat asiat. Mitä te sitten tunnette minusta? Kertokaa se! Mitä te tiedätte minusta mitä minä en tiedä?! Lopettakaa hitto vie hyvän sään aikaan! Minä en ole rikki! Minua ei tarvitse korjata! Minua ei Tarvitse suojella! Olen ihan kunnossa!”

''Sinä rakastat häntä.''

”Tuo ei selitä mitään! Tämä ei ole oikea hetki vaihtaa puheenaihetta helvetti!” Takaya ei ollut tyhmä, hän Tiesi mitä Riku tarkoitti. Oli toinen asia hyväksyä, että joku oikeasti tiesi hänestä jotain niinkin intiimiä ja yksityistä. ”Paskiainen, jätä minut rauhaan! Minulla meni ihan hyvin ennen kuin sinä päätit pistää nokkasi sinne minne se ei kuulu! Mene pois…!” Viimeinen virke tuli tukahtuneella äänellä. Edes vihanpuuska ei muuttanut sitä tosiasiaa että hänet oli jo ammuttu, eikä hänen ylpeyttään pelastanut mikään. Ihmistä saattoi puukottaa hengenvaarallisesti ilman että uhri edes huomasi asiaa, kunnes kaatui kuolleena maahan. Haha, Takaya oli aina nauttinut niistä dekkareista. Niissä oli tyyliä.

''En sanoisi huoneeseen hautautumista hyvin menemiseksi, Takaya,'' Riku sanoi ja viimein avasi oven. Hän sulki sen perässään ja asteli hiljalleen Takayaa kohti.

Ovi! Takaya jännittyi entisestään. Riku oli sisällä hänen huoneessaan. Poika ei uskaltanut kääntää päätään nähdäkseen toisen. Sen sijaan hän puristi sisarensa puhelinta sydäntään vasten tiukemmin ja kieltäytyi hyväksymästä toisen läsnäoloa. ”Minä en antanut sinulle lupaa tulla sisään”, hän sanoi tiukasti, kuin sillä olisi mitään merkitystä. ”Sinä olet pahimmanlainen ihminen. Mikseivät palvelijat ole jo tulleet heittämään sinut pihalle. Minä annan potkut niille kaikille. Hyödyttömiä idiootteja kaikki tyynni.”

Riku ilmestyi kuin tyhjästä Takayan eteen ja ennen kuin toinen ehti reagoida, oli Riku nostanut Takayan syliinsä ja siirtänyt heidät sängylle istumaan. Selkä rintakehää vasten, Riku piteli Takayaa hellästi.

''Olen pahimmanlainen ihminen, tiedän sen. Mutta juuri sen takia en aio antaa sinun tehdä sitä virhettä... Että turruttaisit itsesi, että lopettaisit olemasta Se Takaya, johon tutustuin...'' Riku painoi huulensa Takayan kaulan ja hartian väliseen kulmaan. Avasi silmänsä.

''En anna sinun hukuttautua Häneen...''

”Sinä…olet hirveä”, Takaya kuiskasi toisen fyysisesti siirtäessä hänet niinkin helposti väärinymmärrettävälle paikalle kuin sängylle. Mutta Takaya tunsi Rikun. Riku ei ollut homo. Riku saattoi kiusata, mutta kuten Takayaa, tätä eivät kiinnostaneet toiset pojat sillä lailla. ”E-en tiedä edes mistä sinä puhut! Miksi sinä kohtelet minua näin?”

Riku hymähti. ''Minä pystyn lukemaan sinua kuin kirjaa, Takaya. Yleensä se tosin on hiukan vaikeampaa, mutta nyt... Joten valehteleminen ei johda yhtikäs minnekään. Sinä rakastat häntä, tiesin sen melkein heti kun näin teidät ensi kerran yhdessä.''

Hän tiukensi otettaan hiukan. ''Vain koska olen ainoa, joka siihen pystyy, sen takia kohtelen sinua niin kuin kohtelen... Muut pitelevät sinua kuin kukkaa kämmenellä, mutta se ei ole sitä mitä haluat!''

”Olisi mukavaa jos edes kertoisit kehen minun muka pitäisi nyt olla rakastunut, hitto vie…” Ei niin, että Takaya Halusi toisen sanovan sen. Kännykkää puristava käsi oli jo kipeä. Oli vain helpompi paeta sanojen taakse. Jos hän ottaisi härkää sarvista ja lähtisi käsittelemään tunteitaan- Niin, se olisi askel unohtamiseen. Hän ei halunnut unohtaa. Hän halusi muistaa vielä vähän aikaa. Tai ehkä unohtaa. Unohtaa, ettei Mikuru koskaan enää juoksisi hänen ovestaan sisään hänen ollessaan alusvaatteisillaan, tai pahimmassa tapauksessa alasti. Lehmä ei koskaan oppinut koputtamaan, tai ettei saanut tulla hänen huoneeseensa ilman lupaa. Tämä teki aina juuri niin kuin halusi, seurauksista viis.

Riku hengähti. Hän näki tämän lävitse, kaikki pojan suojamuurit olivat kerrankin alhaalla... Raivostuttavaa.

Tavu kerrallaan hän nimesi Takayan siskon tämän korvan juuressa, ääni juuri ja juuri henkäystä voimakkaampi: ''Mi-ku-ru...''

Jokainen tavu oli kuin terävä reuna joka viilsi tiensä hänen sydämeensä. Takayan silmissä punertui ja hän riuhtoi itsensä irti Rikun otteesta, kääntyen ja tarttuen toista rinnuksista. ”Älä ikinä! IKINÄ sano sitä nimeä minun kuulteni! Millainen perverssi sinä oikein olet?! Väität minun olevan rakastunut omaan siskooni!”

Riku helposti selätti Takayan ja asettui mukavasti tämän päälle. ''Takaya, kuka sitten? Kuka muu kuin Hän saa sinut tähän jamaan? Hän oli siskosi, mutta Pelkkä sisko ei saisi sinua kuolemaan sisältä... Ei, rakastit häntä, rakastit Mikurua! Mikuru, Mikuru, Mikuru, Mikuru!''

Riku otti nyrkkiotteen Takayan hiuksista ja veti, paljastaen tämän kaulan. ''Sinähän se meistä kahdesta Perverssi olet...''

”Ah!” Takaya sävähti kivusta toisen tarttuessa hänen tukkaansa. Hän hengitti katkonaisesti Rikun pakottaessa hänet niinkin avuttomaan asentoon, mutta hän ei olisi ollut Takaya jos olisi antanut periksi väkivallan edessä, vaikkei siihen ollutkaan tottunut. Hänen tummat silmänsä katsoivat terävästi Rikua nenänvarttaan pitkin. ”Lopeta hyvän sään aikaan, senkin sadisti. En anna sinulle anteeksi.”

''Pyydänkö anteeksiantoa?'' Riku virnisti. Hän naurahti syvästi Takayan korvan juuressa: ''En.'' Ja puraisi.

Sadisti? Riku? Ei. Mutta jos Takaya niin halusi, mikä ettei... Takaya se masokisti oli, Riku vain mukautui tämän mukana.

''Se itsekeskeinen naisenalku ohjaili sinua kun oli elossa, eikä hänen otteensa hellitä kuoleman jälkeenkään... Tai, ehkä kuitenkin, sinä roikut hänessä etkä anna hänen mennä...''

”AH!” Takaya kiljaisi. Tuo Oikeasti sattui! Mitä hittoa! Oliko häneltä jäänyt huomaamatta jotain? Mikä Riku oikein pelasi? ”Se lehmä minua milloinkaan ohjaillut! Se olin minä! Kaikki oli minun vikani!” Hän koitti saada tottumattomana nyrkin läpi Rikun puolustuksen. Hittoako tuossa istui ja loukkasi hänen siskoaan ja häntä! Mitä tämä mistään mitään kuitenkaan tiesi? Mitä tämä mistään mitään ymmärsi?

''Joo, niin varmaan,'' Riku totesi ja nappasi Mikurun kännykän näyttäen sitä Takayalle. ''Kaikki oli hyvin niin kauan kun olit vain veli hänelle. Niin kauan sait rakastaa häntä aivan rauhassa, eikä kukaan nähnyt siinä mitään outoa. Mutta sitten, Mikuru alkoikin tuntea jotain muuta kuin sisarusrakkautta sinua kohtaan,'' Riku sanoi ja heitti kännykän huolettomasti ilmaan ja nappasi jälleen.

''Piilouduit. Maskin taakse. Työnsit häntä enemmän ja enemmän pois, vaikka mielesi teki tehdä toisin. Kaikki Hänen vuokseen... Hmph! Väitti rakastavansa sinua eikä silti nähnyt todellista minääsi, toisin kuin minä, täysi tuntematon!''

Riku toi kännykän huulilleen ja virnistäen sanoi viimeiset sanansa Mikurulle: ''I win.'' Kännykkä lensi kovaa vauhtia seinään ja säpäleitä tippui lattialle.

Takaya yritti turhaan saada kännykän takaisin Rikulta, selvä paniikki silmissään, mutta Rikulla oli tässä asennossa aivan liian paljon valtaa Takayan liikkeisiin. Tämän sanat ja kännykän huoleton heittely saivat Takayan riuhtomaan kuin hulluna. Hänen oli pakko saada se takaisin! Riku pudottaisi sen tätä menoa, jos se menisi rikki, Mikuru ei enää koskaan- Takayan silmät levisivät kännykän iskeytyessä seinään. Vaikka sen palaset tippuivat Newtonin lakien mukaan heti ja nopeasti, kaikki kävi kuin hidastettuna Takayan silmissä. ”MIKURU!” hän huusi, mennen täysin sekaisin, yrittäen saada Rikun heitettyä päältään että pääsisi kännykän kappaleiden luo. Oli pakko voida tehdä jotain! Oli pakko koota palaset kasaan ja tuoda Mikuru takaisin. PAKKO!

Tästä seurasi hyvin yksipuolinen tappelu, sillä vaikka Takaya kuinka löi, raapi, potki, puri, Riku ei antanut tämän mennä. Silmänkulma värähti ja Riku nappasi Takayan poskista ja räjähti: ''Se on Kännykkä! Mikuru on poissa! POISSA! Hän ei ole todellinen! Sinä olet todellinen! MINÄ olen todellinen!''

Riku suuteli Takayaa tuijottaen tätä silmiin, panikoituneisiin ja villeihin silmiin.

Takayan kädet putosivat sängylle, avoinna, lötköinä, kuin kaikki voima olisi imetty pois niistä. Takayan vartalo rentoutui niiden mukana. Hän ei vastannut Rikun suudelmaan, muttei saanut voimia työntää tätä poiskaan. Hetken hulluus oli ohi, jättäen jälkeen tyhjän kuoren, joka ei osannut tapella Rikun sanoja vastaan. Takayasta ei tuntunut todelliselta. Ja jos hän ei ollut todellinen, Riku, joka tiedosti hänet, ei myöskään ollut todellinen.

Sen sijaan, Mikuru, joka näytti hänelle keskisormea hypätessään hänen ikkunastaan; Mikuru, jonka vielä muodoton, hento vartalo seivästyi ikkunan alla odottavan rauta-aidan seipäisiin; Mikuru, Takayan pikkusisko-raukka, oli hyvin todellinen. Todellisempi kuin mikään muu. Takayan oma vartalo ei ollut hento eikä heikko, mutta se vapisi ja tärisi ennen kuin ensimmäinen nyyhkäys edes pääsi läpi pojan kurkkuun muodostuneen palan. Ja kun ensimmäinen pääsi, mikään ei estänyt loppuja, eikä varsinkaan kuumia kyyneleitä jotka hetkessä kastelivat Takayan posket.

Riku piteli Takayaa sylissään, he makasivat vierekkäin sängyllä, Rikun heijatessa Takayaa, suudellen tämän päälakea. Hän ei sanonut mitään, hän oli jo sanottavansa sanonut. Nyt, hän piti huolen, ettei Takaya ollut yksin ja odotti.

Vastoin diivan mainettaan, Takaya itki kauan, kaikki tilanteen nolouden tiedostaminen oli imetty ulos hänestä hänen voimiensa mukana, ja Rikun sanojen ristiriitainen hellyys repi hänet kappaleiksi uudestaan ja uudestaan, kun hän jo hetken luuli, että pahin oli ohi. oli kuitenkin jotain joka hänen oli pakko saada sanottua, itkunkin läpi. Jotain joka oli naurattanut häntä aiemmin, kryptisen huvittuneella tavalla - tai olisi naurattanut jos se ei olisi ollut niin helvetin Not Funny!. ”Se- Se lehmä! Oikeasti”, Takaya jäi haukkomaan henkeä, ennen kuin uudet katkonaiset nyyhkäykset repivät tiensä ulos hänestä. ”Luuli, että- että minä - nauraisin…!”

Pojan hermot olivat riekaleina. Jos Riku oli ollut mistään oikeassa, se oli ollut siitä, että Takaya oli todella, Todella rakastanut sisartaan. Sillä, etteivät he oikeasti olleet mitään sukua toisilleen, ei ollut mitään väliä. He olivat kasvaneet yhdessä tietystä pisteestä lähtien, ja maailman silmissä he olivat molemmat Asagi Yousuken lapsia. Mikurun epäterve obsessio häneen oli saanut pojat koulussa puhumaan paskaa, sanomaan sellaista, kuin ”Ihan kuin Asagi ei olisi löytänyt ketään muuta kuin oman siskonsa haha. Hänen on täytynyt olla epätoivoinen!” Vähät Takaya omasta maineestaan, Mikurun maine oli syöksynyt kuolemankierteeseen tämän julistaessa kaikille, ettei yksikään mies yltänyt Takayan tasolle. Joten Takayan oli ollut pakko-

Mikurun vuoksi! Mikuru ei edes tiennyt etteivät tämän tunteet millään lailla sopineet yhteen Takayan omien, likaisten tunteiden kanssa. Mikurun tunteet olivat pikkusiskon omistushalua. Tämä sekoitti kaksi hyvin erilaista rakkautta toisiinsa. Kun Takaya ahdisti tämän nurkkaan, tyttö oli itkenyt ja yrittänyt paeta hänen tunteitaan. Siksi, Takaya oli kieltänyt tämän, kieltänyt kokonaan, haluten Mikurun vihan sen sijaan, että olisi käyttänyt hyväkseen tämän sekavan, hämmentyneen tytön tunteita. Mutta Mikuru oli painostanut häntä, tehnyt kaikkien hänen lähellään olevien ihmisten olon vaikeaksi, ollut ehdottoman hyökkäävä hänen naisiaan ja läheisiä ystäviään kohtaan. Takayalla ollut niitä enää, ei tyttöystäviä, vain satunnaisia pedinlämmittäjiä, eikä ystäviä, vain tuttavuuksia, jotka hän piti taitavasti kaukana todellisesta itsestään. Ei ketään muuta kuin Mikuru, ja Mikuru oli ymmärtänyt hänet niin väärin, huolimatta niistä sadoista kerroista kun tämä väitti tuntevansa hänet paremmin kuin kukaan. Mikuru oli mennyt tuhoamaan sen ainoan ihmisen joka merkitsi Takayalle yhtään mitään.

”Onko niin hiton väärin haluta suojella sitä jota rakastaa?!” hän huusi Rikun paitaa vasten. Takaya tarvitsi ystävää enemmän kuin koskaan, jotakuta, johon luottaa tässä rikkinäisessä tilassaan. Riku oli tässä, mutta vaikka Takaya nautti haasteista, Rikun kanssa leikkiminen oli aina ollut vain sitä: haaste. Tämä väitti olevansa hänen ystävänsä, mutta mitä Takaya siitä tiesi. Mutta silti, Riku oli tässä, nyt. Kun Takayasta tuntui kuin aallot hänen sisällään uhkasivat pyyhkiä hänet mennessään, Riku piteli häntä tiukasti rintaansa vasten vahvoilla käsillään, eikä päästänyt irti. Ehkä oli jotain, mitä Riku halusi häneltä vastapalvelukseksi, mutta Takaya miettisi sitä myöhemmin. Hän maksaisi takaisin, tietysti, hän inhosi olla veloissa kenellekään.

Pojan ajatukset alkoivat vakaantua, tuoden hänet ulos siitä hysterian syöksykierteestä, johon hän oli antautunut. Väkivaltaiset nyyhkäykset, jotka olivat jo saaneet hänen kurkkunsa käheäksi ja sen tunnusta päätellen vereslihalle, alkoivat hellittää, muuttuen lempeämmiksi, surullisemmiksi, ja loppuivat pian kokonaan. Hän oli Asagi Takaya. Jo hänen sukunimensä kertoi, ettei hän ollut emotionaalista tyyppiä, vaikkei se ollutkaan aina ollut hänen sukunimensä. Hänellä ei ollut koskaan ollut varaa olla emotionaalinen. Ainoastaan selviytymisellä oli mitään merkitystä. Jos se oli barbaarinen ajattelutapa, niin so be it.

Rauhallinen heijausliike, selkää hierova käsi, märät kyynelet kastelivat Rikun paidan. Jokainen sana, Riku oli tiennyt. Hän oli lukenut Takayan oikein, arvatenkin. Tämä oli outoa käytöstä Rikulta. Kuka tahansa muu, ja poika ei olisi välittänyt paskaakaan. Tai no, okei... Jos Jin tai Yukimi tarvitsisivat häntä, hän saattaisi jopa auttaakin, muttei välttämättä. Takaya, toisaalta, häntä Riku halusi auttaa, tukea. Se oli ollut niin alusta asti, Takaya oli kiinnostanut Rikua, kutsunut kuin kukkien nektariini mehiläistä.

Turha ymmärtää väärin, Riku ei ollut kiinnostunut miehistä, missään muodossa, missään tilanteessa. Mutta Takaya oli... Special. Nyyhkytys loppui, tärinä väheni ja lopulta katosi. Takaya hiljeni. Riku kallisti päätään minimaalisesti nähdäkseen Takayan kasvot. Oliko poika rauhoittunut? Shokissa? ... Nukahtanut?

Ei mitään niistä. Poika oli hyvin hereillä, Ehkä ensimmäistä kertaa koko päivänä. Hänellä oli voimaton, loppuun puristettu olo, kuin tiskirätillä. Tunteet pakenivat häntä. Kun hän löysi yhden jonka hän luuli tunnistavansa, se lipesi hänen sormistaan kuin vesi. Ehkä se oli okei. Takaya tiesi ettei olisi valmis tuntemaan muuta kuin negatiivisia tunteita tästä lähin, joten ehkä oli parempi, ettei hän edes yrittänyt. ”Mitä sinä tarkoitit? Kun sanoit, etteivät ne naiivit ääliöt pärjää ilman minua. Oletko sinä menossa jonnekin?”

Riku naurahti ja silitti Takayan hiuksia. ''Kyllä ja ei - isäsi veti minut syrjään pari päivää sitten ja ilmoitti suoraan, että en olisi osa uutta bändiä. Äänten tuloksista riippumatta,'' Riku kertoi ja hengähti syvään. ''Hän tarjosi minulle soolo-uraa. Ja olen enemmän kuin halukas ottamaan sen tarjouksen vastaan.''

”Ah.” Takaya mietti sitä hetken ja nyökkäsi verkkaalleen. ”Hyvä päätös. Rikusta ei vain ole ryhmään, vaikka upea oletkin.” Hän oli ajatellut niin itsekin jo vähän aikaa, joten hän hyväksyi isänsä päätöksen sellaisenaan. Riku oli sooloisti, henkeen ja vereen. Päätöksen huono puoli oli siinä, ettei se jättänyt uuteen kokoonpanoon selvää johtohahmoa, joka tiesi miten pitää muut kurissa. Kuten sanottu, Takaya ei halunnut olla mukana poikabändissä. Hänellä oli Omat suunnitelmansa. Se tarkoitti Izumin vetämistä jäljelle jääneistä kilpailijoista. Rikun jälkeen tämä oli eniten Takayan tasolla ajattelun selkeydessä.

No, päätösten tekeminen ei kuulunut Takayalle. Hänen tuli ottaa bändin kohtalo puheeksi isänsä kanssa.

''Jos et ole osa bändiä, he eivät tule pärjäämään... Älä väitä ettet ole huomannut, olet heidän leaderinsä. Jopa Hazama ajattelee niin, vaikka kieltääkin sen. Tyrkkää joku toinen mukaan ja homma romahtaa käsiin,'' Riku totesi. ''Ja tosiasia on, että nautit siitä täysin siemauksin.''

Riku kieräytti heidät toiseen asentoon: Riku nojasi kyynärpäihinsä Takayan yllä. Muille asento näytti uhkaavalta, mutta Riku oli asettanut itsensä tarkoituksella niin, että Takaya voisi työntää hänet koska vain pois.

''Stay.''

Takaya ei kestänyt katsoa Rikua silmiin liian pitkään, ja hänen katseensa harhautui sivuun. ”Minä ajattelen asiaa.” Oli totta, ettei hän inhonnut projektiaan. Eikä kilpailussa mukana olo ollut aina ihan sietämätöntä. Oli hermoja kutittavaa nähdä muiden kilpailijoiden kasvavan ihmisinä ja tekevän parhaansa - se sai Takayankin antamaan enemmän itsestään - mutta se oli toissijaista nyt. Hän oli jo ilmoittanut lopettamisestaan. Jos hän jatkaisi, niin, se oli täysin hänen isänsä käsissä sekin.

Tuntui pyhäinhäväistykseltä ajatella työasioita vain puolitoista päivää Mikurun kuoleman jälkeen. Takaya sävähti ja oksetuksen aalto pyyhkäisi jälleen hänen ylitseen hänen muistaessaan vähän liiankin elävästi kuinka Mikuru oli kirkunut tuskissaan metalliseipäiden lävistäessä tämän vartalon. Takaya ei ollut voinut liikkua, vaikka palvelijat olivat rynnänneet pihalle. Takaya oli vain seisonut katsomassa ikkunasta, ymmärtämättä mitään, täysin lukossa. Ja Mikuru oli hiljentynyt.

Poika tarttui Rikua tämän märästä paidan etumuksesta, ja alkoi avata sen nappeja määrätietoisesti. Hän ei ehkä tiennyt täsmälleen mihin pyrki, mutta hän halusi ulos mielestään, joka oli täynnä kuvia hänen kuolleesta sisarestaan.

Rikun katse laskeutui hänen paitaansa avaaviin sormiin ja hän nosti toista kulmaansa. Katse palasi Takayan kasvoihin, silmiin, jotka eivät kohdanneet hänen omiaan. ''Takaya... Mitä ihmettä oikein teet?'' Oi, kyllä Rikulla oli aavistuksensa, mutta nyt oli kyseessä sen verran iso juttu, että oli pakko kyseenalaistaa. Mutta epäilyksistä huolimatta, Riku ei liikahtanutkaan estääkseen.

”Kysyy se joka kantoi minut sänkyyn”, Takaya tuhahti, mutta virnisti sitten, kohdaten Rikun silmät hetkeksi. ”Tiedä vastuusi.” Tunnottomat sormet yllättävän näppärinä, Takaya pääsi paidan viimeiseen nappiin. Hän oli pro toisten riisumisessa, vaikka ne, jotka hän riisui, olivatkin naisia 100 % ajasta.

Vihdoin Riku nappasi Takayan käden. Hän painoi sen rintaansa vasten. ''Takaya... Me ollaan molemmat miehiä, jotka eivät ole kiinnostuneita samasta sukupuolesta. Lopeta hyvän sään aikana'', Riku murahti, päästi irti ja asetti painonsa käsilleen, tarkoituksena nousta ylös.

”Riku!” Takayan käsi takertui toisen ranteeseen, puristaen melkein kipeästi. Hänen silmiään poltteli jälleen - kuka sanoi että ihminen koskaan itki itsensä tyhjäksi kyynelistä? - ja hän katsoi melkein rukoilevasti Rikuun. ”Minä… jos sinä et pysty siihen, niin se on okei, ihan sama, mutta juuri nyt minä… minä tahdon… kuulua jollekin. Minä tahdon unohtaa, joten…” Takayan sormet päästivät hitaasti irti toisesta. Mitä hän oikein puhui? Poika rentoutui selällään sängyllä. ”Haha, unohda tuo”, hän sanoi selkeämmin, vaikka kutsu ei kadonnut mihinkään hänen silmistään. ”Koska Riku saa sen ylös vain naisten kanssa, haha.”

Riku näytti kaikelta muulta kuin vaikuttuneelta. Hän vain tuijotti. Tuijotti. Ja nauroi.

''Idiootti.''

Riku otti kunnon otteen Takayan vyötäröltä ja nojautui eteenpäin, hymyillen melkeinpä vaarallisesti. ''Kerronko salaisuuden?'' Välittämättä vastauksesta, Rikun huulet hipaisivat Takayan poskea ja tämä puhui matalalla äänellä suoraan toisen korvaan: ''Olet ainoa jätkä... Jolle saan ylös.''

Vasen jalka siirtyi Takayan jalkojen väliin, levittäen niitä. Riku nosti päänsä kauemmas ja katsoi Takayaa silmiin. ''En vain ole varma, kestätkö tämän seuraamukset, Takaya. Pyydät aika isoa palvelusta.''

”Riku…” Takayan silmät levisivät ”salaisuuden” kuullessaan. Se sopi jokseenkin yhteen sen kanssa mitä hän oli joskus ajatellut toisesta pojasta. Että… ehkä Riku oli ….special? hänelle. Toisen ääni sai lämpimät väreet kiirimään läpi hänen vartalonsa. ”Mmh, idootti” , hän puoli-huokaisi puoli-voihkaisi. ”Minäkään… en tarjoudu leikkimään naista ihan kenelle tahansa. Tai ilman painavaa syytä.” Takaya nosti kätensä Rikun poskelle ja liu’utti sen tämän ohimolle ja siitä hiuksiin. Riku ei ollut kaunis kuten Aiji, mutta loppujen lopuksi, vain Riku sai Takayan sulamaan. ”Minua hirvittää”, hän kuiskasi, ”ajatella mitä teen jos en saa sinua nyt.”

Riku hymyili, nojautui jälleen kerran alas. Hän suuteli Takayaa, eri lailla kuin aiemmin, hellemmin. Tällä ei ollut tarkoitusta. Rikun kädet valuivat Takayan paidan alle, vahingossa repien sen kiinni pitävät napit, ei että Riku edes huomasi näin tehneensä. Kyljet, selkä, rintakehä, Riku tunsi kaiken kämmeniensä alla. ''Sano! jos muutat mielesi,'' Riku sanoi Takayan huulia vasten.

Ihan kuin mielen muuttaminen auttaisi mitään tässä vaiheessa! Takaya protestoi mielessään, mutta nyökkäsi pikaisesti. Hänen silmänsä seurasivat käsiä jotka liikkuivat hänen vartalollaan, ja tahtomattaan hän nosti selkäänsä päästäkseen lähemmäs. Hänen vartalonsa reagoi kosketukseen ja hengitykseen huulillaan, kuten normaali lukiolaispojan vartalo, täynnä hormoneja, ja koska hän tiedosti mihin he olivat menossa ja ajatteli likaisesti eteenpäin, hän tunsi kovettuvansa housuissaan. Se oli jotain mitä hän ei ollut odottanut käyväksi, mutta hyvä niin. Riku ei koskisi häneen jos tällä ei olisi todistetta että hän halusi sitä. ”Eikö se saisi minut näyttämään… epäjohdonmukaiselta?”

Riku, joka oli siirtynyt nuolemaan ja näykkimään Takayan leuan kautta tämän kaulaa keskeytti työnsä. ''Tässä on kyse Sinusta, Takaya. Mitä vitun väliä jollain johdonmukaisuudella, kuhan tunnet olosi mukavaksi...''

Ja Rikun suu jatkoi matkaansa alemmas.

”Ehkä niin”, Takaya myönsi hiljaa, silmät yhä seuraten Rikua. Hänellä oli outo tarve nähdä mitä hänelle tapahtui, koko ajan. Hän värähti Rikun huulten löytäessä herkän paikan hänen ihollaan. Hän ei aivan tiennyt oliko se painauma, joka oli alkanut parantua - sellaisia hänellä oli varmasti paljonkin, sillä hän ei ollut vieläkään vaihtanut eilisiä vaatteitaan - vai muuten vain herkkä alue, mutta oliko sen niin väliä? ”…mutten silti haluaisi olla epäjohdonmukainen.”

Riku ei vastannut vaan riisui Takayan paidan kokonaan, kädet siirtyivät työskentelemään tämän farkkujen kanssa. Toisin kuin Takaya, Riku ei ollut jäykistynyt vielä, mutta se johtui täysin Rikun itsehillinnästä.

Hän oli saanut huutia aiemmilta petikumppaneiltaan. ''Se on aivan kuin et haluaisikaan minua!'' ''Olinko joku epätoivon perusteella valittu?!'' ''Jumalauta, ovesikin halusi minua enemmän kuin sinä!''

Riku sai kätensä Takayan housuihin, veti se alas päin ja alkoi tottunein ottein kiduttamaan toista. Hänen suunsa nuoli, imi, puri jopa Takayan herkkää ihoa nännin ympärillä, jättäen enemmän kuin selvän fritsun vaaleaan ihoon.

Harva nainen oli keskittynyt Takayan nänneihin kuten Riku nyt. Poika huomasi kiemurtelevansa toisen alla alta aikayksikön. Sekin oli helposti selitettävissä sillä, että Hän oli oikeastaan nainen nyt, vai mitä? Ja Rikukin varmaan, ehkä, kaipasi tissejä. Harmi kyllä, Takayalla ei ollut kykyä - tai halua - kasvattaa sellaisia tätä varten. poika yritti pysyä hiljaisena, mutta aika ajoin hän veti terävästi henkeä tai vingahti, varsinkin Rikun purressa. ”Ah, en ihan olisi laskenut sinua pitkien esileikkien puoltajaksi”, Takaya huohotti heikosti. Hitto, hän tunsi Rikun leikit Varpaissaan asti! vaikkei tämä vielä ollut edes vyötärörajan alapuolella. ”Vaikka ehkä minun olisi pitänyt, ah! Sinä, tykkäät leikkiä, vai mitä?”

Jokin käski hänen pitää turpansa kiinni. Jokin hänen sisällään. Huolimatta hänen äänensä korkeudesta, se oli silti selvästi pojan kun hän alkoi puhua, eikä hän halunnut Rikun menettävän kiinnostustaan kesken kaiken. Vaikka Takaya itse olikin romanttinen leikkijä naisten kanssa, hän oikeastaan toivoi että Riku menisi alemmas ja antaisi huomiota sille kiireisemmälle alueelle. Ei hitto, hän kuulosti ihan kiimaiselta nartulta päänsä sisällä. Oli hyvä, että hänellä oli itsehillintää sanojensa yli, toisin kuin Aijilla. Mutta hänkään ei osannut pitää suutaan kiinni pitkään. ”Mmh, Riku…!”

Riku virnisti Takayan ihoa vasten ja suuteli tiensä Takayan navalle, ja alemmas. Nopeasti mitään ei ollut tiellä ja Riku kohtasi sen ainoan asian, josta hänellä ei ollut kokemusta.

Takaya on oikein mukavan kokoinen, Riku huomasi ajattelevansa ja liutti sormeaan toisen penistä pitkin, ylhäältä alas. Niin kauan kun hän työskenteli käsin, no problem, mutta... Jinin kanssa käydyt keskustelut kaikuivat päässä, etsien, kaivaen jotain hyödyllistä.

''Suihin otto on erittäin yleistä miesten välisessä seksissä. Orgasmin pitkittäminen -- jätä fellaatio kesken, ja partnerisi kiemurtelee nahoissaan.'' Kiemurtelee nahoissaan... Okei. Mutta mitään itse suihin otosta ei tullut päähän, joten Riku päätti heittää hatusta.

Ajatusprosessin aikana Riku oli kiertänyt kaikki sormensa Takayan peniksen ympärille ja suloisen hitaasti liu'uttanut ylös ja alas.

”Iyah!” Takaya protestoi automaattisesti, toisen kovin nopeasti siirtyessä juuri sinne minne hänen ajatuksensa olivat halunneet tämän, mutta hän oli jo valmistautunut pidempään odotukseen, joten hän ehkä säikähti - ei, ehdottomasti säikähti - pikakelausta. ”Riku, sinä… ah, tuo tuntuu hyvältä.” Missä olikaan hänen suuresti arvostamansa johdonmukaisuus? Ah, väliäkö sillä. Takayan silmät levisivät hänen lukiessaan Rikun liikkeistä tämän aikomukset ja hänen reaktionsa oli ilmiselvä. ”Ei sinun tarvitse mennä noin pitkälle, oikeasti! Olen ihan okei jos otat minut takaapäin. Oli tämä minusta tai ei, en halua sinun tekevän mitään mitä et halua vain koska minä tahdon-!”

''Turpa kiinni, Takaya,'' Riku murahti ja suuteli toista, kieli työntyi huulten välistä ja Riku tanssitti Takayan kieltä taitavasti. ''Kuka koskaan sanoi, etten haluaisi?''

Ja Riku maistoi Takayan ensi kertaa. Hän imi peniksen päätä voimakkaasti, leikitteli kielellään ennen kuin otti enemmän. Riku vihdoin ymmärsi miksi useat hänen naisistaan olivat niin innokkaita ottamaan suihin.

Siinä nyt vaan oli jotain niin helvetin intiimiä kun kurkussa on toisen penis. Siis perkele!

Takaya nielaisi hysteerisen naurun, joka uhkasi päästä hänen suustaan ja nosti kätensä Rikun hiuksiin. Hän ei ottanut kiinni, piti sen vain siinä. Riku oli- Riku teki- Siinä oli jotain ihan hemmetin Väärää nähdä peniksensä katoavan jätkän suuhun. Kyllähän hän tiesi, että pornossa oli yleinen trikki, että mies houkuteltiin naisen avulla tilanteeseen jossa tämä ei voinut nähdä Kenen suussa tämän elin oli, ja että mies ei voinut erottaa miehen ja naisen antamaa poskea, mutta- Mutta enemmän kuin se oli väärin, se tuntui Hyvältä. Takaya teki kaikkensa ollakseen tekemättä jutusta Rikulle epämiellyttävää ja onnistui pitämään lanteensa suhtkoht paikoillaan. ”Tuon ei pitäisi näyttää noin seksikkäältä”, hän huohotti, ja sitten hänen oli pakko venyttää päätään taakse, sänkyä pitkin, ja hän menetti katsekontaktinsa Rikun tekemisiin. ”Rikuuuh~!”

Riku tunsi housujensa tiukentuvan, hän nautti tästä ihan julmetusti. Hän nipisti ja tukisti Takayan kiveksiä, samoin kuin pyöritteli niitä kämmenellään. Riku nosti Takayan jalat olkapäilleen ja nosti itseään parempaan asentoon ilman että lopetti edes-takaisin liikettä.

Riku sulki silmänsä ja nopeutti tahtia.

”Aah! Haah! Rikuu-ah!” Takaya unohti, ettei hänen pitänyt pitää ääntä hyvin nopeasti toisen leikkiessä hänen kiveksillään. Ah tämä- se ei ollut koskaan tällaista! Hänen kätensä puristuivat Rikun hiuksiin kouristuksenomaisesti. Oliko tämä miltä kaikista Rikun naisista tuntui? ”Lisää…!”, hän vinkui ja voihki. ”Ole kiltti, please, Rikkuuu!” Poika tuskin edes huomasi asennonmuutosta, mitä nyt totta kai tiedosti olotilansa muuttuneen. ”E-enemmännn!”

Riku vapautti toisen kätensä ja penkoi sillä Takayan yöpöydän laatikosta jotain käyttökelpoista. Käsivoide. Sitä hän tarvitsisi kohta.

Mutta ensin... Rikun suu jätti Takayan peniksen, mutta käsi jatkoi työtä samaa tahtia. Riku, rohkea kun oli, meni astetta pidemmälle. Hän suuteli toisen kasseja, mutta päämäärä oli alempana. Riku nuoli Takayan reiän ympärystää ennen kuin hänen kielensä painautui sisälle.

Takayasta tuntui kuin hänen varpaansa repeytyisivät kokonaan erilleen toisistaan, niiden ojentuessa kukin jäykkinä omiin suuntiinsa. Hänen jalkansa tärisivät, missä ne luiskahtivat Rikun olkapäiltä tämän kumartuessa vielä alemmas. Takaya panikoi Rikun kielen löytäessä alemmas ja alemmas- ”Hiii! Riku, älä! Se on likaista!” No voi saasta, että hän kuulosti tytöltä! Tytöt olivat huonoja hyväksymään edes tavallista fellaatiota, saatikka sitten mitään vähänkään intiimimpää. Siksi Takaya piti kokeneista naisista enemmän. Muttei hän silti osannut reagoida yhtään sen paremmin kuin tyttökoulun tytöt Rikun seuraavaan siirtoon. ”Voi luoja…!” hän henkäisi. Takayan kädet lipesivät Rikun tukasta ja päätyivät toinen vasten hänen sisäreittään ja toinen nousi ylös aina vatsalle asti.

Mitä hän oli mennyt pyytämään? Sitä hän mietti, kunnes Rikun kieli alkoi oikeasti tuntua hyvältä. Takaya Tiesi että peräaukon seinämät olivat herkät, ja hän oli joskus kokeillut sitä sormillaan ja se oli tuntunut hyvältä, mutta liike Siellä, joka ei ollut lähtöisin hänestä itsestään…! ”Ahn! E-et voi olla tosissasi! Miksi se tuntuu näin- Aahn~!”

Riku työnsi kieltään syvemmälle ja syvemmälle, käärmeen tavoin kiemurrellen. Hän oli ollut vähän skeptinen tästä, mutta Jin oli sanonut, että se on yksi parhaimmista nautinnoista (miten se neitsyt tämän kaiken tiesi, oli Rikulle mysteeri) ja Takayan äänien perusteella Jin oli aika lailla oikeassa.

Riku nopeutti kättään ja teki parhaansa, että pysyi kutakuinkin tahdissa kielensä kanssa.

”Rikkuuuhn…!” Paine kasvoi hänen sisällään ja Takaya yritti estää itseään tulemasta siihen paikkaan, kun Rikun kieli löysi hänen G-pisteensä. Miten hitossa toisen kieli oli noin pitkä! Hänen koko vartalonsa jäykistyi hetkeksi ja rentoutui sitten, kunnes taas! Takayasta tuntui kuin hänen vartalonsa repeäisi jos se venyisi enää yhtään enempää. ”Naah! Riku, Riku, ole kiltti! Minä laukean jos sinä jatkat tuota! Minä en tahdo! Ei ennen kuin olet - olet sisällä!”

Tämä sai Rikun keskeyttämään. Varovaisesti hän veti kielensä ulos ja päästi irti Takayan peniksestä. ''Hyvä on.'' Huulilla kareili virne.

Riku laski Takayan takaisin kokonaan peitteelle ennen kuin tursutti voidetta sormilleen. ''Koetan olla nopea,'' Riku sanoi ja työnsi yhden sormen sisään, heti perään toisen, koska hänen oli onnistunut venyttää aika hyvin kielellään.

Vaikka Riku etenikin nopeasti, oli hän varovainen, pyysi anteeksi jos kuuli Takayan vinkaisevan kivusta ja ennen kaikkea oli hellä.

Takayan henki kulki nopein mutta raskain henkäyksin. Poika oli kärsimätön, mutta jatkoi odottaa toiseen sormeen asti, ja siinä vaiheessa hän alkoi taas vinkua: ”Minä tulen hulluksi! En tiedä millaisten naisten kanssa sinä ole ollut, mutta minä en tietääkseni mene rikki kovin helposti. Riku, minä pyysin sinua naimaan minua, en leikkimään minulla!”

Riku nosti kulmaansa, ja lisäsi kolmannen sormen. ''Tee jotain hyödyllistä ja kaiva kortsu jostain, Takaya,'' hän sanoi hymyillen huvittuneena.

”!” Takaya oli unohtanut koko asian. ”Olisin jo tehnyt niin ellet sinä koko ajan harhauttaisi minun ajatuksiani”, hän syytti ja yritti kääntyä puoliksi kohti yöpöytänsä laatikoita. Sormet perseessä se oli vain hyvin, Hyvin epämiellyttävää. Toisaalta, sen sijaan, että Riku olisi penkonut hänen laatikoitaan lisää, Takaya tiesi mistä etsiä, ja otti kondomipaketti liuskan pöydän päälle. Siinä oli neljä jäljellä. Takaya irrotti yhden ja heitti sillä Rikua otsaan, kiihtymyksestä punaisin poskin. ”U-um, takaapäin, vai?”

''Ehdottomasti edestä,'' Riku virnuili Takayalle samalla kuin peitti itsensä kumilla. Liukasti oikein kunnolla itsensä. Hän veti Takayan lähemmäs. ''Haluan nähdä kasvosi kun laukeat.''

Ennen kuin Takaya ehti väittää vastaan, Riku alkoi työntyä sisälle. Tämän hän teki oikein hitaasti, ei niinkään Takayan takia vaan itsensä.

Muutin mieleni, ehdottomasti takaapäin!, oli mitä Takaya olisi sanonut, mutta Riku ei antanut hänelle aikaa. Mitä hänen mieleensä jäi, oli: Se ei satu. ja hänen silmänsä täyttyivät uusista kuumista kyynelistä. Hidas venytys siellä alhaalla tuntui yllättävän… hyvältä, mutta ehkä hän oli - toivonut - sen sattuvan edes vähän? ”Ri-ku-hnn…” Poika kurotti kohti Rikua ja kietoi kätensä tämän ympärille, vetäen itsensä tätä vasten. Riku oli hellä. Takayasta tuntui turvalliselta tämän alla, kanssa.

Riku oli kokonaan Takayan sisällä, se oli mennyt helposti. Toinen käsi Takayan selän alla, toinen tämän pään vierellä, Riku suuteli Takayaa syvästi samalla kuin hänen lanteensa vetäytyi taaksepäin ennen kuin tuli nopeammin, voimakkaammin takaisin.

Suudelma vei kaikki ne nolot tyttömäiset asiat jotka olisivat saattaneet virrata Takayan suusta. Tämä oli- Minulla ei ollut hajuakaan, että se olisi tällaista. Rikun selkä oli ihan erilainen kuin Takayan aiempien juttujen selät. Se ei ollut pehmeä, ja se oli leveämpi harteista, pidempi… Takayan oli helppo pitää Rikusta kiinni näin. Helppo pitää kiinni ja suudella tätä. Hänen mielessään kävi heidän ensisuudelmansa. Oliko tämä kohtalonjohdatusta? Että heistä tulisi tarpeeksi läheiset tällaiseen?

Hikiset suortuvat liimautuivat pojan otsalle ja hän otti kiinni Rikun rytmistä, jo täysin tottuneena täyttymyksen tunteeseen sisällään, ja koetti tavata Rikun jokaisen työnnön omallaan. Hän ei muistellut mistä hän oli kuullut mitäkin, ja miksi hänestä tuntui että hänen piti - ja hitto jos se ei tuntunut vielä vähän intensiivisemmältä ja paremmalta näin! - mutta hänen lähipiiriinsä kuului sellaisia ilmiselviä nimiä, kuin Jin-Ho ja Kotori-san, jotka Tiesivät jotain. Koulussa sellaisista asioista ei uskallettu puhua ääneen, paitsi selvän negatiivisessa sävyssä.

Takayan itsehillintä oli koetuksella. Hänen oli pakko paeta Rikun suudelmaa voidakseen pidättää orgasmiaan silkalla tahdonvoimalla. Hampaat pureutuivat kipeästi alahuuleen, eikä pojan kasvoista ollut vaikea lukea täsmälleen miten lähellä hän oli laukeamista.

Riku tiesi, että Takaya oli lähellä laukeamista, joten hän helpotti toisen työtä sen pidättämisessä. Peukalo ja etusormi kiertyivät tiukasti peniksen alapäähän ja näin estivät Takayan laukeamisen. Paine väheni ja Riku keskittyi taas työntöihinsä, jotka saivat joka kerta enemmän voimaa taakseen, enemmän vauhtia.

Hänen kätensä vähän ajan kuluttua alkoi taas liukua pitkin Takayan Penistä, tahdissa hänen työntöjensä kanssa. Hienoinen asennonvaihto sai Rikun yltämään syvemmälle.

”Ah! Nnh!” Riku ei antanut hänen laueta! Takaya luuli tulevansa hulluksi, mutta tunne meni ohi, kunnes alkoi kerääntyä jälleen. Hänen lihaksensa olivat koetuksella, mutta hän halusi - kliimaksin sijaan hän halusi Lisää! Pidempään! Kovempaa! Hän halusi niin paljon kuin Riku saattoi hänelle vain antaa, ja vielä enemmän! ”Rikkuuu~~♥! ” Rikun elin hieroi häntä sisältä niin intohimoisesti - MIEHEKKÄÄSTI - ja osui juuri siihen kohtaan, juuri siihen oikeaan kohtaan. Takaya näki tähtiä leviävällä valkoisella pohjalla.

Riku tähtäsi tarkasti Takayan G-pisteeseen sen löydettyään, jatkuvalla syötöllä. Riku nojasi vahvasti toiseen käteensä, hengitys aiempaa raskaampi, hikipisara valui ohimoa pitkin leualle, pieni puna koristi poskia. Takaya oli niin... seksikäs, eroottinen näin... Riku tunsi lähenevänsä loppua hiljalleen. Outoa, yleensä hänellä oli parempi stamina. Hän tunsi Takayan kanavan tiukentuvan aika-ajoin, ja luoja, se tuntui hyvältä.

Takaya voihki kuin kiimainen nainen Rikun alla. Hän ei voinut sille mitään! Riku vain tuntui niin hiton hyvältä. Oli kuin tämä olisi kasvanut hänen sisällään, ja jos hän keskittyi hän saattoi tuntua pulssin toisen peniksessä sen kaivautuessa yhä syvemmälle ja syvemmälle häneen - vaikka se tietysti oli typerä tunne. Takaya oli varma, ettei Riku voinut enää päästä syvemmälle häneen, joten sen täytyi olla seksuaalinen harha. Oli tai ei, Takayan kontrolli lipsui, ja hänen peniksensä yritti laukaista painettaan päästäen pieniä määriä siemennestettä Rikun jokaisella työnnöllä. ”Ei - vielä! Aaahn!”

Jälleen Riku pidätti Takayan laukeamista, mutta hänen tahtinsa muuttui melkein brutaaliksi. Hän kasvatti omaa orgasmiaan, mutta hänen orgasminsa oli toissijainen.

Enää hän ei estäisi Takayaa laukeamasta.

”S-sugoooi!” Valkoisenhehkuinen orgasmi oli kuin kipua. Kun Riku viimein päästi hänet hajoamaan, Takayan huulilta purkautuva huudon ja voihkaisun sekoitus kuulosti tuskalliselta - mutta se oli upeaa, liian upeaa - Takaya ei ollut varma olisiko hän pystynyt samaan. Luultavasti ei. Valkoisen hämyn läpi hän tunsi Rikun yhä liikkuvan sisällään, ratsastaen hänen aalloillaan kuin pro-surffaaja. Tai sonni. ”Ii, aaah…! Riku, älä - älä lopeta!”

Riku oli vaikeuksissa. Takayan orgasmi oli johtanut kanavan tiukentumiseen ja nyt hän kärsi yliannostuksesta. Täysin vaistojensa varassa, Riku jatkoi edes-takaisin liikettä, hän jaksoi ainakin kymmenen työntöä, kunnes... Ei vain pystynyt enempää. Hän laukesi, suusta pakeni hiljainen vaikerointi.

Riku kuitenkin lypsi itsensä tyhjäksi, liike hidastui ja loppui sitten kun Riku tunsi sen olevan riittävä. Riku huohotti raskaasti ja nojasi otsaansa Takayan olkapäähän.

Takayan sydän, joka oli hakannut hänen rinnassaan kuin viimeistä päivää, alkoi rauhoittua. Rikun elin ei enää sykkinyt hänen sisällään, se alkoi pehmentyä ja pienentyä, ja Takaya huokaisi helpotuksesta. Orgasmin jälkeisessä mielenkirkkaudessa hän tiesi, että oli juuri tehnyt tyhmän päätöksen ja seuraukset eivät välttämättä olisi aivan pienet, ja se hirvitti häntä vähän. Ei tosin tarpeeksi työntääkseen Rikun pois päältään.

Mikä oudointa, Takaya ei vieläkään tuntunut epäilevän omaa heterouttaan, ei vaikka hän oli juuri saanut ehkä parasta anaaliseksiä minkä maa päällään kantoi, ja käyttäytynyt kuin huora - ihan vakavissaan. Hän katsoi Rikun pään ohi kattoaan ja mietti palvelijoita, ja sitä kuinka paljon heidän touhuistaan oli kuultu. Palvelijoiden poissaolo koko tänä aikana oli epäilyttävää, ja Takaya halusi kysyä Rikulta mitä tämä oli tehnyt hänen palvelijoilleen, muttei jaksanut. Hänen kätensä liukui Rikun hikistä selkää pitkin ja hän huokaisi. ”En olettanut sen olevan ihan näin hyvää”, hän sanoi hiljaa, käheästi. Itkun ja seksin rasittamana hänen äänensä ei ollut ihan sitä mitä sen tuli olla.

Riku naurahti ja suuteli Takayan kaulaa ennen kuin nosti päätään nähdäkseen Takayan kasvot. ''Todistaa vain kuinka hyvä olen sängyssä,'' tämä totesi, äänessä silaus omahyväisyyttä.

”Mm, muttei silti tehdä tätä enää tämän jälkeen”, Takaya mumisi, nostaen kätensä Rikun poskelle. Haluten pyyhkiä kaiken omahyväisyyden tästä, hän käytti kättä työntääkseen tämän vähän kauemmas. ”Kauanko sinä aiot pitää sen minun sisälläni? Vedä se jo ulos. Niin, ja sinä olet painava.”

Riku veti itsensä ulos kyllä, mutta romahti aivan tahallaan Takayan päälle. Hän kietoi kätensä tämän ympärille ja pyöräytti heidät toisin päin, Riku alla ja Takaya päällä.

''Sehän nyt on sanomattakin selvää, että tämä oli yhden kerran juttu,'' Riku sanoi ja silitti Takayan hiuksia, sormet liukuen suortuvien lävitse, jatkaen sitten erittäin hyvällä englannilla, ''Don't worry, my Prince.''

Kuten kävi aina kun Takyaa kävi sitä vuorta vastaan mikä oli Riku, hänestä tuntui kuin hän ei vain voisi voittaa tätä. Toisin kuin yleensä, nyt hän antoi vain olla ja laski päänsä Rikun rinnalle. ”En minä ole huolissani”, hän kuiskasi tämän rintalihakseen, ”Halusin vain tehdä sen selväksi.” Pojan silmät vaelsivat huonetta ja pysähtyivät valkoiseen akkuun lattialla. Kun hän katsoi vähän sivuun hän löysi Nalleriipuksen, joka oli roikkunut kännykässä, jonka kappaleita lojui vähän siellä täällä. ”Oliko sinun pakko rikkoa se?” hän kysyi sitten, vieläkin hiljempaa. ”Minulla ei ole muita ääninauhoitteita hänestä.”

''Jos en olisi rikkonut sitä, olisit vain hukuttanut itsesi Hänen ääneensä... Jos en olisi rikkonut sitä, olisit junnannut paikallasi, etkä oikeasti surrut hänen lähtöään ja ajan kuluessa jatkanut elämääsi,'' Riku sanoi, myös hiljaa.

Hän muisti enonsa tämän vaimon kuoleman jälkeen. Tuijotti kotivideoita vaimostaan, jätti lapsensa heitteille kunnes vihdoin tappoi itsensä. Hän ei halunnut Takayalle käyvän samoin.

''Juuri nyt, muistat kaikki huonot muistot selkeimmin, mutta ajan myötä ne unohtuvat ja jäljelle jää ne hyvät muistot, jotka ovat muistamisen arvoisia.''

Takaya sulki silmänsä. ”Jos sinä sanot niin”, hän hyväksyi Rikun sanat sellaisinaan, vaikka hänen oli pakko piikittää toista tämän ennakkoluuloista: ”Olen silti ehkä vähän pettynyt siihen, että uskoit etten selviäisi omillani. En ole niin heikko.”

Olen nähnyt kuinka henkilö, jota pidin rohkeana ja voimakkaana; henkilö, jota ihailin, romahti vaimonsa kuoleman takia. Voitko siis syyttää kun epäilin? Riku ajatteli, mutta sanoi vain: ''Se jama missä olit kun tulin, puhui puolestaan.''

”Kuka tahansa olisi järkyttynyt menetettyään jonkun tärkeän”, Takaya puolusti itseään. Oliko hän joku, johon mikään ei saanut vaikuttaa? Hänkin oli vain ihminen! ”Olisin kerännyt itseni kasaan lopulta. Sinä pelkäsit vain että kärsisit huonosta omatunnosta, jos lähtisit omillesi ja jättäisit ne idiootit omilleen. Myönnä pois.”

Riku läimäytti Takayaa takaraivoon ja nousi, työntäen Takayan pois päältään. Mitään sanomatta hän puki itsensä jälleen ja valmistautui lähtemään. Rikun kasvoilta ei voinut lukea mitään, ei yhtään mitään. Tämä näytti niin välinpitämättömältä kuin ihminen vain pystyi.

”Ouh…” Takaya hieroi takaraivoaan ja katseli Rikun liikkeitä. Hyvä minä, suututin Rikun taas, kaiken jälkeen. Hän kierähti selälleen ja hengitti hiljaa. ”Minä tiedän, ettet menisi näin pitkälle kenenkään muun vuoksi. Älä luule etten ole kiitollinen. Kunhan soitan suutani..”

Riku pysähtyi oven suussa. ''Enoni... Oli vahvin henkilö, jonka olen koskaan tuntenut. Olin läheinen hänen kanssaan, hän tuli usein poikansa kanssa käymään. Ihailin häntä: automekaanikko, aloittanut pohjalta ja rakentanut erittäin tuottoisan yhtiön. Rakastava, hauska, fiksu... Niin eläväinen ja onnellinen ihminen vaikeuksista huolimatta.''

Riku kurtisti kulmiaan. ''Hänen vaimonsa oli kaunis ja he rakastivat toisiaan todella paljon. Mutta Hana-san... Hän ei kestänyt oman työnsä paineita ja tappoi itsensä. Enoni huonoksi onnekseen näki tämän,'' Riku veti varovaisesti henkeä, ''Hän hajosi. Päivät pitkät hän tuijotti kotivideoita Hana-sanista, Kou kärsi nälästä kunnes vaelsi meille. Kun lähdimme kysymään mikä enollani oli vikana, löysimme hänet kuula kallossa.''

Hän katsahti Takayaan. ''Minulla oli syyni epäillä vahvuuttasi, Takaya...''

Ja sitten Riku kävelikin jo ulos huoneesta. Hän ei ollut kertonut kellekään enostaan... Paitsi nyt Takayalle. Epävarmuus hyökyi aaltona hänen ylitseen, mutta katosi yhtä nopeasti kuin tulikin.

Hän oli Usami Riku. Hänet oli luotu kestämään kärsimyksensä yksin.

Takaya nousi hätäisesti jaloilleen, mutta syömättömyys, epätoivo ja seksi olivat vieneet tunnon hänen jaloistaan ja hän romahti polvilleen. ”Itai…” hän ynähti. Oli melko selvää, ettei hän saisi Rikua kiinni juoksemalla tässä kunnossa, joten hän jäi paikoilleen ja tuijotti lattiaa. Takaya oli pettynyt itseensä. Heh, hän oli ollut pettynyt itseensä jo kohta kaksi päivää.

”Takaya-sama?” kuului oven takaa. Viimeinkin Joku tuli paikalle. ”Takaya-sama, mitä tapahtui? Oletko kunnossa?” Takaya pakotti sormet sotkuisen tukkansa läpi ja otti pedistä tukea noustessaan jaloilleen. ”Takaya-sama? Minä tulen sisään.”

”Älä vaivaudu”, Takaya kiirehti sanomaan. Hän ei halunnut tulla nähdyksi näin. Jos joku näkisi hänet nyt, nämä vaatisivat vähintään Rikun pidätystä. No, toivottavasti ainakin. Takayasta oli mukava luottaa henkilökunnan myötätuntoon häntä kohtaan. Mutta nyt, he näkisivät selvästi mitä oli tapahtunut, jos tulisivat sisään. ”Onko liian myöhäistä juoda teetä?”

”Ta-Takaya-sama!” Nainen kuulosti yllättyneen liikuttuneelta. Takaya naurahti. Ehkä hän viettelisi tämän seuraavaksi? Tai ehkä ei. Hyvää henkilökuntaa oli vaikea löytää näinä aikoina. ”Ei. Ei tietenkään. Pidän huolen että se on valmista kun tulet alakertaan!”

”Kiitos, Emiko-san”, Takaya sanoi vielä oven läpi, raahautuen sitten kohti kylpyhuonettaan. Suihku ja sitten. Ja sitten. Ehkä hänen isänsäkin ehtisi takaisin illalliseen mennessä, ja hän voisi kysyä tältä kilpailusta.